Populismin tutkijat ovat vähän väliä tv-ruudussa omituisilta kuulostavine teorioineen. Äskettäin suomeksi julkaistu saksalaisen politiikan tutkijan Jan-Werner Müllerin teos Mitä on populismi? auttaa ymmärtämään populismiteoreetikoiden puhetta. Eri asia on, auttaako se millään tavalla ymmärtämään politiikkaa itseään, kirjoittaa tiedetoimittaja Marko Hamilo.
Populismi on hankala sana. Eräs Timo Soini perusti puolueen, jota hän kutsui populistiseksi sanan positiivisessa mielessä. Olihan hän tehnyt yliopistolla opinnäytteenkin populismista. Sellainen puolue kuuntelee kansaa.
Tavanomaisessa retoriikassa ”populismilla” on tarkoitettu katteettomia lupauksia, vastuutonta haihattelua ja epärealistisia politiikkaohjelmia. Vasemman laidan populistin verot siirtyvät valtion maksettavaksi, vihreän populistin sähkö tulee pistorasiasta ja byrokratian vastaisen populistin ohjelmassa hyvinvointivaltion rahoittamiseen riittää kansanedustajien määrän puolittaminen.
Kolmanneksi populismi voi olla pelkkä leimakirves. Pimeää pelottelua ja populismia – sitähän me kaikki maahanmuuton ja eurofederalismin kriitikot harjoitamme. Vaikka kuinka osoittaisimme, että ne katteettomat lupaukset ovat tosiasiassa sen vastapuolen synti.
Princetonin yliopistossa politiikan tutkimuksen professorina toimiva Jan-Werner Müller tunnustaa kirjassaan populismin käsitteenmäärittelyn ongelmat.
Impivaara-teoria on vanhentunut
Hän esittää myös varsin perusteltua kritiikkiä sellaista meilläkin moneen kertaan kuultua psykologisoivaa teoriaa kohtaan, jossa populismi nähdään vain jonkinlaisena modernisaation ilmavaivana, menneeseen agraariyhteiskuntaan kaipaavien mielensäpahoittajien nostalgiana jotakin kadotettua tai ehkä pikemminkin kuviteltua Impivaaraa kohtaan.
– Miksi sitten niin monet meistä turvautuvat siihen yhä uudelleen? Koska tiedostetusti tai tiedostamattamme ammennamme joukosta oletuksia, jotka ovat peräisin 1950- ja 1960-luvuilla parhaat päivänsä nähneestä modernisaatioteoriasta, Müller kirjoittaa.
Müllerin mukaan tämä pätee jopa sellaisiin politiikan teoreetikkoihin, jotka kysyttäessä vastaisivat modernisaatioteorian menettäneen kaiken uskottavuutensa.
– Juuri Daniel Bellin, Edward Shilsin ja Seymour Martin Lipsetin kaltaiset liberaalit intellektuellit alkoivat 1950-luvulla kuvata “populismina” pitämäänsä ilmiötä yksinkertaisempaa, “esimodernia” elämää kaipaavien ihmisten ahdistusten ja vihan avuttomaksi artikulaatioksi.
Kaikki kolme mainittua henkilöä ovat Max Weberin perillisiä.
Populistin tuntomerkki: ”me ja vain me edustamme kansaa”
Hylättyään vanhat populismiteoriat Müller kehittelee omaansa, joka oikeastaan sisältää vain kaksi kriteeriä. Populistinen liike on autoritaarinen, ja se uskottelee, että se ja vain se voi aidosti edustaa kansaa.
Tällaista teoriaa voi sanoa kansankielisesti korkealentoiseksi, koska se pyrkii niputtamaan saman termin alle niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia populistisia liikkeitä, ja niin vallassa olevien eliittien hampaissa olevia haastajia kuin itse hallitusvaltaan nousseita puolueita.
Populistisia olisivat tämän määritelmän mukaan niin Donald Trumpin hallinto, vasemmistolaiset Espanjan Podemos ja Kreikan Syriza, oikeistoliberaali Geert Wildersin puolue Hollannissa, Saksan konservatiivinen AfD ja Ranskan talouskysymyksissä vasemmalle kallistuva Kansallinen rintama. Perussuomalaisetkin kirjassa erikseen mainitaan.
On vaikea hahmottaa, miten Perussuomalaiset täyttäisi kumpaakaan Müllerin populistipuolueen kriteereistä. Perussuomalaiset on ennemminkin juuri sellaisten autoritaaristen, demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnasta ulossulkevien mekanismien kohteena, joita Müller pitää populisteille tyypillisinä. Sananvapautta rajoitetaan Euroopassa nimenomaan “populistien” pelossa, ei populistien toimesta.
Puheenjohtaja Jussi Halla-aho on kylläkin usein todennut, että Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka jakaa kansan enemmistön tai ainakin hyvin suuren vähemmistön käsityksen maahamuutosta ja Euroopan unionista, mutta tämäkään ei täytä Müllerin kriteeriä liikkeestä, joka on omasta mielestään ainoa kansan edustaja.
Perussuomalaisillehan sopisi enemmän kuin hyvin, että muutkin puolueet alkaisivat omaksua sen agendaa näiltä osin. Ongelma hallitusyhteistyössä olikin siinä, ettei näin tapahtunut edes sen vertaa kuin hallitusohjelmassa sovituksi uskottiin.
Populisteille ei kannata puhua kuin idiooteille
Müller ei kuitenkaan ole vailla ansioita populismin analyysissään. Hän tietysti katsoo maailmaa populismin ehkäisy mielessään, mutta yksi keskeinen havainto on sama kuin monella kansallismielisellä maahanmuuttokriittisellä: perinteisillä konservatiivipuolueilla on usein ratkaiseva rooli siinä, saavatko populistit tai “populistit” agendaansa eteenpäin.
Müllerin esimerkkinä on Itävallan viimevuotinen presidentinvaali, joka päättyi vihreiden Alexander Van der Bellenin niukkaan voittoon Vapauspuolueen Norbert Hoferista.
Müllerin mukaan oleellista oli, että Itävallan perinteiset konservatiivit vastustivat Hoferia, ja he pystyivät tietysti punavihreitä uskottavammin puhuttelemaan punavihreisiin täysin kyllästyneitä maaseudun äänestäjiä.
Suomessakin kokoomus on äänestäjäkuntansa suhteellisen vahvasta maahanmuuttokriittisyydestä ja kansallismielisyydestä huolimatta omaksunut täysin punavihreän maahanmuuttopoliittisen agendan.
Toinen käyttökelpoinen havainto Müllerillä on se, että populisteille ja heidän seuraajilleen ei kannata puhua kuin vähä-älyisille. Ylimielisyys ikään kuin todistaa oikeaksi sen populistisen liikkeen kannattajien käsityksen, että nuo elitistit tuolla halveksuvat meitä tavallisia kansalaisia, eivätkä he vallanpitäjinä aja meidän etuamme.
Kaiken kaikkiaan Müllerin yritys hahmottaa yhden vanhan käsitteen uudelleenmäärittelyllä hyvin erilaisia poliittisia liikkeitä hyvin erilaisissa historiallisissa tilanteissa vaikuttaa päälleliimatulta. On vaikea nähdä, millä tavoin näin yleinen populismin teoria voisi ennustaa, selittää tai tehdä ymmärrettäväksi nykyaikaisen politiikan ilmiöitä.
On kuitenkin yksi syy, miksi Mitä on populismi? kannattaa lukea. Se ennustaa, selittää ja tekee ymmärrettäväksi, millainen puhe populismista median täyttää. Tämä kirja on useiden populismin tutkijoiden raamattu. Müllerin teoria on näille akateemikoille se palikka, joka työnnetään suomalaisen poliittisen kulttuurin koloon, sopi se siihen tai ei.
Korjaus 23.9.2017 klo 9:36: Poistettu politiikan tutkija Mari K. Niemeä koskeva maininta. Toisin kuin tekstissä välitettiin, hän ei ole tutustunut Mitä on Populismi -kirjaan.
Marko Hamilo