Media, kirkko ja yliopistot politisoituvat vauhdilla – O’Sullivanin laki ennusti jo 30 vuotta sitten, että kaikki organisaatiot jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi

Miltä kuulostaa ajatus, että mikä tahansa organisaatio, joka ei varta vasten irtisanoudu vasemmistolaisuudesta, on taipuvainen muuttumaan sellaiseksi ennen pitkää? Vielä kymmenen vuotta sitten moinen ennustus olisi kuulostanut epärealistiselta ja yliampuvalta tulkinnalta. Ajatus esitettiin jo yli 30 vuotta sitten, ja nykypäivänä se on entistäkin osuvampi kuvaus yhteiskunnallisesta kulttuurista.

Pääministeri Margaret Thatcherin kabinetissa poliittisena suunnittelijana toiminut konservatiivinen journalisti John O’Sullivan kirjoitti vuonna 1989 National Review -lehteen artikkelin nimeltä ”O’Sullivan’s First Law”. Poleemiseen brittityyliin hän teki rohkean yhteiskunnallisen ennustuksen ja nimesi sen itsensä mukaan O’Sullivanin laiksi:

”Kaikki organisaatiot, jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi.”

O’Sullivan näki ennustuksen toteutuneen aikaisemmin jo mm. American Civil Liberties Unionin, Fordin säätiön ja Episkopaalisen kirkon kohdalla. Syiksi hän esitti, että kansalaisjärjestöihin hakeutuu usein ihmisiä, joilla olisi taipumusta aktivismiin ja myös tapana vieroksua bisnestä, yksityistä voitontekemistä, perinteistä yhteiskuntajärjestystä ja länsimaisuutta yleisestikin.

Artikkelissaan hän kritisoi erityisesti ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin silloista vasemmistopoliittisesti värittynyttä mainontaa. Järjestö oli aikaisemmin ansainnut arvostusta tasapuolisen ihmisoikeustyönsä ansiosta poliittisten jakolinjojen molemmilla puolilla. Amnestyn kampanjoihin oli kuitenkin alkanut hivuttautumaan ideologista kieltä ja oletuksia, jotka eivät nauttineet yhtäläistä suosiota länsimaisten poliittisten leirien keskuudessa. Myös esille nostetuissa ihmisoikeusongelmissa näykyi O’Sullivanin mukaan entistä epätasaisempia poliittisia painotuksia.

Amnestyn esimerkkiä mukaillen O’Sullivan havainnoi, että ihmisiä yhdistävä yhden asian missio auttaa kansalaisjärjestöjä saavuttamaan arvokkaita asioita ja hankkimaan luotettavan neutraalin maineen, mutta moni on kuitenkin valmis vaarantamaan ne poliittisten intressien tähden.

Neutraalin ja yleishyödyllisen organisaation voi siis nähdä vaikuttamiselle alttiina, aikojen saatossa poliittisille intresseille valjastettavana resurssina. Ihmisten on hankalampi suhtautua skeptisesti organisaation politisoitumiseen, jos se pystyy edes nimellisesti suoriutumaan epäpoliittisesta ydintehtävästään. Ihmiset saattavat myös pitää organisaation alkuperäistä tarkoitusta niin tärkeänä, ettei lievä politisoituminen ole ylitsepääsemätön ongelma. Tämä voi puolestaan ruokkia politisoitumisen kierrettä entisestään.

O’Sullivain lain vaikutusmekanismia on myöhemmin selitetty sillä, että vaikka muut poliittiset ryhmittymät sietäisivät vasemmistoa, eivät kiihkeät vasemmistoaktiivit siedä lähellään muiden ryhmien edustajia. Ajan kuluessa syrjintä ja hyljeksintä kiihtyy ja vasemmistolaiset savustavat toisinajattelijat keskuudestaan.

Suomi ja Yhdysvallat ovat samalla polulla

Kehitys on havaittavissa kaikkialla länsimaissa, Suomessakin. Humanistisissa tiedekunnissa vasemmistohegemonia on jo lähes täydellinen. Vyörytyksen alla ovat tällä hetkellä perinteiset oikeiston alat – insinööri- ja kauppatieteet. Vasemmistoideologiaa hivutetaan niihin ilmastomuutoksen sateenvarjon turvin.

O’Sullivanin laki näkyy erityisen räikeästi Yleisradiossa. Yhtiö on vasemmistoaatteen täysin hallitsema.

Evankelis-luterilaisen kirkon kohtalo näyttää lain valossa synkältä. Poliittisen vasemmiston edustajat tekevät pikku hiljaa selvää jälkeä kirkon keskeisimmistä opinkappaleista. Moni suomalainen katsoo parhaaksi vetäytyä yhteisöstä, jonka opit eivät enää kumpua evankeliumien tuhatvuotisista perinteistä vaan vasemmiston puolueohjelmista. Aikaisemmin riparipennut opettelivat ulkoa kymmenen käskyn värssyä, jonka mukaan ei saanut pitää muita jumalia. Nykyään kirkolle kelpaa mikä tahansa henkisyyden muoto, oli se sitten kristinuskon perinteen mukaista, tai yleistä hengellisyyttä.

”Liberaaliksi” kutsuttu poliittinen vasemmisto jyrää, arvokonservatiivit häpäistään ja nujerretaan yksi kerrallaan.

Yhdysvallat pysyi pitkään ”rokotettuna” sosialismia vastaan, kunnes 1970-luvulla vaihtoehtoväki kaappasi demokraattipuolueen. Neljänkymmenen vuoden aikana nähty kehitys on tehnyt tehtävänsä. Medioiden ja yliopistojen punasiirtymä sekä täyssosialisti Bernie Sandersin menestys presidentinvaalikisoissa ennustavat maalle samaa tulevina vuosikymmeninä kohtaloa kuin niille sosialistivaltioille, joita vastaan Yhdysvallat niin pitkään kamppaili.

Miten O’Sullivanin laki tulisi ymmärtää?

O’Sullivanin laki ei varsinaisesti ole yhteiskuntatieteellinen teoria, mutta sen kuvaamalle ilmiölle löytyy viitteitä aatehistoriasta, ja sille löytyy selityksiä myös sosiologian kautta. Havainto ei rajoitu pelkästään kansalaisjärjestöihin, vaan politisoitumisen kohteena voivat olla laajemminkin yritykset, yhteiskunnan instituutiot ja kulttuuri.

Organisaatioiden alttiutta juuri vasemmistolaiselle ideologiselle vaikutukselle lisää se, että aktivismi on vasemmistolle tunnusomaista, ja radikalismi on hyväksyttävämpää. Vaikka vasemmistolla ei olisi selkeää poliittista enemmistöä, sen ideologinen asema voi elää huomaamatta vahvempana mm. ihmisten asenteissa, kielenkäytössä ja muussa kulttuurissa. Vasemmistolaiset teoreetikot ja aktivistit suhtautuvat yhteiskuntaan usein poliittisena valloitettavana kokonaisuutena. Kaikki on poliittista.

Kuuluisan marxilaisfilosofi Antonio Gramscin (1891-1937) kulttuurihegemonian käsite viittaa ideologiseen johtajuuteen yhteiskunnan eri osa-alueilla. Parlamentaarisen politiikan sijaan yhteiskunnalliselle muutokselle kriittistä on hakea ajatuksille ensin legitimiteettiä ja normalisoida ne osaksi ihmisten jokapäiväistä elämää, käsitteitä, ajattelutapoja ja arvostuksen kohteita. Lopulta kulttuuri ja arvot heijastuisivat myös harjoitettavaan politiikkaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin Rudi Dutschke (1940-1979) vei Gramscin ajatusta pidemmälle ja nimesi uusmarxilaisen agendan pitkäksi marssiksi instituutioiden läpi: yhteiskunnan eri sektorit yliopistoista valtion virastoihin pyrittäisiin miehittämään ideologisesti myötämielisillä vaikuttajilla. Näin syntyisi ideologiaa vahvistava kulttuurihegemonia. Ideologisten päämäärien edistäminen olisi siis korkein päämäärä, joka edellyttäisi ideologian viemistä kaikille elämän osa-alueille ja jopa valtiollisten laitosten puolueettomuudesta luopumista.

Oikeistolaiset suuntaukset jäävät instituutioiden marssituksessa altavastaajan asemaan, sillä ilmiö on heille vieras. Modernit talousliberaalit ja konservatiivit arvostavat vallan kolmijakoa ja vaalivat myös selkeää jaottelua julkisen vallan sekä yksityisen toiminnan kuten bisneksen ja kansalaisyhteiskunnan välille. Erilaisten instituutioiden valjastaminen ei kuulu omaan agendaan, eikä sellaista usein osata odottaa muidenkaan aatteiden edustajilta.

Taloustieteilijä ja markkinatalousteoreetikko Milton Friedman (1912-2006) vastusti ajatusta yritysten laajasta yhteiskuntavastuusta vetoamalla siihen, että yritysten yhteiskunnallisten velvoitteiden kuten verojen maksamisen ja sääntelyn tulisi määräytyä läpinäkyvästi parlamentaarisen politiikan ja lainsäädännön, eikä epämääräisen aktivismin perusteella. Hän tunnisti, että yksityisiä yrityksiä yritettiin politisoida kulttuurin teitse ja valjastaa poliittisille, jopa osakkeenomistajille vihamielisille intresseille. Yksilönvapautta korostavissa oikeistoideologioissa on kuitenkin tapana jättää vähemmälle huomiolle se, millaista ideologista kulttuuria yritykset ja kansalaisyhteiskunta käytännössä edistävät.

Sosiologiassa ja organisaatiotieteessä legitimiteetillä on olennainen merkitys. Erityisesti institutionaalisessa teoriassa on tunnistettu, miten organisaatiot alkavat muistuttaa toisiaan. Ne pyrkivät hankkimaan legitimiteettiä omaksumalla toisilta muodikkaita oppeja, käytäntöjä ja jopa symboliikkaa. Toisin sanoen, kaikki organisaatioiden toiminta ei lähtökohtaisesti perustu ydintoiminnan parantamiseen, vaan verkottuneessa yhteiskunnassa on entistä merkityksellisempää signaloida muulle yhteiskunnalle tärkeitä merkityksiä.

Kansalaisjärjestöt ja yritykset olivat mm. viime eduskuntavaalien alla keskeisessä roolissa luomassa pintapuolisella markkinointiviestinnällään vihreää narratiivia ”ilmastovaaleista”. Intersektionaalisen feminismin linssien läpi käsikirjoitetut teemat kuten diversiteetin lisääminen ja ydintoiminnan ulkopuoliset tehtävänimikkeet ovat myös hivuttautuneet kansalaisjärjestöjen lisäksi yritysten ja yliopistojen johtamiskulttuuriin.

Edellä mainitut esimerkit auttavat ymmärtämään, että O’Sullivanin laki on yhteiskunnallisesti paljon merkittävämpi ajatus kuin vain yksi yli 30 vuoden takainen aikalaishavainto. Minkä tahansa organisaation epäpoliittinen perustarkoitus tekee siitä alttiin politisoitumiselle ja ympäröivän yhteiskunnan aatteelliselle painostukselle, mikäli toimijoiden erityisenä taitona ei ole varta vasten tunnistaa ja torjua poliittisia vaikutteita.