Moni opettaja on huolissaan siitä, että nuoret saavat matematiikasta väärän käsityksen digitaalisten opetusmenetelmien takia. Eksakteille tieteille jää muutenkin yhä vähemmän tilaa nykykoulussa, kun opetusta taivutellaan kulttuurien kirjoon ja arvioinnilta edellytetään ”monipuolisuutta”. Käytännössä se tarkoittaa usein riman laskemista. Valtiotieteen lisensiaatti Mai Allo kirjoittaa suomalaista koulua kuormittavista ongelmista.
Teollisuudessa ja elinkeinoelämässä on jo pitkään surtu suomalaisten matematiikan taitojen heikkenemistä. Keinoa suunnan muuttamiseksi on etsitty jos jonkinlaisilla kampanjoilla, mutta luisu näyttää jatkuvan.
Matematiikan opettajat huomaavat jokapäiväisessä työssään, miten heidän opettamansa aine joutuu peruskoulussa, lukiossa ja ammattikoulussa yhä ahtaammalle. Syyt ovat kaikille vanhoja tuttuja, kuten vaatimustason yleinen lasku ja yli vuosikymmenen jatkunut digihypetys.
Nyt edellisten päälle kasautuu lisää huolenaiheita.
Uudessa opetussuunnitelmassa painottuvat vielä aiempaakin vahvemmin monenlaiset yhteisöllisyyttä ja vaihtoehtoisuutta korostavat opetusmenetelmät ja ”monipuoliset” arviointitavat. Niiden lisäksi saattaa kouluihin olla pikku hiljaa leviämässä ideologia, joka kruunaa koko kakun.
Tuon ideologian mukaan matematiikan, fysiikan tai kieliopin kaltaiset, vaikeina pidetyt aineet ovat sisällöltään jotenkin sortavia, toiseuttavia tai jopa rasistisia.
Edellä kuvatun kaltainen ääriajattelu ei ole vielä täysin rantautunut Suomeen, eikä niin välttämättä pääse käymäänkään. Mutta viitteitä siihen suuntaan näkyy opetussuunnitelmassa, ja vielä paljon selvemmin esimerkiksi opettajainkoulutuksessa. Tämä on ulkopuolisenkin helppo havaita vaikkapa pedagogisten opintojen ja harjoittelukoulujen seminaariaiheita tai luentokeskusteluja seuraamalla.
Oppisisältöjä karsitaan digin tieltä
Monien matematiikan opettajien ja matemaatikkojen päällimäinen huoli on se, että varsinaiseen matematiikan opetukseen ei jää tarpeeksi aikaa, kun tunnit kuluvat ohjelmien ja laitteitten kanssa säätämiseen. Eikä tämä liity koronan aiheuttamaan poikkeustilanteeseen.
Matematiikan oppimateriaaleista karsitaan vaikeimpia asioita pois kiihtyvällä tahdilla ensinnäkin siksi, että kaikkien halutaan läpäisevän kurssit, ja toiseksi siksi, että itse asiasisältö pitää taivutella jo hankittuihin ohjelmiin ja laitteisiin sopivaksi.
”Tunnen antavani oppilaille väärän ja puutteellisen käsityksen matematiikasta, kun joudun käsittelemään esiteltävän teorian sen mukaan, mitä ohjelma sallii tai pakottaa tekemään, tai miettien, mitä ylipäätään ehditään digisähellykseltä tehdä”, harmittelee Inka Väärtinen, 35-vuotias matematiikan lehtori Helsingin Viikin normaalikoulusta.
Hän ohjaa päivittäin lukio-opiskelijoita ns. Abitti-ohjelman käyttöön, jota näiden pitää harjoitella voidakseen osallistua ylioppilaskirjoituksiin.
”Tämä ei ole se työ, jota varten opiskelin matematiikkaa yliopistossa,” toteaa Väärtinen.
Ylioppilaskirjoitukset sähköistettiin asteittain jo vuosia sitten. Matematiikka oli vuorossa viimeisenä, ja uudistus juntattiin läpi monien opettajien, tutkijoiden ja matemaatikoiden kritiikistä huolimatta.
Jostain syystä juuri ”Abitti” halutaan edelleen pitää käytössä, vaikka sen kohdalla ei toteudukaan digitalisaation yleinen tavoite eli työn – tässä tapauksessa matematiikan opettamisen ja oppimisen – tehostuminen.
Kouluopetuksen digitalisointi oli ja on poliittinen päätös. Sama pätee yo-kirjoitusten sähköistämiseen. Päätöksen tekee opetusministeriö, mutta sähköistämisen käytännön toteutuksesta vastaa Ylioppilastutkintolautakunta, joka tilaa työn tietotekniikkayrityksiltä, kuten esimerkiksi Reaktorilta ja Goforelta.
Lautakunnan erityisasiantuntija Matti Lattu kertoo, että kumppaniyritykset etsitään kilpailuttamalla, ja edellisen kierroksen voittajaksi lautakunta valitsi Reaktorin. Reaktorin konsultit tekevät ohjelmat yhdessä lautakunnan omien virkailijoiden kanssa.
Tällä hetkellä Abittia tai yo-ohjelmia ei kuitenkaan olla kehittämässä käyttäjäystävällisemmäksi tai matematiikan sisältöihin paremmin soveltuvaksi.
Latun kuvauksesta ei täysin selviä, miksi jostakin järjestelmästä ei voitaisi edes tilapäisesti luopua silloin, jos siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Yksi mahdollinen selitys on se, että osa valtaapitävistä poliitikoista ja virkamiehistä – yo-lautakunta mukaan lukien – haluaa pitää yllä edistyksellistä imagoa. Latun näkemyksen mukaan ”ajatus, jonka mukaan tietotekniikan käyttö vie aikaa oikeilta asioita ei voi olla enää tätä päivää (…..) tietotekniikaton koulutus ei valmistaisi opiskelijoita tähän yhteiskuntaan ja tekisi koulutuksesta opiskelijoiden silmissä naurettavan.” (kursivointi toimittajan)
Digitalisoinnin kannattajat väittävät myös, että visuaalisuutensa vuoksi ohjelmat tukevat erityisesti heikkoja oppilaita, joille matematiikan abstraktiot tuottavat vaikeuksia. Eikä digi-intoilijoita tunnu häiritsevän runsas tutkimusnäyttö siitä, että digimenetelmät ja sähköiset oppimisalustat ovat todellisuudessa heikentäneet sekä hitaasti oppivien että lahjakkaitten lasten oppimistuloksia varsinkin teoreettista ajattelua vaativissa aineissa.
Kaikki kelpaa ”monipuolisessa” arvioinnissa?
Kritiikitön digiusko on vain yksi seikka, joka monia opettajia huolestuttaa. Myös suosioon nousseet yhteisölliset, verkkotiedonhakuun perustuvat, taiteelliset tai muutoin räätälöidyt suoritustavat sopivat huonoimmin juuri matemaattisten aineiden opetukseen.
”Matematiikassa osaaminen on sitä, että pystyy ratkaisemaan jonkin ongelman loogisesti alusta loppuun ja näyttämään vaihe vaiheelta, yksityiskohtaisesti, miten tulokseen on päädytty. Tämä on olennainen ydintaito, ja vasta sen päälle tulevat vuorovaikutukselliset keinot ja ryhmään tukeutuminen. Nykyisen opetussuunnitelman ja piilo-opetussuunnitelman vaatimukset keikauttavat asetelman melkein päinvastoin”, harmittelee Väärtinen.
Useat opettajat ympäri Suomea ovat Väärtisen kanssa samaa mieltä, mutta eivät uskalla tuoda asiaa edes työyhteisössään esiin. Vanhanaikaisiksi katsotut näkemykset eivät edistä uraa tai välejä valtavirtaa myötäileviin kollegoihin.
Sekä opetussuunnitelmassa että opettajainkoulutuksessa korostetaan, että oppilaita tulee ohjata monikulttuurisuuteen, globaaliin solidaariuteen, suvaitsevuuteen ja sosiaalisuuteen, ja näiden tavoitteiden tulee toteutua myös matematiikan tunneilla. Joskus – ja mahdollisesti yhä useammin – linjaus tulkitaan niin, että matematiikan osaamisen rinnalla tai sijasta tulee arvioida oppilaan auttamishalua, empaattisuutta tai näkemyksiä. Opettajia saatetaan myös kehottaa vähentämään matemaattisen esityksen eksaktiutta, jotta ”ketään ei suljettaisi pois.”
”Totta kai oppilaita pitää kasvattaa yhteistyökykyisiksi, mutta esimerkiksi matematiikan arvosanassa tulisi minusta näkyä vain mitattava substanssiosaaminen”, sanoo Väärtinen. – Jatkossa Väärtisen kaltaisten opettajien voi olla yhä vaikeampaa noudattaa tuota sinänsä selkeältä ja oikeudenmukaiselta kuulostavaa periaatetta.
Kun luokalle ei saa jättää eikä nelosia haluta antaa, kannustetaan opettajia käyttämään kaikki keinot, jotta oppilas voi näyttää osaamisensa sillä tavalla, mihin pystyy – tai suostuu. Jos oppilas esimerkiksi ei osaa lukea eikä kirjoittaa, hänet päästetään kemian kokeesta läpi siten, että opettaja velvoitetaan auttamaan häntä kokeen aikana tehtävien lukemisessa ja ymmärtämisessä. ”Kemiasta keskusteleminen” riittää tällöin hyväksytyksi suoritukseksi. – Hurjalta kuulostava esimerkki ei ole keksitty, vaan lainaus kuluvan kevään opettajaopiskelijoiden seminaarista.
”Monipuolisen” arvioinnin nimellä kulkeva riman laskeminen saa vielä lisäpontta kotoutumislaista, jonka mukaan suomalaisten instituutioiden tulee sopeutua erilaisia taustoja ja kulttuureja edustavien oppilaitten mukaan.
Ajatus siitä, että ”jokaisen lapsen tulee lähtötaidoistaan riippumatta tuntea itsensä osalliseksi kouluyhteisössä” on sinänsä kannatettava, mutta keinot tämän päämäärän saavuttamiseksi vaikuttavat kyseenalaisilta. Ne johtavat vähitellen, mutta väistämättä muutoksiin taitoa ja harjoittelua vaativien aineiden oppimistavoitteissa ja arvioinnissa. Samalla saatetaan viedä oppilailta matematiikan loogisen rakenteen ymmärtämisen ilo.
Ja kun samaan suuntaan vieviä muutoksia tehdään monessa paikassa, joka puolella ja vähitellen, ei niitä juuri ehditä tai uskalleta kritisoida – varsinkaan silloin, jos kritiikki katsotaan syrjinnäksi tai muuten vain ajastaan jälkeen jääneeksi.
Lue myös: Mai Allo – Koulukirja: kymmenen myyttiä suomalaisesta peruskoulusta >
Mai Allo