Mediatutkija ja sukupuolitutkimuksen professori Anu Koivunen on eräs median kaikkein useimmin käyttämistä kommentaattoreista. Hän moittii Suomen Kuvalehden kolumnissaan rankoin sanakääntein liian runsaasta seksuaalirikosuutisoinnista.

”..osassa mediaa katoavat mittasuhteet”

” Myös Yle osallistui paniikkiin..”

” Volyymi on ollut valtava..”

” .. millainen kansallinen turvallisuusuhka on tolkkunsa kadottava media.”

Anu Koivunen ei löytänyt hyvää sanottavaa suomalaisen median toiminnasta Oulun seksuaalirikossarjan paljastuttua.

”Kun seksuaalirikosepäilyt, turvapaikanhakijat ja perussuomalaisten kyselykannatus kohtaavat, myös osassa mediaa katoavat mittasuhteet. Niin Iltalehti kuin Ilta-Sanomat julkaisivat viikon aikana printtiversioissaan teemasta yli 20 sivua. Iltalehti teki erikoispainoksen, ja Ilta-Sanomien kannessa seksuaalirikokset olivat seitsemän päivää peräkkäin”, Koivunen moittii Suomen Kuvalehdessä.

Koivunen puuttuu myös Ylen osuuteen – ”Yle osallistui paniikkiin julkaisemalla viikon aikana yli 50 verkkojuttua Oulun seksuaalirikosepäilyistä ja seksuaalirikoksista. Lisäksi aihe oli esillä Ylen ajankohtaisohjelmissa”.

”Parempi kysymys olisi, millainen kansallinen turvallisuusuhka on tolkkunsa kadottava media.”

Koivusen sensuurihakuisen kolumnin tekee erityisen kummalliseksi se, että hän on julkisuudessa toistuvasti puolustanut seksuaalihäirintään puuttuvaa #metoo-kampanjaa ja erilaisin sanakääntein vaatinut aihetta näkyvämmin esille.

Professorin ulostulo jättää lukijan omituiseen ristiriitaan: Oulun seksuaalirikossarja on paljastanut julkisuuteen silmittömän törkeitä, hyvin nuoriin lapsiin kohdistuneita joukkoraiskauksia. Miksi näistä pitäisi pitää VÄHEMMÄN meteliä, ja metoo-kampanjasta ENEMMÄN meteliä?

Koivunen näkee median kadottaneen tolkkunsa, ja muodostavan jopa kansallisen turvallisuusuhan. Lausunto ei sanottavasti poikkea Yleisradion oikeustoimittaja Päivi Happosen ulostulosta, josta Suomen Uutiset kertoi viikko sitten. Happosen mukaan Oulun poliisin tiedottaminen seksuaalirikoksista lietsoi vihaa.

Toimittajan kommentti

Aamulehden kesällä tekemän kyselytutkimuksen mukaan jopa kaksi kolmasosaa epäilee tutkijoiden kannanottoja henkilökohtaisten näkemysten värittämiksi.

Koivunen on erittäin näkyvä media-alan, sukupuolentutkimuksen ja Ruotsin tilanteen arvioija, jolta pitäisi voida edellyttää tasapuolisuutta niillä alueilla, joita hän julkisesti kommentoi. Koivusen ristiriitaiset ulostulot pakottavat kysymään: missä kantimissa on suomalaisen valtamedian kyky nostaa julkiseen keskusteluun kuvottavia rikossarjoja, jos kaikkein arvostetuimmat mediaetiikan vartijat vaativat rikosten himmaamista tai suoranaista piilottelua?

Ongelma ei ole Koivusen itsensä. Hän voi olla juuri sitä mieltä kuin hyväksi katsoo. Kyseessä on median oma ongelma. Jos haastatteluihin kutsutaan neutraaleina asiantuntijoina hahmoja, joilla on enemmän poliittista suuntautuneisuutta kuin varsinaisilla politiitikkovierailla, ei pitäisi syvästi hämmästyä, jos haastattelukokonaisuuksien lopputulos on juuri sen näköinen kuin se on.

Onko tämä median nimenomainen tarkoitus?

Riippuu varmaan mediasta. Intersektionaaliseen feminismiin hurahtanut HS voi käyttää gender-professori Anu Koivusta ja toista yhtä ideologista tutkijaa Johanna Vuorelmaa pesemään puhtaaksi omaa kilpeään ja väittämään, ettei lehden journalismissa ole kummoistakaan värittyneisyyttä.

Ylen kanssa tilanne on toinen. Ylestä säädetyn lain mukaan yhtiön on tarjottava monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja.

3 luku Oy Yhtiön tehtävät: Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti: 1) tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;

Ideologisesti fiksaantuneiden asiantuntijoiden kuljettaminen ohjelmasta toiseen ei täytä monipuolisuuden vaatimusta.

MATIAS TURKKILA