Perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho starttasi tänään vaalikampanjansa Helsingissä. Suomen Uutiset julkaisee Halla-ahon puheen kokonaisuudessaan.

Presidentinvaalien loppusuora on alkamassa, ja todennäköisesti vasta tässä vaiheessa suuri yleisö alkaa havahtua vaalien läheisyyteen ja pohtia tarkemmin ehdokkaan valintaa. Ehdokkaiden näkökulmasta vaalit ovat olleet käynnissä jo pitkään ja työllistäneet maakunnissa kiertämisen, vaalikoneisiin vastaamisen, vaalipaneelien ja haastattelujen merkeissä.

Nämä vaalit eroavat monessa suhteessa vuoden 2018 vaaleista. Ensinnäkin, istuvan presidentin kausien tullessa täyteen, on mahdotonta sanoa minkäänasteisella varmuudella, kuka nämä vaalit voittaa. Media toki on jo pitkän aikaa jakanut palkintoja etukäteen, mutta kuten gallup-kehitys osoittaa, on eri asia olla periaatteessa valmis äänestämään jotakuta ja todella äänestää häntä. Asetelmaa on myös yritetty pitkään rakentaa ehdokkaiden Stubbin ja Haaviston kaksintaisteluksi, varmaankin siksi, että pääkaupunkiseudun kuplasta katsottuna kumpikin on liberaalina ja avointen rajojen nimiin vannovana ehdokkaana mieluisa vaihtoehto.

Todellisuudessa tilanne on kuitenkin auki. Jos perussuomalaisia ja perussuomalaisten arvoja ja tavoitteita kannattavat suomalaiset käyvät äänestämässä perussuomalaista ehdokasta, on hyvin todennäköistä, että se riittää toiselle kierrokselle. Ja toisella kierroksella kaikki on mahdollista.

Katso Halla-ahon kampanjavideo tästä (teksti jatkuu videoikkunan alla):

Näille vaaleille on ominaista myös se, että niissä on suuri joukko ehdokkaita, joilla on presidentin tehtävän menestyksekkääseen hoitamiseen tarvittavaa kokemusta ja tietotaitoa. Tällä viittaan sekä ulkopolitiikan parissa työskentelyyn että yleiseen politiikan teon kokemukseen. On toki niitäkin, jotka pyrkivät tekemään kokemattomuudesta hyveen ja tarjoamaan itseään ryvettymättömänä, korruptoitumattomana ja raikkaana, politiikan ulkopuolisena vaihtoehtona, mutta kyllä tosiasia on se, että harvassa tehtävässä kokemuksesta on haittaa.

Presidentti, kuten perustuslaissakin todetaan, toimii yhteistyössä eduskunnan luottamusta nauttivan valtioneuvoston kanssa. Hän ei toimi umpiossa ja erillään muista instituutioista. Yhteistyölle on parhaat edellytykset, kun presidentti tietää, mitkä ovat politiikan ja päätöksenteon realiteetit.

Mutta kaikkein voimakkaimmin nämä vaalit eroavat edellisistä ja kaikista aiemmista siinä, että maailma ja olosuhteet ovat muuttuneet. Tasavallan presidentti on perinteisesti nähty jatkuvuuden ja muuttumattomuuden takuumiehenä. Nyt me, Eurooppa ja koko maailma olemme myllerryksen ja vanhan maailmanjärjestyksen romuttumisen keskellä. Päätöksentekijän, myös presidentin, tärkein henkilökohtainen ominaisuus on kyky ja halu tarkastella ympärillä tapahtuvia asioita realistisesti ja silmät auki, kyky ja halu tehdä havainnoistaan oikeita analyysejä, kyky ja halu ja reagoida nopeasti tapahtuviin asioihin niiden vaatimalla tavalla ja niiden vaatimalla nopeudella.

Suomen kaltaisella pienellä maalla vihamielisessä ympäristössä ei ole varaa päättäjiin, joilla on taipumusta sinisilmäisyyteen, hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Me kaikki toivomme, että maailma olisi hyvä paikka ja että se kehittyisi myönteiseen suuntaan, mutta me emme saa antaa tämän toiveen sumentaa silmiämme ja estää näkemästä vaaroja ja kielteisiä ilmiöitä.

Tilannetajun ja realismin lisäksi merkitystä on ehdokkaan arvomaailmalla ja sillä, mitkä ovat hänen prioriteettejaan. Oma ja perussuomalainen arvopohja on se, että Suomi on suomalaisten kotimaa, ainoa kotimaa, Suomen, suomalaisten, suomen kielen turvapaikka tässä pahassa maailmassa. Suomen ja suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi ovat meidän arvopohjamme nyt ja tulevaisuudessa. Presidentin tehtävä on omalta osaltaan ja yhteistyössä muiden päätöksentekijöiden kanssa tunnistaa, ehkäistä ja ratkaista sisäisiä ja ulkoisia vaaroja ja ongelmia, jotka uhkaavat näitä perusarvoja. Tämä ei ole ristiriidassa globaalien, esimerkiksi maailman köyhyyteen tai ilmastonmuutokseen liittyvien tavoitteiden kanssa, mutta näitä viimeksimainittuja tavoitteita ei voi eikä pidä edistää suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Nykyisen perustuslain oloissa tasavallan presidentin tärkein tehtäväkenttä ja vastuualue on ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen. Toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli herkkää nuorallatanssimista, jossa yhtäältä pyrittiin kiinnittymään länteen niin tiivisti kuin mahdollista ja toisaalta välttämään kaikkea, mikä olisi itänaapurissa tulkittu provokatiiviseksi. Suomeen muodostui kieli keskellä suussa puhumisen kulttuuri, josta ei oikein vapauduttu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkään.

Suurin syy tähän epäilemättä oli se, että toisin kuin vaikkapa Baltian maissa, meillä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtotehtävät säilyivät sellaisten ihmisten käsissä, joiden ajattelutavat ja asenteet olivat muodostuneet kylmän sodan ja YYA-sopimuksen vuosina. Natoon haluttiin pitää hajurakoa, kun taas Venäjän kehitys nähtiin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Nämä ihmiset ärähtivät herkästi, jos joku kyseenalaisti vallitsevia totuuksia tai erehtyi pitämään Venäjää ja Venäjän kaasuputkihankkeita turvallisuuspoliittisina kysymyksinä. Kriittiset puheet leimattiin russofobiaksi.

Viime vuoden helmikuussa kaikki muuttui. Ymmärrettiin, että Venäjää koskenut analyysimme oli virheellinen ja virheelliseen analyysiin perustunut strategia aikansa elänyt. Havahduttiin siihen, että Venäjällä on omat imperialistiset tavoitteensa, emmekä me voi vaikuttaa niihin tavoitteisiin, voimme ainoastaan parhaamme mukaan suojautua niiltä. Koska on vaikea myöntää olleensa väärässä ja muuttaneensa mieltään, alkoi kilpalaulanta siitä, kuka on kauimmin ja ensimmäisenä kannattanut sotilaallista liittoutumista.

Vanhojen virheiden pöyhiminen jälkiviisastelun merkeissä ei ole mielekästä, mutta vanhoja virheitä on syytä tarkastella, jotta niitä ei toistettaisi. Jokainen kriisi on tilaisuus oppia ja viisastua. Systemaattinen väärässä oleminen taas kertoo ehdokkaasta ja hänen kyvystään arvioida ympärillään tapahtuvia asioita. Viimeisten 15 vuoden aikana suomalaiset päätöksentekijät antoivat Putinille hopeatarjottimella työkaluja maamme vahingoittamiseen ja rakensi yhteiskuntamme sisään haavoittuvuuksia, joita vihamielinen taho pystyy hyödyntämään.

Mainitsen muutamia esimerkkejä. Liittyminen jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Kaksoiskansalaisuuden mahdollistaminen täällä asuville venäläisille, ja kaksoiskansalaisten esteetön pääsy myös puolustushallinnon ja sisäisen turvallisuuden tehtäviin. Venäläisten mahdollisuus ostaa lähes rajoituksitta kiinteistöjä ja maa-alueita. Sekä kaksoiskansalaisuuteen että omistuksiin liittyy se riski, että niillä luotiin Suomeen venäläisiä intressejä, joita Venäjä voi ryhtyä tarpeen tullen lähteä ”suojelemaan”. Me tiedämme, että venäläisiä ei syrjitä eikä sorreta Suomessa, mutta suuri yleisö Venäjällä ei tiedä. Ja juuri sille yleisölle Kremlin propaganda on suunnattu. Suuri yleisö Venäjällä uskoi myös sen, että venäläisiä sorretaan Ukrainassa.

Tällaiset riskit, samoin kuin energiakauppaan liittyneet riskit, eivät tulleet puun takaa. Ne olivat ennakoitavissa, koska Venäjän kehitys oli kaikkien nähtävillä. Osa päättäjistämme, esimerkiksi kaasuputkilobbarit, eivät piitanneet riskeistä, koska heillä oli asiaan liittyviä taloudellisia intressejä. Mutta osa ei nähnyt niitä, koska heillä ei ollut halua tai kykyä arvioida tapahtumia realistisesti. Hyväuskoisuus, sinisilmäisyys, toiveajattelu ja yletön kehitysoptimismi johtavat virheellisiin päätöksiin. Halutaan kovasti, että maailma olisi tietynlainen, ja sitten uskotaan, että kovasti haluamalla maailma muuttuu sellaiseksi.

Minua moititaan usein synkkyydestä, negatiivisuudesta ja positiivisen vision puuttumisesta. Edustan sitä koulukuntaa, jossa päätöksentekijän tehtävä ei ole viihdyttää kansalaisia ja tehdä sirkustemppuja vaan tunnistaa, ehkäistä ja ratkaista maahan ja kansaan kohdistuvia ongelmia ja uhkia. Tällä tavoin yhteiskunta voidaan pitää turvallisempana, ja kun yhteiskunta on turvallinen, ihmiset voivat keksiä itse positiivisia visioita, kukin mielensä mukaisesti.

Tasavallan presidentin tärkein perustuslaissa mainittu tehtäväkenttä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen. Niin kiinnostava kuin tämä sektori onkin, se tuskin yksinään selittää sitä, että äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on perinteisesti niin korkea. Presidentti-instituutiolla on suomalaisille paljon laajempi merkitys. Hänet nähdään itsenäisenä, suoraan kansalta mandaattinsa saaneena instituutiona ja vastapainona nopeatempoiselle ja usein pinnalliselle päivänpolitiikalle. Joku kutsuu häntä arvojohtajaksi. Itse kutsuisin häntä ylimmäksi kansalaiskeskustelijaksi, jonka tehtävä on nostaa keskusteluun suuria, kansakunnalle tärkeitä kysymyksiä, etenkin niitä, jotka muuten jäävät liian vähälle huomiolle. Uudenvuoden puhe lienee yksi tämän funktion tärkeimmistä ilmentymistä.

Tarve pystyä tunnistamaan, ehkäisemään ja ratkaisemaan uhkia ja ongelmia ei tietenkään rajoitu ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Maahanmuuttoon ja sitä koskevaan keskusteluun liittyy hyvin samanlaisia ongelmia kuin aiemmin Venäjään. Humanitaarisin ja perheperustein maahantulleiden ihmisten heikko integroituminen työmarkkinoille, asuinalueiden ja koulujen eriytyminen, lisääntyvä väkivalta- ja omaisuusrikollisuus, orjatyösuhteiden syntyminen matalapalkka-aloille, uskonnollinen radikalismi ja kaikki muutkin maahanmuuton lieveilmiöt ovat olleet nähtävillä vuosikymmeniä. Ruotsi on ollut kuin näyteikkuna siihen, minne me olemme menossa 10-15 vuoden viiveellä. Silti kaikki ikävät ilmiöt tuntuvat tulevan niin medialle kuin päättäjillekin yllätyksenä. Kaikki maahanmuuttoon liittyvät politiikkatoimet ovat lähteneet siitä optimisesta oletuksesta, että vaikka tähän asti ehkä onkin mennyt vähän huonosti, aivan pian alkaa mennä paremmin.

Osa näkee ongelmat, mutta ei piittaa niistä, koska heidän prioriteettilistallaan suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi tai julkinen talous eivät ole kärkisijoilla. Osa ei välitä ongelmista, koska heillä on oma taloudellinen intressinsä. Maahanmuutto ja nimenomaan kotoutumisen epäonnistuminen työllistävät valtavan armeijan erilaisia kotouttamiskoordinaattoreita sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Ja sitten ovat ne, joilta sinisilmäisyys, hyväuskoisuus, toiveajattelu ja optimismi sumentavat näön.

Äänestäjillä on erilaisia preferenssejä, ja siksi on hyvä, että on erilaisia ehdokkaitakin. Minä lähden siitä, että Suomi on suomalaisten kotimaa ja edunvalvoja. Presidentin ja muiden päättäjien ensisijainen tehtävä on puolustaa suomalaisia niin ulkoisilta kuin sisäisiltäkin vaaroilta ja huolehtia siitä, että tavallisilla ihmisillä on mahdollisuus elää turvassa, niin taloudellisesti kuin fyysisestikin.

Tämä ei tarkoita kyynistä suhtautumista muuhun maailmaan. Suomen tulee edistää rauhaa, ilmastonmuutoksen ja köyhyyden torjuntaa ja muita hyviä asioita myös rajojensa ulkopuolella, mutta ei oman turvallisuuden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Tämä on moraalinen positio, mutta se on myös käytännöllinen kysymys. Vain hyvinvoiva Suomi voi olla kokoaan suurempi tai edes kokoisensa toimija maailmalla.

Katso kampanjan avaustilaisuus:

JUSSI HALLA-AHO