Elokapina-liike värvää aktiivisesti mukaansa tutkijoita, ja onnistuukin siinä usein. Yliopiston johtoportaassa tätä ei nähdä aivan ongelmattomana.
Osa tiedemiehistä ja –naisista on innostunut niin kutsutusta taistelevasta tutkimuksesta, tai tieteen ja aktivismin yhdistämisestä ylipäätään. Kipinä on havaittu myös Elokapinassa, joka haluaa riveihinsä lisää tutkijoita.
Tämän aiheen valaisemiseksi juuri Helsingin yliopiston kansleri Kaarle Hämeri on aivan mainio haastateltava.
Ensinnäkin, hänen perinteisellä tavalla arvokas työhuoneensa sijaitsee Senaatintorin laidalla. Elokapinan telttaleiri ja siniristilippuja liehuttavien vastamielenosoittajien laulut, huudot ja muut edesottamukset kuuluvat ja näkyvät yliopiston kauniiseen päärakennukseen.
Toiseksi, Hämeri on taustaltaan tutkija, kuten kanslerin pitää ollakin. Hän on aikoinaan väitellyt fysiikasta ja luonut monikymmenvuotisen uran nimenomaan ilmakehätieteen parissa.
”Ymmärrän täysin aktivistien ja elokapinallisten turhautuneisuuden perinteisen ympäristöpolitiikan hitauteen”
Ja kolmanneksi, hänessä on diplomaatin vikaa. Hän haluaa vilpittömästi ymmärtää eri osapuolia. Tuskin hän muutoin edes jaksaisi istua paikalla, jossa joutuu päivittäin luovimaan tieteelle asetettujen ristiriitaisten vaatimusten karikoissa.
”Meidän edellytetään vaikuttavan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja yhteiskuntaan ylipäätään. Se on meille määrätty kolmas tehtävä”, aloittaa Hämeri. ”Mutta samalla meitä ohjaa tieteen ihanne, pyrkimys neutraaliuteen.”
”Minä ymmärrän täysin aktivistien ja elokapinallisten turhautuneisuuden perinteisen ympäristöpolitiikan hitauteen. On selvää, että meillä on käsissämme kriisi, jolle pitää nopeasti tehdä jotakin.”
”Näen myös aktivismin ja tutkijan profession yhdistämisen ongelmat”
”Mutta minä näen myös aktivismin ja tutkijan profession yhdistämisen ongelmat. Yleisö ei välttämättä erota, milloin puhutaan tieteentekijän saamista tutkimustuloksista, milloin hän taas ottaa kantaa joko omaan alaansa yleensä tai vaikkapa johonkin täysin oman alansa ulkopuoliseen asiaan.”
Hämerin mielestä tutkijan pitäisi pystyä nämä pitämään erillään, ja kertomaan, kummassa roolissa esiintyy, jos se vain on mahdollista. Aina se ei ole – tai yleisö ei halua sitä edes kuulla.
Tuon joskus hyvinkin pienen, mutta olennaisen eron tekeminen on tärkeää. ”Yliopistoa pidetään neutraalina tai ainakin neutraalimpana kuin monia muita instituutioita tai työpaikkoja. Jo tämä oletus neutraaliudesta tuo vastuuta jokaiselle tutkijalle”.
Hämeri muistuttaa, että on koko yliopiston ja myös tutkijan oma etu, että tutkijoihin luotetaan asiantuntijoina.
”Toisaalta – luulisin kyllä yleisönkin ymmärtävän, että joillakin aloilla tutkijalla useimmiten on jo valmiiksi tietty maailmankuva. Näille aloille hakeudutaan juuri siitä syystä, että aihepiiriin halutaan vaikuttaa, ei vain analysoida sitä. Esimerkkinä voisin mainita vaikka oman alani ilmakehätutkimuksen, ja yhtä lailla tämä pätee yhteiskuntaa tai vaikkapa sukupuolta tutkivilla aloilla. Mutta hyvä tutkija tietysti ainakin pyrkii tieteellisessä työssään neutraaliuteen.”
”Koko yliopiston ja myös tutkijan oma etu, että tutkijoihin luotetaan asiantuntijoina”
Niin tiedettä seuraavan yleisön kuin aktivistienkin olisi hyvä myös muistaa, ettei tiede anna vastausta siihen, mikä olisi paras tai huonoin tapa maapallon pelastamiseksi. Ympäristötuhoja pystytään ehkäisemään useilla, toisilleen jopa täysin vastakkaisilla taloudellisilla, teknisillä ja poliittisilla keinoilla. Niiden käyttöön ottaminen tai käyttämättä jättäminen ovat arvovalintoja, eivät tieteellistä päättelyä.
Mutta pohditaan vielä hetki kansalaistottelemattomuutta laajempana ilmiönä, eli siis muutoinkin kuin tieteeseen kietoutuvana asiana.
Kansleri toteaa, että toki se kuuluu keinovalikoimaan. ”Toivottavasti kuitenkin vasta viimeisenä”, hän lisää.
”Suora toiminta tietenkin puhuttelee nuoria, joilla ei ole niin paljon muita tapoja vaikuttaa. Mutta haluaisin kysyä heiltä, tietävätkö he, miten monimutkaista yhteiskunnallinen päätöksenteko on. He vaativat demokratiaa, mutta asiat etenevät juuri demokratiassa hitaasti, kun pitää tehdä kompromisseja. Ehkä nuorilta jää huomaamatta, että edeltäväkin sukupolvi saattaa tehdä hartiavoimin töitä näitten vakavien ongelmien voittamiseksi.”
Hämeri keskustelisi mielellään myös Greta Thunbergin kanssa.
”Thunberg väittää meidän varastaneen hänen edustamansa sukupolvensa tulevaisuuden. Minä taas ajattelen, että jokainen sukupolvi halusi ja edelleen haluaa seuraajilleen hyvää. Ei kai kukaan silloin aikanaan piruuttaan ottanut fossiilisia polttoaineita käyttöön, vaan teknologialla oli tarkoitus helpottaa kaikkien elämää. Ja niin kävikin. Teollinen vallankumous toi valtavasti hyvinvointia. Valitettavasti silloin ei vain tiedetty tarpeeksi. Nyt ymmärretään talouden ja tekniikan ulkoisvaikutuksia paremmin, joten on syytäkin toimia ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjumiseksi.”
”Sitä paitsi emmehän me nytkään tiedä, millaiseksi ansaksi tämän hetken teknologiat tulevaisuudessa paljastuvat”, jatkaa Hämeri ja katselee pöydälle jättämäänsä kännykkää:
”Kuinkahan paljon vettä ja metallia tuonkin valmistamiseen kului?”
Haastattelu on tehty kesällä 2021.
Tarina haastattelusta, joka jäi tekemättä
Elokapina vaatii tutkijoita ”kertomaan totuuden”, mutta he eivät määrittele, mikä totuus tutkijoilta on jäänyt kertomatta. Eivätkä he vastaa tieteeseen ja tutkimukseen liittyviin kysymyksiin – siis ainakaan Suomen Uutisille.
”Ei kiinnosta.”
Juuri näillä sanoilla vastaa Elokapina-aktiivi Tuulia Reponen edustajansa välityksellä Suomen Uutisten haastattelupyyntöön.
Reponen on ilmoittanut mm. Twitterissä olevansa ”PhD student in human geography ,doing media stuff in Extinction Rebellion/XR Finland ”.
Olin lähettänyt hänelle toki ensin sähköpostia, ja sitten välittänyt kahden Senaatintorilla päivystävän leiriläisen kautta hänelle tiedon, että haluan kysellä tarkemmin muun muassa tutkijan ja aktivistin roolin yhdistämisestä.
Olisin mieluusti keskustellut myös joistakin luonnontieteen menetelmiin liittyvistä asioista.
Yhden, kahden tai kolmenkin elokapinallisen kieltäytyminen haastattelusta voi vielä johtua heidän kesäkiireistään, mutta taustalta löytynee muitakin syitä. Olisiko yksi niistä se, että oman mielipiteen vastaisen näkemyksen kanssa ei haluta joutua lainkaan tekemisiin? Näin voisi päätellä ainakin siitä, ettei kukaan muukaan Elokapinasta ottanut allekirjoittaneeseen yhteyttä vastatakseen. Ei, vaikka lähetin useita viestejä monen päivän ajan sekä Elokapinan koulutus- media- että yliopistoryhmille, ja vielä muutamalle julkisuudessa tunnetulle aktivistitutkijalle, kuten Syksy Räsäselle.
Minut otettiin kyllä ystävällisesti vastaan Senaatintorin telttaleirissä. Kahvia ja pähkinöitäkin olisi tarjottu. Kerroin tietenkin etu- ja sukunimeni, asiani ja sen, että etsin tutkimusmaailmaa tuntevaa aktivistia Suomen Uutisiin menevään artikkeliin.
Laitoin jakoon puhelinnumeroni ja Helsingin yliopiston sähköpostiosoitteeni. Lisäksi tarjosin mahdolliselle haastateltavalle tilaisuutta esiintyä nimettömänä, kunhan vain päästäisiin keskustelemaan tieteestä, sen päämääristä, keinoista ja siitä, miten ne eroavat politiikanteosta.
Tätä juttua varten olisin tietysti voinut haastatella myös leirissä päivystäviä, kiltin ja fiksun oloisia nuoria. He kuitenkin totesivat yksi toisensa jälkeen, etteivät oikein tunne tutkimukseen liittyviä asioita, vaikka ”tietenkin fiilistelevät tiedettä,” kuten eräs heistä kuvaili.
Sinänsä kiinnostavaa, että kukaan noista muutoin kauniisti minua kohtaan käyttäytyneistä nuorista ei sanonut kuin korkeintaan etunimensä. Ehkä se on nykyään maan tapa. Tai sitten he pelkäävät maalittamista, josta moni ääneen mainitsikin.
Ymmärrän yksittäisten ihmisten pelkäävän uhkauksia ja muita laittomuuksia. Sellaisia ei kenenkään pitäisi joutua sietämään. Mutta silti: ainakin Elokapinan kokeneemmilta vastuuhenkilöiltä voisi edellyttää koko nimen käyttöä sellaisissa viesteissä, esitteissä ja kutsuissa, joita he lähettävät yliopistolaisille henkilökuntapostissa.
Nyt noissa viesteissä ei ole aina edes sitä yhtä etunimeä. Ehkä anonyymius sopii yhteen viestien sisällön kanssa, niissä kun kutsutaan tutkijoita tottelemattomuuskoulutukseen?
Elokapinan media- tai yliopistoyhteyksistä vastaavat henkilöt eivät varmaankaan ole innokkaimpia Suomen Uutisten lukijoita. Jos tämä teksti kuitenkin päätyy jostakin eteenne, laitan ne vastausta vaille jääneet kysymykseni tähän – saa niihin vastata myöhemminkin.
Olisin siis halunnut tietää, onko joukoissanne jo paljonkin tutkijoita ja yliopistolaisia? Minkä alan tai alojen edustajia he ovat? Ja tarkentaisitteko, mitä tarkoitatte, kun vaaditte tutkijoita ”kertomaan totuuden” – millainen tai mikä tieteellisen työn tulos siis on jäänyt kertomatta?
Entä aktivismin, tottelemattomuuden ja tutkimuksen suhde – voiko tai pitääkö aktivistin esimerkiksi valikoida tutkimusmenetelmiä tai sen päämääriä? Entä miten pidätte huolen siitä, että yleisö ymmärtää, milloin liikkeeseenne kuuluva tutkija puhuu tieteestä ja milloin esittää mielipiteensä siitä, miten maan asioita tulisi hoitaa? Vai eikö tuolla erolla ole merkitystä?
Ja vielä: oletan teidän tietävän, että Suomesta löytyy paljon sellaisia väitelleitä tutkijoita, päteviä asiantuntijoita ja korkean teknologian osaajia, jotka eivät ole lainkaan samaa mieltä kanssanne siitä, millainen yhteiskunta olisi ympäristön kannalta paras ja oikeudenmukainen. Silti he jakavat huolenne ilmastonmuutoksesta, ja ovat valmiit tekemään töitä ongelman ratkaisemiseksi.
Olisitteko luonnon pelastamiseksi valmiita yhteistyöhön heidän kanssaan, vaikka he eivät tunnustakaan intersektionaalista uskoanne ja globalistista ideologiaanne?
Se toinen puoli tutkijoista
Kansleri Hämerin mietteissä on paljon samoja kaikuja kuin toisen ilmakehätutkijan eli Ilmatieteen laitoksen johtaja Petteri Taalaksen ajatuksissa.
Tänä keväänä ilmestyneessä, suurelle yleisölle suunnatussa kirjassaan ”Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin” (Tammi 2021) Taalas arvelee näkyvimmän ilmastoaktivismin tehneen ympäristöasioiden hoidolle jopa hallaa.
Taalas ei katso hyvällä sitä, että osa tutkijoista on liittynyt äänekkäimpiin ilmastoalarmisteihin. Hän perustelee kantaansa sillä, että syyllistäminen sataa ”populistien” laariin.
Tuo lienee sinänsä totta. Harmi vain, että ”populisti”- sanalla ja muuallakin tekstissään Taalas ilmaisee kirjassaan epäluulonsa ilmastoalarmistien vastapoolia, kuten konservatiivioikeistoa kohtaan.
Niin luonnon- kuin yhteiskuntatieteittenkin parissa työskentelee – onneksi ja ainakin toistaiseksi – kovin monenlaisia tutkijoita. Osa heistä on maailmankuvaltaan hyvinkin kaukana punavihreästä arvoliberalismista, mutta useimmiten he pitävät matalaa profiilia.
Ja näitä konservatiivisempia tieteentekijöitä ja asiantuntijoita löytyy luonnollisesti myös perussuomalaisten joukoista, niin kenttäväestä kuin poliitikantekijöistäkin.
Yksi heistä on hämeenlinnalainen Tiera Laitinen, joka on teoreettisesta fysiikasta väitellyt Ilmatieteen laitoksen tutkija, vaikka ei olekaan erikoistunut ilmakehään vaan avaruussäähän. Laitinen kutsuu itseään ”viherpersuksi”, koska kantaa huolta ympäristöstä ja pitää ilmastonmuutoksen hillintää tärkeänä asiana.
”Olisin aika yllättynyt, jos kävisi ilmi, että Elokapinan riveissä olisi paljon tutkijoita mukana. Heidän argumentointitapansa ei vaikuta asiantuntevalta. En myöskään ole törmännyt sellaisiin tutkijakollegoihin, jotka liikkeeseen kuuluisivat”, sanoo Laitinen.
Mai Allo