Professori Vesa Kanniaisen Kanavassa julkaisema laaja maahan­muutto­kriittinen kirjoitus “heittää hyvästit biljoonalle dollarille”, väittää Must Readin sisältöjohtaja Heikki Pursiainen. Kanniainen osoittaa vastineessaan, että Pursiainen on väärässä: tutkimusnäyttö on yhtenäisten kansallisvaltioiden puolella.

Taloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen kyseenalaisti Kanava-lehdessä lokakuun alussa lähestulkoon kaikki eliitille rakkaat opinkappaleet. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi yhteensovittaa nykyisen maahanmuuttopolitiikan kanssa, jokaisella maalla on oltava oikeus päättää, kuka saa astua sen kamaralle eikä valtioiden oikeus omiin rajoihinsa ole ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa, Kanniainen kirjoitti pitkässä esseessään.

Must Read -julkaisualustan perustaja ja sisältöjohtaja Heikki Pursiainen kumosi ainakin omasta mielestään kaikki Kanniaisen argumentit omassa esseessään, joka ei pituudessa hävinnyt kohteena olevalle tekstille.

Pursiaisen pyrkimys lytätä emeritusprofessorin konservatiivinen yhteiskuntanäkemys ei olisi erityisen kiinnostava, jos Pursiainen olisi kirjoittanut aiheesta aiemman työpaikkansa Liberan blogilla. Pursiaisen pitkä kirjoitus linjaa, millaista journalismia tullaan näkemään konseptiltaan aivan uudenlaisessa mediassa, jota Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kutsuu “lobbauksen helvetinkoneeksi“.

Kieli kuin “Perussuomalaisten paikallisyhdistyksestä”

Pursiaisen teksti on osin jopa alatyylinen, eikä taloustieteellisesti perusteltu, kommentoi Suomen Pankissa uransa tehnyt taloustieteilijä Heikki Koskenkylä Suomen Uutisille.

Pursiainen ei näytä ymmärtävän esseen lajityyppiä, vaan arvostelee Kanniaisen kirjoitusta monin kohdin kriteereillä, joita voi perustellusti vaatia tieteelliseltä artikkelilta: jokaisen käsitteen tarkkaa määrittelyä ja kaiken journalistisen ilmaisun karsimista mahdollisimman neutraalien kielenkäytön hyväksi.

Pursiaisen mielestä Kanniaisen kielenkäyttö sopisi paremmin “Perussuomalaisten paikallisyhdistykseen”, ikään kuin kaikki tietäisivät, että Perussuomalaisten paikallisyhdistysten käyttämä kieli olisi sopimatonta.

Pursiaista häiritsee esimerkiksi Kanniaisen usein käyttämä ilmaisu ”turvapaikkaturismi”.

– Samoin hän puhuu kansainvälisten pakolaissopimusten soveltumattomuudesta ”kansainvaellusten” maailmaan. Kanniaisen mielestä pakolaisten oikeuksia ajavat järjestöt ovat ”lobbausjärjestöjä”, Pursiainen valittaa.

– Kanniainen kertoo, miten ”juristit ovat hyötyneet” pakolaisuudesta uusien asiakkaiden muodossa. Hän puhuu lainausmerkeissä ”’hyvistä ihmisistä’”, jotka ajavat ”’suvaitsevaisuutta’” myös lainausmerkeissä, Pursiainen jatkaa nuhteluaan.

Pursiaisen mukaan Kanniainen ei juuri käsittele maahanmuuttoa tai ihmisten liikkuvuutta koskevaa taloustieteellistä tutkimusta.

– Sen sijaan auktoriteetteina viitataan esimerkiksi Sauli Niinistöön, Pekka Haavistoon ja Osmo Soininvaaraan, Pursiainen väittää.

Pursiainen sotkee ilmeisesti tahallaan esseetyyliin normaalisti kuuluvan muiden poliittisten kannanottojen kommentoinnin ja tieteellisen lähdeviittauksen.

Äärimmilleen viritettyä globalismia

Pursiainen tapa hahmottaa maailmaa on niin globalistinen, että sitä on jo vaikea parodioida.

– Koska maahanmuutto tai pikemminkin ihmisten kansainvälinen liikkuvuus on maailmanlaajuinen kysymys, yksi luonteva lähestymistapa on tarkastella asiaa kaikkien maailman ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta, Pursiainen perustelee.

Jos tarkoituksena on pohtia, millainen politiikka on yleisesti ottaen hyvinvointimielessä hyvää, ei ole mitään syytä ajatella, että yhden ihmisen kärsimys tai hyvinvointi olisi vähemmän arvokasta kuin toisen, Pursiainen järkeilee. Sairaan lapsen parantuminen on siten yhtä arvokasta riippumatta siitä, kenen lapsi on kysymyksessä.

– Suomen ja muiden länsimaiden maahanmuuttopolitiikkaa arvioidessa tämä katsantokanta tarkoittaa luonnollisesti, että sekä muuttajien että vastaanottajien hyvinvointi katsotaan yhtä arvokkaiksi, Pursiainen kirjoittaa.

Tässä kohtaa Pursiainen siis oikeastaan sanoo, että viis siitä, paljonko huono maahanmuuttopolitiikka maksaa meille, jos se hyödyttää jotain maailman ihmistä. Tuskin suoremmin voisi muotoilla ajatusta, että Suomi on maailman sosiaalitoimisto, ja että niin sen tulee ollakin.

Ajatus, että ihmiset kokisivat samanlaista solidaarisuutta niin omia, naapurin kuin toisella puolella maailmaa eläviä lapsia kohtaan palauttaa mieleen myös sosialistisen yhteiskuntakokeilun. Se ei kaatunut ainoastaan markkinamekanismin puutteeseen, vaan myös epärealistiseen ihmiskuvaan.

Koskenkylän mielestä Pursiaisen globalismi on täysin teoreettista. Taloustieteellisissä malleissa voi tehdä kaikenlaisia oletuksia maailmanlaajuisesti täysin vapaista markkinoista, joiden vallitessa myös vapaa maahanmuutto saattaisi toimia hyvin.

Mutta ekonomistin märkää unta ei pidä verrata todelliseen maailmaan, vaan toiseen ekonomistin märkään uneen. Entä jos Afrikassa olisi toimivat markkinatalouden instituutiot? Talousteorian mukaan sen pitäisi johtaa talouskasvuun Afrikassa. Se voisi auttaa paljon suurempaa joukkoa nyt köyhyydessä eläviä ihmisiä kuin köyhien laivaaminen Eurooppaan.

Todellisessa maailmassa on verrattava keskenään realistisia politiikkavaihtoehtoja. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole missään maassa hyödyttänyt vastaanottavan yhteiskunnan julkista taloutta, eikä turvapaikkajärjestelmä ole myöskään auttanut kuin pientä osaa niistä ihmisistä, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet jättämään kotinsa.

Suomessa humanitaarisen maahanmuuton kustannukset julkiselle taloudelle ovat Suomen Perustan julkaiseman tutkimuksen mukaan huomattavat, eikä kaikki työperäinenkään maahanmuutto tuota nettohyötyjä.

Määrä ratkaisee

Koskenkylän mielestä maahanmuutossa olennaista ovat määrät. Pienet määrät maahanmuuttajia sopeutuvat todennäköisemmin kuin suuret. Kun maahanmuuttajamäärät ovat suuret, koko kysymys muuttuu taloustieteellisestä sosiologiseksi ja viime kädessä arvosidonnaiseksi: keitä me olemme. Taloustiede ei periaatteessakaan voi vastata kysymykseen identiteeteistä.

Länsimaiden on mahdotonta auttaa kehitysmaiden köyhiä massamaahanmuuton avulla. Kysymys on määristä. Suuruusluokkia auttaa hahmottamaan yhdysvaltalaisen journalistin Roy Beckin tunnettu purukumipalloesitys.

Valtioilla on optimikoko

Kanniainen toteaa Must Readissa julkaistussa vastineessaan, että Heikki Pursiaisen uskomus rajattoman maailman optimaalisuudesta on ristiriidassa sekä taloustieteen arvostetun tutkimustuloksen, empiirisen todellisuuden että taloushistoriallisen tulkinnan kanssa.

Kanniainen viittaa Alberto Alesinan ja Enrico Spolaoren kirjaan ”The Size of Nations”. Alesina kollegoineen osoittaa, että kansallisvaltioiden rajat tarvitaan, ja että valtioilla on optimaalinen koko. Sen määrää julkishyödykkeiden kustannustehokkaan tuotannon ja väestön heterogeenisuuden välinen jännite.

– Mitä heterogeenisempi alueen potentiaalinen väestö ominaisuuksiltaan, historialtaan ja kulttuuriltaan on, sitä pienemmäksi määräytyy kansallisvaltioiden optimaalinen koko, Kanniainen perustelee.

– Heikin argumentaatio maailmasta ilman kansallisvaltioiden rajoja on ristiriidassa Alesinan ja kollegoidensa tulosten kanssa.

Teknologian siirto puolitti köyhyyden, ei ihmisten

Maailman absoluuttinen köyhyys on puolittunut viimeisen 40 vuoden aikana, Kanniainen muistuttaa.

– Absoluuttisen köyhyyden puolittuminen globalisaatioon osallistuneissa maissa ei edellyttänyt sitä, että Kaukoidän maiden miljardit köyhät asukkaat Kiinasta, Intiasta tai muualta Aasiasta olisivat muuttaneet Eurooppaan tai USA:han, teollistuneisiin maihin. Tämä olisi ollut Heikin globaali politiikkasuositus, Kanniainen toteaa.

Ihmisten massasiirtymisen sijaan liikkui pääoma ja yritysten tuotantoyksiköt sekä teknologia.

– Teknologian siirron positiiviset globaalit hyvinvointivaikutukset edustavat viimeisten vuosikymmenten merkittävintä taloushistoriallista kehitystä ja tämän tuleva taloushistoria tulee kommunismin kaatumisen ohella noteeraamaan korkealle, Kanniainen uskoo.

Kanniainen viittaa vastineessaan myös Daron Acemoglun ja James Robinsonin kirjaan Miksi maat kaatuvat? Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.

– Kirja korostaa instituutioiden ja oikeiden kannusteiden kehittämisen merkitystä yhteiskunnassa ja taloudessa. Keskeisenä mekanismina ei siis ole Heikin ehdotus vapaasta kansainvaelluksesta, Kanniainen toteaa.

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on Suomen etu

Kanniainen totesi jo Kanava-lehdessä, että työperäisen maahanmuuton lisääminen on hänen mielestään Suomen etu.

– Tämä vahvistaisi työn tarjontaa ja sillä olisi positiivisia hyvinvointivaikutuksia. Ongelmana kuitenkin nykyisellään on turvapaikanhakijoiden määrä.

Kun Pursiaisen mukaan rajojen tulee olla auki, hyväksyisikö hän Suomeen vuosittain 100 000 turvapaikanhakijaa, Kanniainen ihmettelee.

– Kymmenessä vuodessa heitä olisi siis miljoona. Hyväksyisikö hän 200 000? Kymmenessä vuodessa heitä olisi kaksi miljoonaa.

Kanniaisen analyysin perusteella Pursiaisen maailmanparannusohjelma on epärealistinen.

– Kansa tuskin haluaisi vastaanottaa Heikin tarjoamaa biljoonan dollarin bonusta. Julkinen talous kärsisi, tulijoita ei ehdittäisi kouluttaa, työpaikkoja ei ehdittäisi luoda riittävä nopeasti ja tarpeeksi. Ihmisten sietokyky joutuisi koetukselle. Rasismi vahvistuisi. Seuraisi merkittävä poliittisen järjestelmän muutos.

Kanniainen arvelee, että Pursiaisen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan toteuttaminen sataisi suoraan Perussuomalaisten laariin, kun kansa pääsisi äänestämään.

Euroopan unioni neuvotteli vastoin Pursiaisen politiikkareseptiä sopimuksen Turkin kanssa, jossa maahanmuutto Eurooppaan pysäytettiin. Saksassa on esillä maahanmuutolle vuotuinen yläraja, jota ei saisi ylittää.

– Maailma ei toimi Heikin mallin mukaisesti. Heikin malli ei ole realistinen, Kanniainen tiivistää.

Marko Hamilo