Identiteettipolitiikka mennyt överiksi – jopa Obama säikähti?

Lokakuun lopussa Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama lähetti kriittisen viestin häntä lähellä oleville, joita hän luonnehti poliittisesti valveutuneiksi (”woke”). Demokraattien hahmo ilmaisi huolensa siitä, että hänelle läheiset poliittiset voimat ovat menneet liian pitkälle identiteettipolitiikkansa kanssa. Tämä teksti pyrkii taustoittamaan, miten merkittävästä ilmiöstä on kyse, minne juuret ulottuvat, ja miten ilmiö sekä siihen viittaava käsite vaikuttavat Suomessakin politiikkaan.

Perinteiset ideologiat kuten sosialismi ja liberalismi sekä variaatiot kuten sosiaalidemokratia ja markkinaliberalismi ovat aiemmin auttaneet hahmottamaan länsimaisia jakolinjoja yhteiskuntapoliittisissa kysymyksissä. Valtion omistajuudessa, verotuksessa, työvoimapolitiikassa ja julkisen vallan tarjoamissa etuuksissa on viime kädessä kyse kansalaisen ja hallinnollisen auktoriteetin välisen suhteen määrittelystä.

Viime vuosina suurten ideologioiden merkitys politiikan kielessä on alkanut murtumaan. Politiikan peruspilareiden väitetään olevan liikkeessä. Brexitin ja Yhdysvaltain presidentinvaalien alla Suomenmaan pääkirjoitus ’Mannerlaatat liikahtelevat politiikassa’ (8.5.2016) alkoi huomiolla: ”Maailma ei ole valmis eikä vakaa, ja historia ei sittenkään loppunut”.

Fraasi viittaa yhdysvaltalaisen filosofin Francis Fukuyaman 90-luvun menestyskirjaan ’Historian loppu ja viimeinen ihminen’ (1992). Fukuyamalle kylmän sodan päättyminen, Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton romahtaminen merkitsivät suurten ideologisten kamppailujen päättymistä liberaalin demokratian voittoon. Vielä uuden vuosituhannen kynnyksellä länsimaiden oli helppoa tuudittautua tarinaan liberaalidemokraattisen globaalin maailmanjärjestyksen voittamattomuudesta.

Kuluneen vuosikymmen aikana tapahtunut kehityskulku sai useammat ympäri maailmaa epäilemään historian lopun väistämättömyyttä. Suomen uutisissa aihetta käsiteltiin perusteellisesti jo kesällä 2016. Viimeistään brexit ja presidentti Donald Trumpin nousu olivat kylmä suihku niskaan monien maailmankuvalle. Tästä seuranneita shokkireaktioita, henkisiä erämaavaelluksia ja kivuliaita hyväksymisprosesseja on voinut lukea useista medioista vuodesta 2016 lähtien.

Mannerlaattavertaus esiintyy myös tuoreemmassa Marko Maunulan tekstin otsikossa (SK 4.2.2019). Maunula esittelee havaintojaan Yhdysvaltain politiikan polarisaatiosta ja republikaanien pyrkimyksestä hakea yhdistäviä tekijöitä entistä enemmän suurten ideologisten kysymysten varjoon jäävistä identiteettikysymyksistä ja jopa populistisista asenteista. Maunula on selittänyt Yhdysvaltain politiikan identiteettikysymyksistä jo vuosia ennen kuin termi identiteettipolitiikka alkoi yleistyä poliittisessa kielessä.

Kyse ei ole pelkästä polarisaatiosta. Suurten ideologioiden viitoittamia perinteisiä jakolinjoja ovat haastaneet globaalit ilmiöt kuten ilmastonmuutos, maahanmuutto sekä paikallisempia muotoja hakevat identiteettikysymykset. Ajatus perinteisistä poliittisista jakolinjoista poikkeaville ristikkäisille ulottuvuuksille ei ole uusi, mutta vasta identiteettipolitiikan nousu on tehnyt ilmiöstä globaalin ja näkyvän.

Samalla siitä on tullut voimakas ja erottuva sana, johon kiteytyy suuri määrä merkityksiä, historiaa, asenteita, inhimillisiä vaistoja, houkuttelevia poliittisia strategioita ja sudenkuoppia.

Identiteettipolitiikan nousu poliittiseksi muotikäsitteeksi

Suomessa yhden varhaisimmista kuvauksista identiteettipolitiikalle antoi tietokirjailija Ville Lähde jo eduskuntavaalien 2011 jälkeen:

”Identiteettipolitiikassa poliittisten ryhmien jäsenten tai äänestäjien näkemys itsestään ohjaa etusijassa heidän toimintaansa. Poliittinen kenttä ei näin jakaudu ensisijaisesti asioiden vaan identiteettien rakennusaineiden (uskontojen, elämäntapojen, etnisyyden, kansallisuuden, luokan, sukupuolen ja niin edelleen) mukaan. Puolueet ja poliittiset liikkeet yrittävät muokata itseään sellaiseen muotoon, että ne voivat omia erilaisia identiteettejä ohjelmiensa alle.”

Oxfordin sanakirjan määritelmän mukaan identiteettipolitiikka tarkoittaa ”poliittisia positioita, jotka perustuvat ihmisten läheisiksi kokemiinsa sosiaalisiin ryhmiin, jotka voivat perustua ennemmin uskontoon, rotuun tai sosiaaliseen taustaan kuin perinteisiin poliittisiin puolueisiin.”

Tämä on merkittävä ero valistusajan ideologioihin kuten länsimaiseen liberalismiin, jonka ajatus vapaudesta ja samanarvoisuudesta lain edessä eivät ole identiteettikysymyksiä.

Moni kohdeyleisön identiteettiin vetoava ilmaisun muoto ei ole identiteettipolitiikkaa. Suosittua termiä saatetaan käyttää herkästi kuvaamaan mitä tahansa kulttuuriin, elämäntapaan tai henkilökohtaisiin asenteisiin liittyvää poliittista viestintää. On kuitenkin olennaista huomata, että identiteettipolitiikalla viitataan konkreettisiin poliittisiin kantoihin ja identiteetin rooliin jakolinjojen perusteena.

Esimerkiksi poliitikon henkilökohtainen sosiaalisen median päivitys joulukirkossa käymisestä, vegaaniateriastaan tai polkupyöräilystä vihreät ihonmyötäiset trikoot päällä voi vedota kannattajien identiteettiin ja tulla leimatuksi “identiteettipolitiikaksi”. Esimerkkitapausten kaltaiseen signalointiin ei kuitenkaan sisälly konkreettisia politiikkasuosituksia. Siksi niitä ei voi vielä sellaisenaan määritellä identiteettipolitiikaksi.

Identiteettipolitiikan kritiikkiä

Kirjailija Jonathan Rauchin mukaan identiteettipolitiikkaa on aina ollut olemassa, ja se pitäisi nähdä kaksijakoisena: hyvänlaatuinen identiteettipolitiikka eheyttää yhteiskuntaa, kun taas huonolaatuinen hajottaa. Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on havainnollistanut tätä eroa vertaamalla Martin Luther Kingin tasa-arvovaatimuksia nykyaikaiseen yliopistoissakin opetettavaan intersektionaalisuuteen, eli identiteettiominaisuuksien ristikkäisvaikutuksiin.

Martin Luther King tavoitteli mustille tasa-arvoisia oikeuksia retoriikalla, joka vetosi Yhdysvaltojen syntyhistoriaan, kansakunnan yhteiseen tarinaan ja perinteisiin arvojulistuksiin. Puhe ”amerikkalaisesta unelmasta” ja siitä, että ”jokainen ihminen on luotu saman arvoiseksi” ei lyönyt kiilaa ihmisryhmien välille. Se ei myöskään nimennyt ihmisiä tai ryhmiä rooleihin, sortajiin, etuoikeutettuihin tai uhreihin.

Vastaavasti yliopistoissa myöhemmin hautuneet opit intersektionaalisuudesta ovat ajan myötä motivoineet ja tarjonneet oikeutusta vastakkainasettelulle.

Merkittävä varhainen esikuva intersektionaalisessa ajattelussa on oikeustieteen professori Kimberlé Crenshaw, jonka essee vuodelta 1989 havainnollisti mustan amerikkalaisen naisen kokemuksen poikkeavan yleisistä mustien tai naisten kokemuksista. Kuuluisassa tapauksessa General Motorsia syytettiin mustien naisten syrjinnästä, vaikka yritys kykeni osoittamaan, että se oli rekrytoinut sekä paljon mustia että naisia.

Haidt kuvaa, miten intersektionaalinen oppi jäsentelee sortoa useisiin tekijöihin kuten sukupuoleen, ikään ja viehättävyyteen. Kaikki arvokas tai ihailtava, jota jollain ryhmällä on, nähdään etuoikeutena ja sorron lähteenä niitä kohtaan, joilla sitä ei ole. Kun yhteiskunta määritetään suuren sorron matriisiksi, intersektionaalisuuden ydin on, etteivät pieniin osiin jäsennellyt vähemmistöt voi käydä kamppailujaan siiloissa – niiden on yhdistyttävä ja keskitettävä voimansa pääviholliseen: valkoiseen heteromieheen, joka on mahdollisesti kristitty, juutalainen tai ateisti. Haidt katsoo, että tällainen vastakkainasettelu stimuloi ihmisen ikiaikaisia heimoviettejä ja tarjoaa merkitystä ja tarkoituksen tunnetta.

Intersektionaalinen jaottelu rakentuu eroihin ihmisten välillä ja tarjoaa näin loputtomasti mahdollisuuksia uusin vastakkainasetteluihin. Haidtin mukaan vaarana esimerkiksi intersektionaalisen teorian lähteillä, yliopistokampuksilla, on ikuinen konfliktien kierre, sillä mikään kampus ei määritelmällisesti pysty täydellisesti eliminoimaan kaikkia sorron muotoja, mikroaggressioita ja väärinymmärryksiä. Amerikkalaisissa huippuyliopistoissa kuten Yalessa ja Berkeleyssä on äskettäin väitetty nähdyn vaientamista, uhkailua ja jopa väkivaltaa sortavaksi koettuja ideoita ja puhetta vastaan.

Haidt esittää retorisen kysymyksen: ovatko huippuyliopistot paikkoja, joissa vähemmistöjen sorto on vakavimmillaan, vai selittääkö rajuja reaktioita se, että yliopistoissa radikaali aktivismi on yleisintä?

Viime vuosina suurta medianäkyvyyttä saanut kanadalainen kliinisen psykologian professori Jordan B. Peterson on tullut tunnetuksi myös identiteettipolitiikan kriitikkona. Hänen mukaansa keskeinen ongelma on siinä, että erilaisia ryhmäidentiteettejä on loputon määrä. Määrittelyä voi jatkaa siihen saakka kunnes jokainen yksilö on oma identiteettiryhmänsä.

Perinteisten identiteettikategorioiden kuten etnisyyden, sukupuolen ja seksuaalisuuden lisäksi kriteerejä voisivat olla mm. älykkyys, viehättävyys, pituus ja paino. Yksittäisten kriteerien nostaminen politiikan keskiöön sortaisi määritelmällisesti muita potentiaalisesti yhtä relevantteja identiteettejä.

Lokakuussa 2019 kuultu Obaman kritiikki identiteettipolitiikkaa kohtaan ei ole suinkaan demokraattipiireissä ensimmäinen tai uusi ilmiö. Esimerkiksi pitkäaikainen demokraattien tukija, professori Mark Lilla kritisoi ilmiötä jo vuonna 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen ilmestyneessä kirjassaan The Once and Future Liberal. After Identity Politics. Lilla näki demokraattien identiteettipolitiikan yhtenä Hillary Clintonin vaalitappiota selittäneenä tekijänä: ihmisten välisten eroavaisuuksien juhlistamisen sijaan politiikassa olisi pitänyt korostaa yhdistäviä tekijöitä. Lilla kuvaa, että jopa kouluissa eri identiteettiryhmille tarjotaan omia historianarratiiveja, mikä vaikeuttaa yhteisen kokonaiskuvan muodostamista.

Sananvapausaktivisti Jarkko Tontti on tarkastellut ilmiötä perusteellisesti ja näkee sen rantautuneen Suomeen mm. kulttuurisen omimisen käsitteen muodossa. Enemmistö tai toinen identiteettiryhmä ei kyseisen ihanteen mukaan saisi esittää toista identiteettiryhmän edustajaa esimerkiksi taideteoksessa tai populaarikulttuurissa. Suomessa vasemmistopiireissä syntyi kohu vuonna 2017, kun Ylen Pressiklubia juontanutta Sanna Ukkolaa syytettiin ”kulttuurisesta omimisesta” hänen käytettyään intiaanipäähinettä rekvisiittana suorassa lähetyksessä. Seuraavana vuonna Yle hyllytti Pikku Kakkosen lastenohjelman Herra Heinämäen Lato-orkesterin. Syynä oli intiaanihahmo. Saamelaisaktivisti Petra Laiti oli valittanut asiasta Twitterissä.

Identiteettipolitiikka voi uhata jopa globalistien ihanteita

Historian loppua 90-luvulla julistanut Fukuyama on sittemmin korjannut joitain aikaisempia, nykyisin idealistisilta näyttäviä, käsityksiään. Viime vuosina hän on väittänyt identiteetillä olevan merkitystä jopa maailmanpolitiikan tasolla. Uusimmassa kirjassaan ’Identity. The demand for dignity and the politics of resentment.’ (2018) Fukuyama kuvaa identiteettipolitiikkaa maailmanlaajuiseksi ongelmaksi:

“Identiteettipolitiikan nousu on modernien liberaalien demokratioiden suurimpia uhkia, ja ellemme pyri saavuttamaan universaalia ymmärrystä ihmisen arvokkuudesta, juutumme itse pysyvään konfliktiin.”

Fukuyama pyrkii ymmärtämään ilmiön taustalla vaikuttavia tavallisia ja helposti tunnistettavia tekijöitä ilman demonisointia tai hurmoksellisuutta. Hän määrittelee identiteetin kumpuavan pohjimmiltaan arvokkuuden tarpeesta. Identiteetin merkitys kasvaa väistämättä, kun ympäröivän yhteiskunnan sosiaaliset normit etääntyvät yksilön sisäisestä minuudesta ja omanarvontunnosta.

Pohjaa ajatuksilleen Fukuyama hakee mm. 1800-luvun hegeliläisestä filosofiasta, joka pitää sosiaalisen statuksen tavoittelua ihmiskunnan keskeisenä eteenpäin ajavana voimana. Esimerkiksi taloudellisista vaikeuksista tulee Fukuyaman mukaan paljon polttavampia poliittisia kysymyksiä, jos niihin liittyy voimakkaita tunteita kuten pelkoa halveksutuksi tulemisesta.

Fukuyaman erityisen kritiikin kohteena on perinteisen politiikan taustalla vaikuttanut taloustieteellinen maailmankuva sen mekaanisine oletuksineen. Taloustiede kuvaa keinoja tavoitella ihmisille mielekkäitä asioita, mutta ei itsessään selitä psykologista mieltymysten muodostumista ja muutoksia ajan yli. Ennen kaikkea pelkistetty taloustieteellinen maailmankuva selittää rajallisesti identiteetin merkitystä tai identiteettipolitiikkaa.

Fukuyaman mukaan taloustieteellinen käsitys politiikasta typistää sen rationaalisten yksilöiden hyödyn maksimoinnin jatkeeksi. Vastaavasti identiteettipolitiikassa on kyse psykologisista kokemuksista ja merkityksistä, joita on mahdotonta syöttää mekaanisiin taloustieteellisiin malleihin.

Samalla kun Fukuyama näkee identiteetin olevan erottamaton osa ihmisluontoa ja paikallista kokemusmaailmaa, hän uskoo kritiikittömästi mahdollisuuksiin hillitä identiteettipolitiikkaa ja uudelleenohjelmoida ihmisten identiteettiä keskusjohtoisesti vapaissa yhteiskunnissa. Hän visioi rohkeasti mm. EU-tason poliittisia toimenpiteitä maanosan yhteisen kansalaisuuden ja identiteetin rakentamiseksi. Vaikka Fukuyama vastustaa identiteettipolitiikkaa ja yrittää tarjota ideoita nykypäivän kontekstiin, tarkkaavainen lukija saattaa edelleen miettiä skeptisesti, onko hän lopulta päässytkään pitkälle 90-luvun globalistisesta idealismistaan.

Identiteettipolitiikan merkitys ja johtopäätöksiä

Identiteettipolitiikka ilmiönä ja terminä voi auttaa ymmärtämään poliittista liikehdintää, joka halkoo perinteisiä ideologisia jakolinjoja. Toisaalta identiteettipolitiikka voi myös johtaa harhaan. Termi voi olla retorinen keino toisen leimaamiseksi, lokeroimiseksi ja poliittisen keskustelun ohjaamiseksi sivuraiteelle.

Katkelma Ville Lähteen kirjoituksesta keväältä 2011 havainnollistaa tätä kaksijakoisuutta:

”Vastakkainasettelu ja sen luoma arvovalta eri osapuolille kestää vain, jos esimerkiksi rasismi-, muukalais- tai homokeskustelu pitävät koko politiikan kenttää panttivankinaan.”

Identiteettipolitiikalla on potentiaalia haastaa perinteisiä politiikan prioriteetteja ja toimintatapoja. Kun marginaaliryhmät rummuttavat politiikan keskiöön useimmille triviaaleja tai jopa yhdentekeviä teemoja, se voi painostaa suuret massat valitsemaan puolensa ja erkaannuttaa niitä entisestään.

Identiteettipolitiikka on houkutteleva ja monesti jopa ainut tie pienille äänekkäille vähemmistöille hankkia suhteellista kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa ja saada aikaan muutosta. Kirjassaan Oma nahka pelissä (engl: Skin in the game) Filosofi Nassim Taleb on selittänyt auki tätä epäsymmetristen strategioiden logiikkaa lukuisten havainnollistavien esimerkkien avulla. Suomen Uutiset kirjoitti Talebin kirjasta viime vuonna.

Suomen kaltaisessa yhtenäiskulttuurissa identiteettipolitiikan kannalta olennaiset ristikkäisulottuvuudet voivat myös olla houkutteleva keino erottua merkityksellisesti. Perinteisiä jakolinjoja halkovat ja niitä vasten triviaaleiltakin näyttävät kysymykset kulttuurista voivat auttaa lähestymään äänestäjiä, jos perinteisissä poliittisissa kysymyksissä on vähemmän liikkumavaraa.

Vastaavasti identiteettipolitiikka-termin yli-innokas ja holtiton käyttö voi haitata asiallista sisältökeskustelua. Tiettyjen teemojen tai jopa aihekokonaisuuksien lokeroiminen identiteettipolitiikan piiriin luo aidon leimautumisen pelon ja voi tarjota tekosyyn vältellä aihetta. Esimerkiksi minkä tahansa maahanmuuttoon liittyvän keskustelun trivialisoiminen ja leimaaminen identiteettipolitiikaksi voi estää näkemästä yksittäisen kysymyksen merkitystä mm. kansantaloudelle tai perinteisille suurille ideologisille kiistoille.

Identiteettipolitiikka on yleistyvä ilmiö, koska se on paikoittain tehokas ja houkutteleva strategia erinäisille toimijoille. Identiteettiin liittyvät ja triviaaleilta tuntuvat teemat kasvattavat merkitystään, kun poliittisten ryhmien liikkumavara ja uskottavuus vaihtoehtoina vähenevät muissa kysymyksissä.

Ilmiön vaikuttavuutta ei myöskään vähennä se, että moni pelkää ja haluaa vältellä kaikkea identiteettipolitiikkaan liittyvää.