Karlsruhessa sijatseva Saksan perustuslakituomioistuin kaatoi saavikaupalla jäävettä niin EU-tuomioistuimen kuin EKP:n niskaan. Kyseessä on EKP:n loputtomalta tuntunut velkakirjojen osto-ohjelma ja vuosikaupalla toteutettu negatiivisten korkojen rahapolitiikka. EKP:n toimia on vuosien varrella kommentoitu runsaasti.

Vuoden 2012 keväällä euroalue oli repeämässä omaan mahdottomuuteensa. EKP:n silloinen pääjohtaja Mario Draghi ymmärsi yhteisvaluutan ajautuvan kohti loppuaan ja hän lausui kuuluisat sanansa whatever it takes – luvaten keskuspankin tekevänsä kaikkensa välttääkseen euron kaatumisen.

EKP:n toimintaa on säännelty EU:n lainsäädännöllä. Suursijoittajat olivat perillä näistä säännöistä. Euromaiden välisen valuuttakurssierojen puuttuessa he joutuivat myymään epäedullisten valuuttakurssien euromaiden velkakirjoja konkurssiuhkia peläten. Tämä johti velkakriisiin.

Euromaiden konkurssiuhka perustuu siihen, etteivät euromaat voi omin päin luoda euroja velkojensa maksuun. Eurovaluutta toimii tässä mielessä kuin ulkomaan valuutta. Esimerkiksi Argentiinan konkurssiuhka johtuu dollarimääräisten velkojen takaisinmaksuvaikeuksista.

Elvytysohjelma ei auta

Yhdysvallat aloitti oman arvopaperien ostonsa eli elvytyksen melko nopeasti finanssikriisin myötä. Financial Timesin Wolfgang Münchau kirjoitti vuonna 2015, ettei kyseinen elvytys oikeastaan piristänyt inflaatiota. Inflaation pitäminen hieman alle kahdessa prosentissa on EKP:n yksi kahdesta tehtävävästä.

Tämän havainnon myötä arvopaperien ostoilla ei ole virkaa EKP:n toiminnassa. Perusteettomien ostojen jälkeen inflaatio ei ole piristynyt EKP:n tavoitteeseen. EKP on siten perusteetta ostanut yli 2 000 miljardin euron edestä velkakirjoja euromaiden ”yhteiseen taseeseen”.

Münchau huomauttaa lisäksi, että velkakirjojen imuroinnilla ja reaalitalouden kasvulla ei ole likimainkaan suoraa yhteyttä. Talouskasvua muodostuu kasvavan kysynnän ja kasvavan ostovoiman myötä.

EKP todennäköisesti halusi painaa euromaiden lainakorot alas, jotta rahoitusvaikeuksiin ajautuneet euromaat eivät lentäisi eurokerhosta ulos. Rahoituskustannuksista huolehtiminen on kunkin euromaan tehtävä ja se toteutetaan maltillisella talouspolitiikalla.

Korkotason painaminen ajoi euromaiden pankit ja eläkevakuutusyhtiöt tuottovaikeuksiin.

EKP laiminlöi tehtäväänsä

EKP:n toinen tehtävä on hoitaa alueensa pankkien rahoitusolojen sujuvuus. Jos yhdestä sen vaikutusvallan alaisen pankin talletukset siirretään toiseen pankkiin, EKP turvaa pankin maksuvalmiuden.

Matthew C. Klein kirjoitti vuonna 2017 euroalueen muodostavan vaaran euromaiden demokratioille. Italian pääministeri Silvio Berlusconin erottua EKP rauhoitti Italian vellovan pankkien paniikin.

Tätä voi toki tulkita kahdella tavalla: joko EKP kiristi Italiaan haluamansa johtajan tai Berlusconin erottua EKP havahtui ongelmaan ja tarttui toimeen.

Jälkimmäisen kohdalla EKP ei ole ollut tehtäviensä tasalla. Kiristysvaihtoehto on kolkompi. Silloin äänestäjien tahto mitätöidään. Se sotii myös EU:n lakeja vastaan.

EU:n valikoivaa lainvalvontaa

Klein huomautti kirjoituksessaan myös Puolan ja Unkarin rahoitusasemasta. Kun se on kunnossa, ei EKP:lla ole valtaa näihin maihin, vaikka maiden pankit operoivatkin omien valuuttojensa lisäksi myös euroilla.

Berlusconin lähdön myötä näillä mailla tuskin on hinkuakaan euromaaksi. Unkarin keskuspankin johtaja György Matolcsy kirjoittikin viime vuoden lopulla, että euro tulisi myöntää virheeksi.

Ironista kyllä EU-tuomioistuin on hanakasti puuttunut Puolan ja Unkarin asioihin samalla, kun se on katsonut läpi sormiensa EKP:n kyseenalaisia toimia. Karlsruhesta julistettu linjaus hyökkäsi EU-tuomioistuimen ja EKP:n luovia sääntötulkintoja vastaan. Joku on sentään tehtäviensä tasalla.

Hätääntyneet puolustuskannalle

Karlsruhen päätös on historiallinen, koska se uhmaa suoraan vuosien ajan toteutettua haitallista ja jumalallisin valtuuksin saatua toimintaa. EKP:n rahapolitiikka ei ole onnistunut luomaan otollista kasvuympäristöä taloudelle. Keskuspankin toiminta on riitauttanut pohjoiset ja eteläiset euromaat.

Italian pääministeri Giuseppe Conte purki turhautumistaan väärällä kritiikillä. Conte kertoi, ettei se ole Saksan perustuslakituomareiden tehtävä kertoa mitä EKP saa ja ei saa tehdä.

Karlsruhe ei komentanut EKP:ta toimimaan tietyllä tavalla. Tuomarien linjausten mukaan Saksa ei osallistu omalta osaltaan näihin toimiin kolmen kuukauden jälkeen, jos EKP ei onnistu perustelemaan toimiaan.

Samaan virhearvioon lankesi myös europarlamentaarikko Guy Verhofstadt. Hän julisti niin ikään, ettei jäsenmaiden perustuslakia valvovat tuomarit saa määrätä sitä, mitä Euroopassa saa tehdä. Hänen mukaansa se johtaa lopun alkuun.

(2) If every Constitutional Court of every member state starts giving its own interpretation of what Europe can and cannot do, it's the beginning of the end. The EU’s constitutional watchdog is the European Court of Justice and that’s the way it should remain!

— Guy Verhofstadt (@guyverhofstadt) May 5, 2020

Lakeja voidaan muuttaa

Kiukuttelua hedelmällisempi lähestymistapa on yksinkertaisesti se, että EU-lakeja muutetaan paremmin toimiviksi. Lakeja on useasti jouduttu historian kirjoissa uudistamaan. Hyvän lain vahvuus perustuu nimenomaan siihen, ettei se jättäisi milloinkaan varaa tulkinnalle, ja että se on järkevä.

Tutkimusjärjestö Positive Money Europen johtaja Stanislas Jourdan totesikin suoraan, että Karlsruhen linjauksen jälkeen EKP ei voi enää tulkita EU-lakeja omalla luovalla tavallaan.

EU-lakikirjan avaaminen ja hyväksyttäminen on toki työlästä ja aikaa vaativaa puuhaa. Esimerkiksi koronakriisi vaatii nopeaa reagointia.

Akuutin kriisin edessäkään lakia ei voida laiminlyödä hetken mielijohteesta. Laista voidaan poiketa, mutta se vaatisi demokraattisen oikeutuksen, kuten filosofian tohtori Jens van ‘t Klooster perusteli vuoden 2018 seikkaperäisessä kirjoituksessaan.

EU-tuomareita tai EKP:n johtoa ei valita demokraattisesti äänestämällä. Demokraattisen oikeutuksen voi hankkia myös erillisellä äänestyksellä. EKP:n yli 2 000 miljardin arvopaperiostot olisi voitu alistaa euromaiden kansalaisten hyväksynnän taakse kansanäänestyksellä.

Henri Alakylä