Brittilehti: jo entisessä diktatuurimaassakin akateeminen vapaus toteutuu brittiyliopistoja paremmin

Arvovaltaiset brittiyliopistot ovat joutuneet identiteettipolitiikan panttivangeiksi: kampuksilta siivotaan valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä ja “valkoista” historiaa.

Iso-Britannia tunnetaan parlamentarismin kehtona, ja vuosisatojen saatossa sen perinteikkäillä yliopistoilla on ollut merkittävä rooli länsimaisen valistuksen ja tieteiden suunnannäyttäjänä. Viime vuosina brittiyliopistoista on kuitenkin tullut identiteettipolitiikan taistelukenttiä. Tämän seurauksena jopa akateemisessa kulttuurissa on jouduttu tekemään kompromisseja poliittisen korrektiuden ja erilaisten ideologisten vaatimusten kanssa.

Brittilehti Spectatorissa julkaistussa tuoreessa artikkelissa filosofian tohtori Radomir Tylecote Institute of Economic Affairsista kertoo, että akateemiseen kulttuuriin perinteisesti liitetty ajattelun vapaus ja moninaisuus ovat kärsineet hälyttävästi brittiyliopistoissa. Hän vertaa itselleen tutun Cambridgen yliopiston ilmapiiriä kokemuksiinsa Romaniassa Bukarestin yliopistossa järjestetyssä konferenssissa, jossa ilmapiiri oli brittiyliopistoja avoimempi.

Alun perin Tylecote oli suunnitellut pitävänsä yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen konferenssissa EU-kriittisiä näkökulmia sisältävän esityksen, joka analysoisi unionia klassisen liberalismin näkökulmasta. Paikan päällä hän huomasi, että toisena puhujavieraana oli saksalainen eurofederalisti, joka aikoi pitää vastakkaisen ja valtavirtaisemman EU-myönteisen esityksen myöskin klassisen liberalismin näkökulmasta.

Brittiyliopistojen ilmapiiriin tottunut Tylecote epäili, että järjestäjät puuttuisivat pian hänen vastavirtaiseen esitykseensä ja peruisivat sen. Hänen yllätyksekseen vastaanotto olikin kannustava. Paikallinen akateeminen yhteyshenkilö sanoi juuri toivovansa vastakkaisten näkökulmien esittämistä akateemiselle yleisölle.

Myöhemmin Cambridgen yliopistolla Tylecote aikoi pitää saman esityksen opiskelijapoliittisen yhdistyksen tilaisuudessa. Tällä kertaa se koettiin ongelmallisena. Perustelu oli se, että järjestäjät toivoivat jotain “valtavirtaisempaa”. Vaikka Tylecoten ajatukset nauttivatkin 52 prosentin suosiota brittipopulaation keskuudessa, yliopistolla ajatuksia luonnehdittiin liian “kiistanalaisiksi”.

Tylecote kiteytti havaitsemansa kontrastin:

“Bukarestissa opiskelijat tekivät, mitä opiskelijoiden kuuluukin: tutustuivat eri osapuolten argumentteihin. Heistä ei ollut nähtävissä älyllisen taantumuksen oireita, joihin törmää englanninkielisissä maissa. Varsinkaan erimielisyyttä ‘progressiivisesta oikeaoppisuudesta’ ei nähty perusteena sulkea pois, puhdistaa, painostaa tai ottaa muilla väkinäisillä tavoilla yliotetta toisista (viittaan alustasensuuriin, sosiaalisen median joukkokampanjoihin ja vetoomuksiin).”

Kirjoittaja jakoi huolensa Cambridgen akateemisen yhteisön epäonnistumisesta pitää huolta ajattelun ja ideoiden vaihdon vapaudesta juuri alkuperäisen liberalismin hengessä:

“Jos voin entisen Varsovan liiton diktatuurissa esittää poikkeavia näkemyksiä kasvottomien byrokraattien vallasta, mutta samaa ei sallita yhdessä arvokkaimmista yliopistoistamme, meidän kulttuurimme on pahasti pulassa.”

Suvaitsemattomuus ja herkkyys erilaisuudelle tai esimerkiksi historian kohtaamiselle ovat sukua laajemmalle identiteettipoliittiselle ja ideologiselle aktivismille, josta on lyhyessä ajassa tullut osa useiden brittiyliopistojen kulttuuria. Toissa vuonna Lontoon King’s College luopui seinälle ripustettujen historiallisten yliopistossa vaikuttaneiden tiedemiesten kuvakokoelmasta. Syynä oli se, että sadan vuoden takaiset uranuurtajat mm. lääketieteessä ja psykiatriassa olivat enimmäkseen parrakkaita valkoisia miehiä.

Ehdotuksen tehneen näkyvästi vasemmistolaisen yliopistohallinnossa vaikuttavan professorin mukaan 1920-luvun tiedemiesten kuvat saattaisivat aiheuttaa nyky-yhteiskunnassa “toiseuden” kokemuksia erilaisen identiteetin omaaville yksilöille. Tämän johdosta yliopisto improvisoi tilalle diversiteettiseinän (wall of diversity).

Viime vuonna Guardian-lehti käsitteli Manchesterin yliopiston tempausta, jossa opiskelijat sabotoivat kampuksella olleen seinämaalauksen ja kirjoittivat tilalle voimaannuttavampaa sisältöä. Alun perin seinällä oli kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaneen Rudyard Kiplingin (1865-1936) historiallinen runo vuodelta 1895. Opiskelijat perustelivat sabotaasiaan sillä, että heidän silmissä Kipling oli rasistinen hahmo. Klassikkokirjailijan kiistelty maine juontaa erityisesti hänen toiseen tunnettuun runoonsa “Valkoisen miehen taakka”. Opiskelijajärjestön mielestä toissavuosisadalla runonsa kirjoittanut Kipling oli dehumanisoinut värillisiä ihmisiä ja edusti täten asioita, jotka eivät ole nykyisten opiskelijoiden suosiossa.

Lokakuussa Telegraph-lehti uutisoi brittien kansallisen opiskelijaliiton julistuksesta, joka tuomitsi heidän oman maansa yliopistot kolonialismin tuotteeksi ja vaati väitettyjen rasististen rakenteiden purkamista. Opiskelijat vaativat yliopistokurssien dekolonisaatiota. Heidän mielestään yliopistojen tulisi varmistaa, ettei valkoisen miehen näkökulma korostu tieteessä liikaa. Cambridgen yliopisto aloittikin mm. tutkimuksen selvittääkseen, miten instituutio on historiassa hyötynyt orjakaupasta.

Monille on ollut ongelmallista jo pelkästään se, jos tiettyjä aiheita opettaa valkoinen professori. Oxfordin yliopistossa opiskelijat puolestaan vaativat kampuksella olevan vanhan siirtomaa-aikaisen Cecil Rhodesin (1853-1902) patsaan poistamista. Rhodes oli Englannissa syntynyt liikemies, josta tuli Etelä-Afrikan alueella sijainneen entisen siirtomaan Kapmaan pääministeri. Rhodesin mukaan nimettiin myös nykyisen Zimbabwen alueella aikaisemmin sijainnut siirtomaa Rhodesia, jota hän oli perustamassa.

Opiskelijaliikkeen vaatimuksia on myös kritisoitu: historian vääryyksiä ei voi kumota poistamalla vanhoja kulttuurijäännöksiä Sanotaan, että kansakunta, joka ei tunne historiaansa, on tuomittu toistamaan myös sen virheet.