Kiinan osuus maailman teollisesta tuotannosta on jo lähes kolmannes eli kutakuinkin yhtä suuri kuin Yhdysvaltojen, Japanin ja Saksan yhteenlaskettu osuus. Kiinan ylivoima ei perustu enää vain mataliin kustannuksiin, vaan tuotannon mittakaavaan, nopeuteen ja valtion määrätietoiseen pakko-ohjaukseen.
Kyse on strategisesta asemasta, ei yksittäisestä toimialasta. Kiina toimii valtiokapitalistisella mallilla, jossa yritykset, puolue ja geopoliittiset tavoitteet muodostavat kiinteän kokonaisuuden.
”Kiina on systeemitason uhka”
– Olemme täysin riippuvaisia Kiinasta. Sekä Kiinan teollisesta tuotannosta että raaka-aineista ja myös kasvavassa määrin kiinalaisesta rahoituksesta, sanoo eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho.
– Jos tapahtuisi jotain sellaista, joka pakottaisi länsimaat reagoimaan esimerkiksi talouspakotteilla, niin se johtaisi välittömään katastrofiin Euroopassa. Me emme saisi teollisuudelle välttämättömiä komponentteja ja raaka-aineita. Kauppojen hyllyt tyhjenisivät kulutustavarasta – elektroniikasta nyt lähinnä.
Kiina on Halla-ahon mukaan ”aivan eri tavalla systeemitason uhka” maailmanjärjestykselle ja länsimaille kuin esimerkiksi Venäjä.
Eurooppalainen teollisuus jää puristuksiin
Eurooppa joutuu kilpailemaan tilanteessa, jossa pelisäännöt eivät ole kaikille samat. Kiinalaiset yritykset toimivat tiiviissä suhteessa valtioon, saavat mittavia tukia ja voivat dumpata tuotteitaan ulkomaille hinnoilla, joihin eurooppalaiset valmistajat eivät pysty vastaamaan ilman tuntuvia tappioita.
Kiinalaiset sähköautot ovat Euroopan markkinoilla jo monesti edullisempia kuin eurooppalaiset vaihtoehdot, eikä tuotteiden laadussakaan näyttäisi olevan vikaa. Tämä on pakottanut monet perinteiset eurooppalaiset autonvalmistajat lykkäämään investointeja, sulkemaan tehtaita ja etsimään säästöjä.
Euroopan unioni pyrkii vastaamaan tilanteeseen teollisuuspolitiikalla ja kauppasääntelyllä, mutta päätöksenteko on hidasta ja jäsenmaiden intressit ristiriitaisia. Nopeat syövät hitaat.
Suomen tilanne haastava
Suomi on pieni, avoin ja vientivetoinen talous, jossa viennin osuus bruttokansantuotteesta on korkea ja suuri osa viennistä perustuu teknologiaan, koneisiin ja jalosteisiin. Ei välttämättä palveluihin, joissa vaikkapa naapuri Ruotsi pärjää mainiosti.
Jos Suomi jatkaa politiikkaa, joka perustuu oletukseen vapaasta ja symmetrisestä kilpailusta, se häviää varmasti. Tämä tarkoittaa sitä, että myös Suomessa on hyväksyttävä teollisuuspolitiikka sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei yleisiä tukia kaikille, vaan valikoivia panostuksia sinne, missä Suomella on aidosti mahdollisuuksia ja merkitystä.
Ongelma ei ole osaamisen puute vaan hajautuminen. Maamme yrittää olla samanaikaisesti vihreän siirtymän edelläkävijä, tekoälymaa, akkuhubi, kvanttiosaaja ja datatalouden mallimaa. Lopputulos on se, ettei mikään näistä aloista skaalaudu.
Vaikeat valinnat
Euroopassa puhutaan strategisesta autonomiasta, mutta käytännössä kyse on vaikeista valinnoista. Oman tuotannon vahvistaminen maksaa, mutta riippuvuussuhteiden hyväksymisen hinta voi olla kohtalokkaan korkea. Jos Eurooppa jää suurvaltojen väliin ilman omaa teollista ja teknologista perustaa, sen globaali poliittinen vaikutusvalta katoaa väistämättä.
Suomen kohdalla kyse ei ole ideologisesta vastakkainasettelusta vaan siitä, pystyykö maamme säilyttämään taloudellisen perustansa ja poliittisen liikkumavaransa maailmassa, jossa markkinat eivät enää ole neutraaleja, vaan kaikella on hintansa.
Kiinan tekninen ja teollinen ylivalta pakottaa Suomen valitsemaan. Joko hyväksymme roolin järjestelmän käyttäjänä ja sopeutujana tai pyrimme säilyttämään rajatun mutta todellisen päätösvallan omasta tulevaisuudestamme.
Kumpikaan tie ei ole helppo. Mutta vaikein vaihtoehto on teeskennellä, että vanha malli toimii edelleen. Jos tekoäly joskus ottaisi ohjat, se tekisi todennäköisesti yhden kylmän johtopäätöksen: pienelle maalle suurin riski ei ole väärä valinta, vaan valitsematta jättäminen.