Veteraanitoimittaja, Reporadio-kirjailija Jarmo Viljakainen: Yleisradiossa edelleen voimakas punavihreä suuntaus, hallituksen myötäily on vallannut tilan – ”kiistäminen kuuluu kuvioon”

Yleisradion vasemmistoaktivismin vuosista kirjan julkaisseen Jarmo Viljakaisen mukaan Yleisradion politisoituminen on ongelma, joka on vuosien varrella levinnyt koko suomalaiseen mediakenttään.

Yleisradion pääjohtajana vuodet 1965-1969 ja radiojohtajana 1969-1974 toimi Eino S.Repo, jonka toimikaudella Yleisradiota alettiin pilkallisesti kutsua reporadioksi. Poliittisesti levottomien vuosien aikana Repo ohjasi kansallista mediayhtiötä äärivasemmistolaiseen suuntaan, tavoitteenaan yhteiskunnallinen muutos joukkotiedotusvälineen avulla.

Reporadion aikaan Yleisradioon palkattiin runsaasti vasemmistotaustaisia toimittajia, jotka ohjelmanteossa muuttivat toimituspolitiikkaa ideologiansa mukaiseksi.

1960-1970-luvut olivat myös suomettumisen, eli Neuvostoliiton myötäilyn aikaa. Tuolloin monet Ylen journalistit olivat jäseniä Toimittajaliitto-nimisessä yhdistyksessä. Toimittajaliiton katsottiin edistävän Neuvostoliiton tarkoitusperiä.

Yleisradiolle aiemmin työskennellyt journalisti, VTL Jarmo Viljakainen kuvaa kirjassaan Reporadio – Yleisradion vaaran vuodet 1965-1972 ääriradikaalia ajanjaksoa Ylen toimituksessa sekä vasemmistovallan pitkäaikaisia vaikutuksia, jotka ovat nähtävissä tänäkin päivänä.

Kirjan verkkosivulla reporadio.fi on luettavissa lainauksia kirjaan haastateltujen henkilöiden kertomuksista sekä Viljakaisen omaa, aikalaiskokemukseen perustuvaa analyysia. Viljakainen kuvaa reporadiota valtion monopoliksi, jonka kommunistit olivat vähällä saada haltuunsa.

Uusi konsernivalta vahvistui Sanoman lehtikaupoilla

Viljakainen tuntee omakohtaisesti suomalaisen mediakentän, sillä hän on tehnyt koko työuransa toimittajana ja päällikkönä eri viestintävälineille. Ylen lisäksi Viljakaisen työnantajia ovat olleet esimerkiksi Sanomalehtien Liitto, Helsinki Televisio ja Suomen Paikallisradioliitto, jossa Viljakainen oli toimitusjohtajana.

Reporadion ajan, 1960-1970-lukujen mediaympäristö olisi informaatiotulvan keskellä elävälle nykyajan kansalaiselle melko hankala ymmärtää. Tuolloin Yle oli monopoliasemassa uutisten välittämisessä, eikä esimerkiksi kilpailevista MTV:n uutisista ollut aavistustakaan.

Suomea johtivat keskustan ja vasemmiston vetämät kansanrintamahallitukset, joihin kokoomuksella ei ollut asiaa mukaan. Kansanrintaman valta heijastui Ylen hallintoneuvostoon ja sen kautta vahvasti Ylen toimitukseen, johon palkattiin vasemmistolaisia toimittajia.

Vaikka reporadion aika on ohi, Viljakainen näkee Ylen vasemmistoaktivismin ajoissa paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään.

– Ylen toimituksessa on edelleen voimakas punavihreä suuntaus, joskin punavihreys on samalla vallannut laveammin tilaa koko valtamediasta jonka sisällöt ovat alkaneet muistuttaa Ylen monopolia reporadion aikaan, Viljakainen sanoo.

Hän kutsuu tämän päivän mediailmiötä nimellä punavihreä konsernijournalismi.

Konsernijournalismi viittaa laajemmin koko valtamedian yksiäänistymiseen. Siitä uusin esimerkki on Sanoma Oy:n yrityskauppa, jossa Sanomalle siirtyi Alma Medialta viisitoista paikallislehteä, joiden joukossa Aamulehti ja Satakunnan Kansa. Sanoma-konsernilla on siis nyt hallinnassaan valtava osa maakunnallista mediakenttää, valtakunnallisten Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien lisäksi.

Kannattaa pohtia toimittajien agendaa

Viljakaisen mukaan keskittynyt konsernijournalismi johtaa mediasisältöjen samankaltaistumiseen, muun muassa siksi koska konsernin sisällä toimittajat ovat yhteydessä keskenään.

-Konsernissa on helppoa kierrättää ja julkaista samoja materiaaleja eri kanavissa. Silloin avautuu myös helppo mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen viestintään, vaikka julkaisemalla ympäri maata poliittisesti sopivia samojen tyyppien haastatteluja, Tätähän tehdään paljon jo nyt.

Usein kuulee sanottavan, että Suomi on sananvapauden ja lehdistövapauden mallimaa. Kuitenkin on täysin eri asia, miten nämä arvot käytännössä toteutuvat toimituksissa.

Toimittajat, varsinkin päällikkötehtävissä työskentelevät ovat paitsi tiedonvälittäjiä, samalla myös portinvartijoita päättämässä siitä, millaista tietoa yleisölle julkaistaan.

– Usein toimittajan työtä ohjaa, ehkä tiedostamattakin, syvempi tarkoitus ja agenda joka on laajempi kuin pelkästään tiedon välittäminen. Jokainen miettiköön, mikä kenenkin toimittajan agenda on hänen työssään, Viljakainen sanoo.

Toimittajien selvä enemmistö vasemmistolaisia ja vihreitä

Suomalaisten toimittajien puoluekannat kiinnostavat yleisöä, ja aihetta onkin selvitetty viime vuosina. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että toimittajien selvä enemmistö on vasemmistolaisia ja vihreitä.

Tuoreen Turun ammattikorkeakoulun kyselytutkimuksen mukaan toimittajaopiskelijoista 31 prosenttia äänestäisi vihreitä ja 26 prosenttia vasemmistoliittoa. Tutkimuksen mukaan sdp:llä on kahdeksan prosentin kannatus, siinä missä esimerkiksi perussuomalaisten kannatus on vain kuusi prosenttia.

Viljakaisen mukaan toimittajien kallistuminen vasemmalle ei voi olla näkymättä median sisällöissä, näkökulmissa ja keskeisesti uutisvalinnoissa – erityisesti toimittajien vasemmistolaisuus voidaan havaita, jos kiinnittää huomiota siihen, mitä mediassa jätetään julkaisematta.

-Punavihreys selvästi näkyy valtamedian juttuvalinnoissa, otsikoissa, haastateltavien valinnoissa ja muissa toimituksellisissa ratkaisuissa.

Punavihreyden kiistäminen kuuluu kuvioon

Valtamedian toimittajien punavihreä ajatusmaailma on tosiasia – siitäkin huolimatta että monet, varsinkin päällikkötason toimittajat haluavat usein kumota väitteet journalistien vasemmistolaisuudesta.

Viljakaisen mukaan tämä kuuluu kuvioon.

– Punavihreys on voimakkaasti varsinkin nuorten toimittajien aatesuunta, vaikka kaikki joilta asiasta kysytään, tietysti sanovat olevansa tasapuolisia sananvapauden airueita.

-Toisaalta punavihreitä on edelleen myös vanhempien toimittajien keskuudessa. Ylessä ja Helsingin Sanomissa vaikuttaa yhä journalisteja ihan taistolaisaikaan saakka, Viljakainen sanoo.

Taistolaisilla tarkoitetaan radikaalia, Neuvostoliittoa vahvasti myötäillyttä poliittista liikettä. Taistolaisuus oli voimissaan 1970-1980-luvuilla. Myös politiikassa on tänäkin päivänä mukana entisiä taistolaisia, kuten vihreiden kansanedustaja Satu Hassi.

Viljakainen kuitenkin sanoo, että punavihreän paineen alla osa toimittajista on onnistunut säilyttämään neutraalin lähestymistavan omassa työssään.

-Nimiä mainitsematta, täytyy antaa tunnustusta hyville ja aidosti puolueettomille toimittajille, heitäkin on.

Sitoutumattomuuden ihanne toteutuu huonosti

Toimittajien vihervasemmistolaisuus on maailmanlaajuinen ilmiö. Yhdysvalloissa liberaali media pönkittää demokraatteja, joskin vastapainona on Trump-myönteinen Fox News.

Usein toimittajat vakuuttelevat olevansa sitoutumattomia, puolueettomia ja vastuullisia. Näiden arvojen puolesta on myös nähty erilaisia julistuksia ja julkilausumia mediassa. Viljakainen toteaa, että käytännössä nämä arvot toteutuvat heikosti.

– Suomessa vasemmistolainen aatemaailma saa mediassa suhteettomasti näkyvyyttä vasemmiston todelliseen kannatukseen suhteutettuna. Kuten varsinkin viime aikoina on nähty, median painotukset ovat olleet hyvinkin reippaasti hallitusta myötäileviä ja hallituksen sanoma täyttää median. Voisi melkein sanoa, että Pohjois-Korea tulee mieleen.

-Perussuomalaiset ja kokoomus ovat suurimmat oppositiopuolueet. Voidaan silti kysyä, missä tällä hetkellä kuuluu kokoomuksen ja perussuomalaisten kannattajien ääni suomalaisessa mediassa. Sanoisin, että isojen mediatalojen osalta on melko hiljaista. Toki puolueilla on edelleen omat puoluelehdet, jotka paikkaavat tilannetta.

Ongelmana vakuuttelun ja toiminnan välinen ristiriita

Viljakainen korostaa, että vasemmistolaisuudessa ei sinänsä ole mitään väärää – ongelma on siinä, että valtamedian vakuuttelu sitoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä media tosiasiassa tekee.

-Yhteiskuntaan pitää mahtua vasemmistolaista ja oikeistolaista ajattelua, mutta sitoutumattomaksi julistautunut media ei saisi olla liikaa kallellaan toiseen suuntaan. Esimerkiksi kallistumisesta voidaan jälleen ottaa Yle, jonka tämän hetken uutisoinnista voidaan selvästi havaita hallituksen toimenpiteiden silottelu. Kriittisille huomioille olisi ollut aihetta, mutta ne ovat usein Ylessä jääneet pimentoon. Iltapäivälehdet ja eräät terävät kolumnistit ovat sitten hoitaneet sen tehtävän.

Viljakainen sanoo, että kun tilanne on se, mikä se on, todellisuuden hahmottaminen uutisotsikoiden takaa edellyttää kansalaisilta medialukutaitoa. Sitä ei kuitenkaan kaikilla ole.

– Jotkut pystyvät toki aina suhtautumaan kriittisesti viestintään. Silti tietty osa kansalaisista, toki vähän kunkin omasta taustasta riippuen, ottaa vastaan median tarjoilemat sisällöt sellaisenaan, enempiä pohdiskelematta. Medialla on näin heihin selkeä ja suora vaikutus. Toimittajat tietävät tämän, ja asetelma tietysti antaa medialle huomattavaa valtaa, varsinkin jos median tarjoama viestintä on yksipuolista.

Taiteilijat, kulttuurivaikuttajat ja toimittajat samassa veneessä

Päätyykö toimittajiksi ihmisiä, jotka ovat jo valmiiksi ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia? Vai onko toimittajien koulutuksella osuutta asiaan? Kysymyksiin ei ole kattavia vastauksia, vaikka yleisesti tiedetään, että vasemmistolaisella ajatusmaailmalla on perinteisesti ollut vahva asema erityisesti Tampereen yliopistossa, jonka tiedotusopin laitoksella monet toimittajat ovat opiskelleet.

Viljakainen sanoo, että kyse on samasta ilmiöstä kuin taiteessa ja laajemmin kulttuurimaailmassa.

-Jo taistolaisvuosista saakka taiteilijat, kulttuurivaikuttajat ja toimittajat ovat yleensä halunneet olla kaikessa niin sanotusti ”pienen ihmisen asialla.” Siitä on tullut tavallaan kuin poliittinen julistus, nyttemmin lähes puoluepoliittinen julistus, Viljakainen sanoo.

Jokainen tietää, että media nykyään tarjoaa jatkuvasti erilaisia, yhden ihmisen henkilökohtaisiin kokemuksiin ja kohtaloihin perustuvia, tunteisiin vetoavia kertomuksia. Laajoja ja vaikeita poliittisia kysymyksiä siis mediassa siirretään makrotasolta henkilökohtaiselle, eli mikrotasolle.

Kahden viestintäprofessorin koulukunnat

Viljakainen huomauttaa, että jo reporadion aikaan Suomessa oli olemassa selkeät tiedotusprofessorien koulukunnat. Osmo A.Wiio Helsingin yliopistossa vei eteenpäin länsimaisen, porvarillisen ja liberaalin viestinnän mallia. Hänen vastapainonaan toimi Tampereen yliopistossa professori Kaarle Nordenstreng. Nordenstrengin ajattelu nojasi marxilaiseen ajatusmaailmaan, jonka mukaan tiedotusvälineiden olisi oltava valtion ohjauksessa.

-Nämä kaksi herraa julkisuudessa mittelivät keskenään, käyttivät puheenvuoroja ja osallistuivat erilaisiin komiteoihin. Vastakkain olivat Nordenstrengin edustama marxilainen viestintäajattelu ja Wiion liberaali, vapaaseen kilpailuun perustuva malli.

Nordenstreng on jo vuosikausia sitten eläköitynyt, mutta nordenstrengiläinen perinne elää Tampereen yliopistossa. Viestintäprofessorin kirjoittamia kirjoja myös sisältyy edelleen toimittajaopiskelijoiden kurssiohjelmiin.

Tampereen yliopistossa vuonna 2015 laaditussa tutkimusartikkelissa Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon kävi ilmi, että journalistiikan ja viestinnän opiskelijoista 75 prosenttia kannatti vasemmistoliittoa tai vihreitä, eikä yksikään perussuomalaisia tai kristillisdemokraatteja.

Valtiontuki voi vaarantaa median riippumattomuuden

Suomalaiset mediatalot ovat pärjänneet vaihtelevasti 2000-luvulla. Toimituksissa on käyty yt-neuvotteluja ja monet toimittajat ovat joutuneet työttömiksi.

Informaatiotulva ja sähköisen tiedonvälityksen jyrkkä kasvu ovat ajaneet kaupallista mediaa ahtaalle. Media kamppailee aivan samojen haasteiden kanssa kuin muutkin elinkeinoelämän alat.

Viestintäministeri Timo Harakka esittikin huhtikuussa ratkaisuksi valtiollisen median tukijärjestelmää. Tuen jakamista varten nimitettäisiin erityinen tukilautakunta. Media voisi käyttää tukea palkkakustannuksiin tai free-työn ostamiseen.

Monet ovat nähneet Harakan esityksen vaarantavan median riippumattomuuden, koska valtiontuki olisi omiaan sitomaan toimitukset kulloinkin vallassa olevan hallituksen politiikkaan. Myös Viljakainen katsoo, että valtiontuki olisi omiaan politisoimaan mediaa.

-Median tukeminen on hyvä idea, mutta se pitäisi toteuttaa niin, ettei tuki pääse vaikuttamaan median sisältöihin. Tällöin tuki voisi kohdistua paremminkin median jakeluun tai sähköisen toiminnan kustannuksiin.

Verotuksen alentaminen parempi ratkaisu

Viljakaisen mukaan yksinkertaisempi tapa tukea mediaa voisi olla esimerkiksi arvolisäveron alentaminen sekä muut verotukselliset tuet.

-Verotuksen alentaminen olisi tukien myöntämiseen nähden huomattavasti neutraalimpaa, varsinkin kun ajatellaan viestintään vaikuttamisen herkkyyttä, johon varsinkin poliitikoilla näyttää olevan taipumusta, Viljakainen sanoo.

Hän toteaa, että eräs vaihtoehto voisi olla se, että viestintätukea ohjattaisiin avoimesti ja enemmän puoluevetoiseen viestintään.

-Sen sijaan, että mediat teeskentelevät olevansa sitoutumattomia, voisi olla selkeämpää ja rehellisempää tunnustaa väriä. Entäpä, jos tuettaisiinkin keskenään erilaisia poliittisia medioita. Tällöin turvattaisiin tasapuolisesti poliittinen viestintä, jotta moniarvoinen keskustelu pysyisi yllä. Suomessa on takavuosina ollut vahva puoluelehdistö, joka sai valtion jakelutukea. Kaikilla puolueilla oli siis silloin oma äänenkannattaja.

---

Lue myös: Ne vuodet, joina kommunistit rakensivat Ylestä taisteluvälinettä >