Isossa-Britanniassa vihreä puolue on nosteessa uuden ”ekopopulistisen” johtajansa Zack Polanskin johdolla. Vaikka jäsenmäärä on kasvussa ja puolueen kannatus on elpynyt takavuosien 3-7 prosentin marginaalista 10 prosenttiin, se ei ennusta yksiselitteisesti menestystä ilmasto- tai ympäristökysymyksille. Päinvastoin, UnHerd-lehden Wessie du Toit näkee ekopopulismin heijastelevan varsinaisen ympäristöpolitiikan epäonnistumista.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana vihreillä liikkeillä on ollut Euroopassa kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa. Ilmiön voi huomata tarkastelemalla esimerkiksi Ison-Britannian konsensusta vihreästä politiikasta, ydinvoiman alasajoa Saksassa tai vihervasemmistoa ja punavihreää kuplaa Suomessa.
Du Toit huomauttaa, että tuoreen YouGov-kyselyn mukaan tuki Net Zero -ohjelmalle, Ison-Britannian hiilineutraalisuudelle vuoteen 2050 mennessä, on hiipumassa. Jo neljäsosa äänestäjistä näkee, että ilmastonmuutoksen vaaroja on liioiteltu. Työväenpuolueen energiaministeri Ed Miliband väittää uhmakkaasti, että brittien ilmastodebatti on polarisoitumassa Yhdysvaltojen malliin. Du Toit muistuttaa, että konkretia on olennaisempaa: periaatekysymyksinä pidetyt vihreiden toimien vaatimat aineelliset uhraukset alkavat tuntua ihmisten elämässä. Oikeisto on jo ajamassa ilmastolain kumoamista.
Jopa työväenpuolue horjuu, sillä nykymuotoinen vihreä politiikka näyttäytyy jo poliittisena taakkana. Energiapolitiikasta vastaava työväenpuolue kohtaa painetta ammattiliittojen suunnalta, sillä öljy- ja kaasulaitosten sulkeminen on aiheuttanut työttömyyttä. Samalla energian hinta pysyy kivuliaan korkeana kotitalouksille ja yrityksille. Myös rakennushankkeet törmäävät entistä ankarampiin ympäristösäädöksiin, mikä aiheuttaa ankaraa arvostelua.
Puheita kolonialismista ja fasismin uhkaa
Muu maailma ei näytä piittaavan Britannian pyrkimyksestä saavuttaa ”ilmastojohtajuutta”. Yhdysvallat ja Kiina jatkavat fossiilisten polttoaineiden kulutusta käsittämättömän suuressa mittakaavassa. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump purkaa parhaillaan edeltäjänsä Joe Bidenin ilmasto-ohjelmaa ja piikittelee ankarasti Euroopan vihreitä poliitikkoja.
Elokuussa ehdotettu sopimus globaalin muovintuotannon rajoittamisesta kariutui, kun kansainvälisen energiajärjestö IEA:n luonnosraportti vihjasi ”öljyhuipun” saavuttamisen jäävän toteutumatta tällä vuosikymmenellä. Sen mukaan öljyn ja kaasun globaali kysyntä jatkaisi kasvuaan vielä vuonna 2050.
Nämä realiteetit eivät näytä vaikuttavan Ison-Britannian vihreiden linjaan. Tuore puoluejohtaja Polanski on asemoitunut corbynilaisen jyrkän vasemmiston suosikiksi. Kärjestä löytyy kaikkea muuta kuin ympäristöpolitiikkaa. Agendalla on varallisuusverojen lisäksi rutkasti identiteettipolitiikkaa: puhetta kolonialismista ja lähestyvästä fasismin uhasta. Vain 16 % niistä, jotka harkitsevat äänestävänsä vihreitä, pitää ympäristöä maan tärkeimpänä kysymyksenä. Yksi Polanskin ensimmäisistä toimista puoluejohtajana oli suitsuttaa viranomaisia, kun viisi aseistautunutta poliisia lähetettiin pidättämään irlantilainen koomikko Graham Linehan tämän kommenteista ”transidentifioituneisiin miehiin” liittyen.
Brittipoliitikot sitoutuivat ”keksimään sivilisaation uudestaan”
Miten tähän tilanteeseen päädyttiin? 2000-luvun ympäristöpolitiikka voidaan hahmottaa kahden eri suuntauksen kautta. Toinen niistä on reaalipoliittinen linja, joka korostaa käytännön ratkaisuja. Se on ajoittain byrokraattista toimintaa, joka keskittyy hiilibudjetteihin, sääntelyyn ja pääoman ohjaamiseen puhtaisiin teknologioihin ja energialähteisiin. Toinen suuntaus on puolestaan protestiliike. Se korostaa suoraa ja näkyvää toimintaa, kuten ilmastomarsseja ja Just Stop Oil -ryhmän kaltaisia sissikampanjoita.
Du Toit kuvaa asetelmaa ristiriitaiseksi. Vaikka ympäristöasioiden näkyvyys on pysynyt korkeana, samalla niiden poliittinen perusta on murentunut. Kumpikaan edellä mainituista suuntauksista ei ole pyrkinyt osallistamaan laajempaa yleisöä keskustelemaan vihreän politiikan tavoitteista tai keinoista. Vihreät poliitikot eivät ole osoittaneet kiinnostusta politiikkansa lieveilmiöitä ja alati kytevää katkeruutta kohtaan – olipa kyse kalliimmista energialaskuista tai elinkeinotoimintaa vaikeuttavasta sääntelystä.
Du Toitin mukaan vihreästä politiikasta on tullut synonyymi tukahduttavalle byrokratialle ja toisaalta pinnalliselle moraaliposeeraamiselle. Hän pitää kuvaavimpana esimerkkinä Net Zero -tavoitteiden omaksumista vuonna 2019, jolloin maa oli poliittisesti halvaantunut brexitin loppuunsaattamisesta:
– Poliitikkomme eivät kyenneet sopimaan mistään, mutta silti he sitoutuivat ”keksimään modernin sivilisaation uudelleen alle kolmessa vuosikymmenessä”. Teknologiaa näiden tavoitteiden saavuttamiseen ei ollut olemassa, eikä myöskään uskottavaa suunnitelmaa Theresa Mayn, Boris Johnsonin ja nyt Milibandin lupaamaan vihreään teolliseen nousuun.
Ilmastosankarista Palestiina-aktivistiksi
Du Toit muistuttaa, että viime vuosisadan aikana on nähty monia toisenlaisia vihreitä liikkeitä. Osa niistä on ollut jopa koomisia – aristokraattien ”multa ja mystiikka” -rituaaleista hippien kommuuneihin ja pakanajuhliin. Silti ne onnistuivat koskettamaan erilaisia ihmisiä maanomistajista lähtien – pitkälti siksi, että ne korostivat yhteisöllisyyttä ja suoraa yhteyttä luontoon.
Nykyajan tunnepitoiseen vastakkainasetteluun nojaava vihreä politiikka on sen sijaan vieraantunut näistä valteista. Greta Thunbergin siirtyminen ilmastosankarista Palestiina-aktivistiksi on symbolinen osoitus siitä, miten vihreä politiikka on hukkunut laajempaan protestiohjelmaan.
Lisähaasteena on se, että käytännöllisempi vihreä politiikka edellyttää tarkkaa ymmärrystä myös maailmanlaajuisista taloudellisista verkostoista sekä muista hallinnollisista rakennelmista, jotka pitävät nykymuotoisen yhteiskunnan pystyssä.
Havainnot Isosta-Britanniasta resonoivat vahvasti myös Suomessa harjoitettavan vihreän politiikan kanssa. Täällä vihreä puolue on ollut jo vuosien ajan identiteettipolitiikan lipunkantaja. Noin viikko takaperin vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta nousi otsikoihin vihjailemalla perussuomalaisten vastustavan Palestiinan valtion tunnustamista rasistisista motiiveista käsin. Tätä aikaisemmin hänen voimakkaimmat poliittiset avauksensa liittyivät perussuomalaisten varapuheenjohtaja Teemu Keskisarjan sanavalintojen moralisointiin.