Kulttuurisotien omituiset rintamalinjat: Megakorporaatiot liittoutuivat uusvasemmiston kanssa – “Vastuullisuus” on koodisana politisoitumiselle

Tutkija Vincent Harinam kertoo New York post -lehden artikkelissa, miten herännäisen uusvasemmiston aktivistit ovat hivuttautuneet kapitalistisiin instituutioihin ja alkaneet politisoimaan niitä sisältä käsin. Identiteettipolitiikka, ilmastoaktivismi ja intersektionaalinen feminismi on nostettu bisnesajattelun keskiöön. Tavallisilla eläkerahastojen asiakkailla ei ole sananvaltaa, kun ideologiset muotivillitykset leviävät finanssi-instituutioissa konsulttien ja johtajien keskuudessa. Yritysten valjastamista politiikan ja kulttuurisodan osapuoleksi perustellaan “yhteiskuntavastuulla”.

Perinteisesti yritysten tarkoituksena on ollut keskittyä niiden omaan liiketoimintaan. Kun asiakas saa sitä, mitä tilaa, ihmiset työllistyvät, osakkeenomistajat saavat tuottoa sijoituksilleen, ja yhteiskunta saa verotuloja. Yrittäjyys ja liiketoiminnan johtaminen ovat aina olleet merkityksellinen ja vastuullinen tehtävä, yhteiskuntaa rakentava voima. Poliittisen tunnustuksellisuuden välttely on useimmiten ollut hyve, sillä se on estänyt organisaatioita eksymästä harhapoluille.

Nyt ajat ovat muuttuneet. Vaikka vasemmisto vastustaa kapitalismia, se on löytänyt kapitalistisista megakorporaatioista luontevan liittolaisen ja äänitorven agendalleen. New York Post -lehden artikkelissa tutkija ja konsultti Vincent Harinam analysoi viime vuosina yleistynyttä megakorporaatioiden ja uusvasemmiston epäpyhää liittoa.

Uusvasemmisto hivuttautuu kapitalistisiin instituutioihin

Harinam kertoo, miten suuryritykset ovat ryhtyneet liputtamaan vihreää energiapolitiikkaa ja myötäilemään erilaisia “sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi” puettuja vaatimuksia. Oikeistolaisten käyttäjätilien poistaminen sosiaalisen median alustoilla on tätä nykyä niin arkipäiväistä, ettei jokaisesta tapauksesta jakseta enää edes uutisoida.

Harinam pitää sinisilmäisenä oletuksena, että yhtiöiden politisoitumisen taustalla olisi rationaalista, huolellista tutkimustiedon punnitsemista. Pikemminkin yritykset taipuvat painostukseen ja vaatimuksiin hätäisenä selkäydinreaktiona. Esimerkiksi amerikkalainen pikaruokaketju Chick-fil-A lopetti hyväntekeväisyysyhteistyön Pelastusarmeijan kanssa, kun äänekkäät vasemmistoaktivistit eivät sulattaneet järjestön kristillistä käsitystä avioliitosta miehen ja naisen välisenä asiana.

Päällisin puolin näyttää ristiriitaiselta, että kapitalistinen yksityinen sektori olisi innostunut herännäisestä vasemmistoagendasta. Uusvasemmistolaisuudella ei ole länsimaissa selvää määräenemmistöä väestön keskuudessa. Organisaatioissa työskentelevät ihmiset ovat itse jopa kummastelleet ylimmän johdon uusia poliittisia vivahteita. On varsin yleinen käsitys, että tosiasiassa hyvin marginaalinen joukko äänekkäitä radikaaleja onnistuu luomaan kokoaan suuremman vaikutelman siellä, missä se on ratkaisevaa.

Aktivistit pyrkivät siis tietoisesti muuttamaan yritysmaailmaa poliittiseksi jatkeekseen. Vasemmisto voi vastustaa kapitalismia, mutta se on käyttänyt kapitalismin keinoja taivuttaakseen yritysmaailman omaan tahtoonsa. Kulttuurisodassa kaikki on poliittista. Mikä tahansa organisaatio tai verkosto, joka ei tietoisesti ja aktiivisesti välttele vasemmistoagendoja, on altis aktivistien vaikutuspyrkimyksille. (Suomen Uutiset on kirjoittanut aiemmin tästä nk. O’Sullivanin laista ja instituutioiden marssittamisesta)

Finanssiala on esimerkki poliittisesta marssituksesta

Harinam käyttää finanssialaa ja varainhoitobisnestä elävinä esimerkkeinä vasemmiston läpitunkevasta vaikutusvallasta.

Osakkeenomistajien äänivaltaa oli aiemmin tapana käyttää strategisissa, yrityskauppoja, johdon palkkioita ja muuta organisaation hallintoa koskevissa kysymyksissä. Käytännön bisneksen sijaan ylintä johtoa kuormitetaan nyt yhteiskunnallisilla keskusteluilla ja poliittisilla vaatimuksilla.

Bisnesajattelun keskiöön on nostettu identiteettipoliittisia agendoja, intersektionaalista feminismiä ja ilmastoaktivismia. Harinam mainitsee, miten organisaatioita painostetaan omaksumaan identiteettikiintiöitä, ja ideologiset vaikuttajat saavat sanella kriteerit.

Tämä näkyy jatkuvasti erilaisissa vaatimuksissa nostaa johtopaikoille naisia, etnisiä vähemmistöjä ja transsukupuolisia. Viimeisen vuoden aikana yritykset ovat nöyrtyneet mm. ilmastoaktivistien ja Black Lives Matter -liikkeen edessä. Diversiteetin ja inklusiivisuuden nimissä henkilöstöä koulutetaan olemaan ”vähemmän valkoisia.”

Ellei poliittinen aate ole yhteinen nimittäjä yrityksen asiakaskunnalle, poliittisuus on liiketoiminnalle kyseenalainen piirre. Harinam arvelee, ettei tavallista eläkesäästäjää varsinaisesti kiinnosta, irtisanoutuuko hänen välillisesti omistamansa amerikkalainen pörssiyhtiö mm. Kolumbus-päivästä kolonialistisena jäänteenä. Viime aikoina yhtiöt ovat kuitenkin alkaneet äänitorviksi tällaisissa kiistoissa ja kulttuurisodassa. Sillä ei ole tekemistä varsinaisen liiketoiminnan kanssa.

Herää kysymys: onko sijoittajista tullut vasemmistolaisia aktivisteja, jotka ohjaavat varainhoitajia tuoton sijaan poliittiseen vaikuttamiseen?

Harinam muistuttaa, että suursijoittajat ja varainhoitajat tilaavat usein ulkopuolisten asiantuntijoiden palveluita. Tämä tekee yksittäisistä välikäden neuvonantajista ja konsulteista poikkeuksellisen vaikutusvaltaisia. Ei ole ihme, että vasemmistolaiset agendat ovat saaneet tukea juuri instituutiomaailmassa.

Myös suurin osa osakesijoituksista tehdään välikäsien ja rahastojen kautta. Harinam kertoo, että asiakasvaroja on keskittynyt tuhansien miljardien dollarien edestä harvojen finanssitalojen käsiin. Hänen mukaansa mm. maailman suurimman varainhoitotalon BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink ja Vanguard ovat liputtaneet avoimesti vasemmistohenkisiä agendoja.

Tavallisilla piensijoittajilla ei ole tähän sananvaltaa. Rahastojen kautta sijoittaessaan heidän säästönsä vain tekevät instituutiomaailman marginaalisista aktivisteista todellista kokoaan vaikutusvaltaisempia.

“Vastuullisuus” on koodisana yritysten politisoimiselle

Harinam kertoo, että poliittista agendaa puetaan “vastuullisuuden” alle. Yritysmaailmassa viime vuosina levinnyt ESG-sijoittaminen (Environment, Social, Governance) määrittelee yhteiskuntavastuun kolmen lavean kategorian kautta: ympäristö, sosiaalinen ja hallinnollinen ulottuvuus. Perusajatus on ymmärrettävä: yhtiöt pyrkivät mm. selvittämään hiilidioksidipäästönsä ja mahdolliset ulkomaisten hankintaketjujen ihmisoikeuskysymykset.

Kategorioiden rajaus on kuitenkin epäselvä ja kaikkea muuta kuin immuuni tarkoitushakuisille poliittisille kriteereille. Harinamin mukaan yhteiskuntavastuuta käytetään yritysten poliittiseen hallitsemiseen vaatimalla mukautumista milloin mihinkin yhteiskunnallisiin ohjelmiin vihreän energian aloitteista Black Lives Matter -liikkeen tukemiseen. Suomessa mm. Valion jogurttipurkin fetsihattuista piirroshahmoa tutkittiin ihmisoikeuskysymyksenä kesällä 2020. Kuukausia myöhemmin fetsihattuinen piirroshahmo oli kadonnut tuotteiden kuvituksesta.

Yhteiskuntavastuu on jälleen kerran malliesimerkki vasemmiston linnoitus ja linnanpiha –taktiikasta (ks. Suomen Uutisten video aiheesta). Vastuullisuus on itsessään hyveellinen termi, ja sen nimissä tehdään paljon hyödyllisiä ja helposti hyväksyttäviä asioita. Toisaalta sen nimissä on myös helppo tehdä vähemmän vastuullisuudeksi tulkittavia, kiistanalaisia asioita. Tätä asetelmaa vasten aktivistien on helppo leimata vastakkaisten näkemysten edustajat moraalisesti kyseenalaisina. Kuka nyt haluaisi vastustaa ”vastuullisuutta?”