VTT Heikki Koskenkylä kirjoittaa Italian surkeasta taloudellisesta tilanteesta ja eurovaluutan tulevaisuudesta. Hän käy läpi Economist-lehden kirjoitusta maan pääministeri Mario Draghista, jonka mahdollisuudet arvioidaan heikoiksi. Uudistuskyvytön maa yrittääkin nyt muuttaa EU:ta tulonsiirtounioniksi.
Mario Draghista tuli helmikuussa Italian pääministeri. Edellinen hallitus oli ajautunut pahaan kriisiin. Pääministerinä oli sitoutumaton teknokraatti Giuseppe Conte. Italialla siis jo toinen teknokraatti hallituksen johdossa. Odotukset Draghin suhteen ovat suuret, kenties ylisuuret. Italiaa on ollut vaikeata hallita jo pitkään. Draghinkin haasteet ovat suuret.
Mario Draghi oli kaksi kautta EKP:n johdossa, vuodet 2011-2019. Hän sai silloin kutsumanimen ”Super Mario”, koska vannoi pelastavansa euron eurokriisin aikaan noin 2010-2015. Vuonna 2012 hän sanoi, että EKP tekee kaikkensa euron pelastamiseksi, ”to do whatever it takes to save the euro”. Määrällisen elvytyksen eli QE-politiikan avulla euro pelastuikin. Hänen seuraajansa Christine Lagarde on jatkanut samalla linjalla. Korot ovat alhaalla ja EKP ostaa edelleen valtioiden ja yritysten velkapapereita.
Draghin pitäisi pystyä uudistamaan Italian taloutta. Hänen edeltäjiltä rakenneuudistukset epäonnistuivat lähes täysin. Julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on kohoamassa ennätystasolle 160-170 prosenttiin. Budjetin alijäämä on krooninen ongelma ja työllisyysaste EU:n alhaisimpia. Italia tarvitsee työmarkkinoiden uudistamista, verojärjestelmän suuren remontin ja tuottavuuden kohottamista. Veroista jää huomattava osa keräämättä, veronkiertoa ja korruptiota on paljon.
Draghi on saanut EU-alueella lähes johtavan poliitikon roolin, koska Saksan, Ranskan ja Espanjan johtajat ovat vaihtumassa tai suurissa ongelmissa. Saksa saa uuden liittokanslerin syyskuun vaaleissa. Merkelin 16 vuotta kestänyt valtakausi päättyy. Saksa hakee uutta suuntaa. Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kannatus on hiipunut ja ensi vuonna ovat presidentinvaalit. Espanjan hallitus on jatkuvissa ongelmissa, siellä on poliittinen ja taloudellinen kriisi.
Draghi onkin hyvin aktiivisesti tehnyt ehdotuksia EU:n ja euroalueen kehittämiseksi. Ensin hän ehdotti elpymisrahastolle jatkoa rakennerahaston muodossa. Sillä rahoitettaisiin jäsenmaiden rakenneuudistuksia. EU:n neuvoston kokouksessa hän ehdotti eurobondeja eli yhteisten velkapapereiden käyttöönottoa. Lisäksi hän ehdotti euroalueelle omaa budjettia. Se siis tulisi EU:n yhteisen budjetin lisäksi. Kukaan muu EU-maan johtaja ei liene ehdottanut yhtä laajaa yhteisvastuun kasvattamista. Suomessa hallituksen johto on täysin vaiennut näistä ehdotuksista. Täällä vannotaan edelleen elpymisrahaston kertaluonteisuuden nimiin.
The Economist-lehden 24.4.2021 numerossa on varsin kriittinen arvio Draghin onnistumisen mahdollisuuksista Italian osalta. Kirjoituksen otsake on ”The Draghi delusion” (suom: Draghi-harhaluulo). Sisällön osiossa on otsake ”Mario Draghi, Europe’s saviour?” (suom: Draghi, Euroopan pelastaja?).
Economist on kehittänyt kaksi vaihtoehtoa Draghille. Optimistisessa vaihtoehdossa Draghi saisi rakenneuudistuksia alulle ja häntä auttaa Italialle tulossa olevat noin 190 miljardia euroa avustuksia ja lainoja EU:n elpymisrahastolta. Draghi esittelikin maanantaina 26.4 Italian parlamentille suuren elvytyspaketin kooltaan 222 miljardia euroa, siitä suurin osa on EU:sta saatavaa tukea. Toisaalta Draghi saattaa olla vain lyhyen ajan pääministerinä ja hänen jälkeen alkavat uudelleen poliittiset riidat.
Draghi pyrkinee Italian presidentiksi ensi vuoden vaaleissa. Hän voi hyvin voittaa vaalit. Pessimistisessä skenaariossa talouden uudistamista ei ehditä edes kunnolla käynnistää hänen pääministerikaudellaan. Suurena ongelmana lehti näkee myös elvytysrahojen hallinnoinnin ja valvonnan. Tukirahoja valunee paljon huonoihin projekteihin ja suoraan korruptioon.
The Economistin arvio Draghin mahdollisuudesta uudistaa Italiaa on varsin pessimistinen. Ei ole sattuma, että Draghi haluaa kasvattaa EU:n ja euroalueen yhteisiä vastuita ja riskien jakoa valtavasti. Ilmeisesti hän ei itsekään usko Italian uudistumiskykyyn. Sama ongelma vaivaa myös Ranskan ja Espanjan johtajia. Siksi he kaikki ajavat yhteisvastuun lisäämistä.
EU- ja euroalue voivat menestyä vain kahdella ehdolla, jotka ovat:
1. Talouden rakenneuudistukset ovat välttämättömiä. Innovatiivisuutta, dynaamisuutta ja tuottavuutta pitää kehittää merkittävästi. Työmarkkinoita, eläkejärjestelmiä ja verotusta on uudistettava. Kilpailukykyä on parannettava. Digitalisaatiossa EU on pahasti jäljessä Kiinaa ja Yhdysvaltoja.
2. Markkinakurin toimintaa on edistettävä. Markkinakuri on heikentynyt jatkuvasti EU- ja euroalueella. EKP on käytännössä taannut jäsenmaiden velkakirjoille alhaisen koron. Kaikki yhteisvastuita lisäävät toimenpiteet vähentävät markkinakurin painetta uudistuksiin. Tämä koskee myös elpymisrahastoa. Euroa perustettaessa vakaus- ja kasvusopimus nähtiin aivan keskeisenä keinona pitää jäsenmaiden finanssipolitiikka ja julkinen talous hallinnassa. Nyt tuo sopimus on hyllytetty ja tuskin tulee takaisin entisessä muodossa. Suunta on nyt entistä enemmän kohti tulonsiirto- ja velkaunionia. Tällöin hyvin talouttaan hoitavat jäsenmaat joutuvat kasvavassa määrin rahoittamaan huonosti talouttaan hoitaneita maita.
Tulonsiirto- ja velkaunioni voi aikaa myöten ajautua entistä vakavampiin poliittisiin kriiseihin ja heikon talouskehityksen alueeksi. Mario Draghinkin ehdotukset veisivät unionia ja euroaluetta juuri tähän suuntaan. Elpymisrahasto on merkittävä askel yhteisvastuun kasvattamisessa. Se ei tule olemaan kertaluontoinen hanke.
Heikki Koskenkylä