Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho pohdiskelee isänpäivän kirjoituksessaan vanhemmuutta.

Halla-aho kirjoittaa:

Muutama huomio vanhemmuudesta. Alustukseksi ote Yön kappaleesta ”Ihmisen poika”:

Voi kunpa matkas onneksi koituis
Vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa
Voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan
Kunpa oppisit ajattelemaan

* * *

Vanhemman toimintaa ohjaa vaistomainen toive siitä, että oman lapsen elämä olisi onnellinen; että tämä välttäisi ne surut, murheet ja vastoinkäymiset, joita itse on kokenut; ja että lapsen voisi kasvattaa ja opettaa olemaan tekemättä niitä samoja tyhmyyksiä ja vääriä valintoja, jotka vanhemman omassa elämässä ovat johtaneet suruihin, murheisiin ja vastoinkäymisiin.

Tässä tehtävässä ei kuitenkaan voi onnistua kuin korkeintaan pieneltä osin. Ihmisen elämä on täynnä murhetta ja epäkohtia; horisontissa siintäviä tavoitteita, joita ei koskaan saavuta; tyytymättömyyttä siihen, mitä on, ja ainainen toive siitä, että olisi jotakin muuta.

Miksi näin on? Miksi elämä on niin vaikeaa? Uskonnollinen ihminen ehkä pohtii, että perisynnin taakka on niskassamme. Joku toinen taas ajattelee, että evoluutiossa on mennyt jokin geeni poikittain.

Tai ehkä tämä kaikki on vain sen kolikon kääntöpuoli, jonka toisella puolella on ihmisen halu pyrkiä eteenpäin ja kyky keksiä siinä samalla uusia asioita, jotka vievät ihmiskuntaa eteenpäin kohti jotakin tuntematonta kohtaloa.

Joka tapauksessa ajatus siitä, että omankin lapsen elämässä tulee olemaan paljon surua ja pettymystä, on kauhea hyväksyä ja raskas kantaa. On vain tyydyttävä, Sinuhen palvelijaa Kaptahia lainaten, siihen, että ”näin on aina ollut ja näin on aina oleva”.

Toinen huomio liittyy siihen, että useimmilla nisäkkäillä vaisto kertoo emolle, milloin on aika hätistää poikaset pesästä ja omilleen. Poikaset eivät tuossa vaiheessa vielä haluaisi mennä. Ihmisillä, ainakin tässä ajassa ja paikassa, asiat ovat toisinpäin. Lapset lähtevät oman vaistonsa vieminä, kun on sen aika, eivätkä vanhemmat ole siihen ollenkaan valmiita.

Vaatii ponnistuksen sopeutua siihen, että isoksi kasvanut lapsi ajattelee omaa elämäänsä eteenpäin, ja pääroolit on siinä varattu aivan muille asioille kuin omille vanhemmille, joiden kanssa hän kerran eli symbioottisessa vuorovaikutuksessa ja jotka kerran olivat hänen koko maailmansa.

Kirjoitin vuosia sitten pyöräilyn opettamisesta lapselle ja sanoin, että vaikeinta – mutta välttämätöntä – on päästää irti ja antaa hänen mennä. Sama pätee myös suuressa kuvassa ja kuvaannollisesti.

Jokaisen ihmisen on kompuroitava omat kompurointinsa, emmekä voi suojella niiltä omia lapsiamme sen enempää kuin omat vanhempamme aikanaan meitä. Mutta voimme seurata lapsiamme rakastavilla ajatuksilla ja kertoa heille, että tapahtui mitä tahansa, ovi on heille aina auki. Se on meidän vanhempien rooli.

Hyvää isänpäivää isille sekä heidän lapsilleen ja näiden äideille!

SUOMEN UUTISET