PÄÄKIRJOITUS | Jos olet kummastellut presidenttiehdokkaiden epäsuhtaista kohtelua mediassa, tästä tekstistä saattaa olla sinulle apua. Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa poliittisen järjestelmän tukipilarista, mediasta.

Viime vuoden lopulla kuulimme, kuinka kutistuvalevikkinen helsinkiläinen maakuntalehti HS päätti salaisten papereiden julkaisun ryydittämänä vauhdittaa kehnonlaisesti sujuvaa irtonumeromyyntiään. Presidentin kanslia puuttui asiaan näyttävästi.

Sosionomi Timo Hennala esitti ESS:n mielipidekirjoituksessa 31.12.2017 mielenkiintoisia mielipiteitä salaisiksi leimattujen papereiden ilmaantumisesta julkisuuteen juuri sopivasti. Tapahtunut ei Hennalan mukaan ollut sattumaa. Ilmiö on toistunut jo Kekkosen ajoilta saakka sopivasti ennen uudelleenvalintaa.

Timo Hennala jatkaa: ”Ilmeisesti tukimiesten piirissä Niinistön valintaa ei pidetä joko itsestäänselvyytenä tai ainakin nöyryyttävä toinen vaalikierros halutaan välttää.” Hennalan mukaan tulemme huomaamaan, että salaisten papereiden vuotajaa tuskin löydetään ja Helsingin Sanomat tullee selviämään puhtain paperein. Näin siitä syystä, että HS on osa suomalaista hallintokoneistoa, mikä Hennalan mukaan on valitettavaa puolueettoman ja vapaan lehdistön näkökulmasta.

Hennala väittää myös, että Sauli Niinistö toimi huonosti PS:n Jyväskylän tapahtumia seuranneessa tapahtumaketjussa kesäkuussa. Niinistön olisi pitänyt hajottaa Suomen hallitus ja harkita uusia vaaleja. Hennalan kirjoituksen loppukaneetti on, että ”Perussuomalaisten hajottaminen muistutti enemmän eteläamerikkalaista diktatuuria kaikkine takakonttiepisodeineen ja u-käännöksineen kuin pohjoismaista demokratiaa.”

Otetaan muutama lisäesimerkki.

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen rikkoo virkavelvollisuuttaan ja kuittaa tuomion korkeimmasta oikeudesta. Hänen selityksensä asialle kulki tämäntyyppisiä polkuja: ”En tajunnut että veroeurojen pumppaamisessa broidin firmaan voisi olla esteellisyysongelmia”. Noh, Nissinen jatkaa toimessaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun Nissinen oli joitain vuosia takaperin setvimässä silloisen pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) Nuorisosäätiö-puliveivausta, päädyttiin vähemmän yllättäen samankaltaiseen lopputulemaan. Vanhasen esteellisyys todettiin, mutta koska täkäläisessä järjestelmässä poliitikot voivat itse päättää omasta syyttömyydestään perustuslakivaliokunta-nimisen härvelin avulla, ei Matilla ollut hätiä mitiä! ”En tajunnut, etten voi ottaa vaalitukea keskustalaiselta lafkalta, jolle olen lapioinut kasapäin miljoonia veroeuroja”, meni läpi kuin häkä.

Hillopurkin äärellä kirkas valo sokaisee.

Suomen ja muidenkin maiden poliittisissa järjestelmissä vaikuttaa olevan vikoja. Miksi julkisia rahoja kahmineita korkeita poliitikkoja tai virkamiehiä ei viskata pihalle? Miksei vikoja korjata? Ehkä siksi, koska ne ovat vikoja vain tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Poliitikkojen näkökulmasta asioiden halutaan olevan juuri näin.

Kaikkein pahinta vallankäyttöä on kasvoton valta, on perussuomalaisten piiristä usein muistutettu. Eikä turhaan. Moniin päätöksiin sisältyy piilotettu kaksoisfunktio – lakien ääneen sanotun tarkoituksen lisäksi on jatkuvasti käynnissä rinnakkaisprosessi: vallan rakenteiden lujittaminen. Esimerkkeinä vaikkapa maakuntauudistus tai maikkarille syydettävät miljoonatuet.

Anna poliittiselle järjestelmälle aikaa sata vuotta, niin se rakentaa suojakseen näkymättömän linnoituksen, jonka muureja on äärimmäisen vaikea murtaa. Aivan kuten vanhat linnat kasattiin tiili kerrallaan, nykyisten vallanpitäjien suojamuurit rakennetaan yksi poliittinen päätös kerrallaan. Muurin suojissa astelevat kahdenlaisen vallan edustajat – poliittinen valta sekä mediavalta. Ne sietävät toisiaan, koska kohtalonyhteys takaa niille huikean aseman. Molemmat hamuavat itselleen lisää valtaa jos siihen pystyvät. Vallanpitäjien nimet vaihtuvat, mutta asetelma säilyy.

Molemmat puolustautuvat raivokkaasti haastajia vastaan, usein yhdessä. Aivan samalla tavalla kuin poliitikot puolustautuvat verisesti uusia haastajia vastaan, perinteinen media hyökkää jokaisen kimppuun, joka haastaa sen vuosisataisen oikeuden päättää yksin siitä, mistä asioista keskustellaan ja mistä vaietaan.

Poliittisen järjestelmän ja vapaan median pitäisi kaiken järjen mukaan arvostaa kansalaismielipidettä ja kansalaisten oikeutta vapaaseen ilmaisuun. On ilmeistä, ettei näin ole. Media suhtautuu kansalaismielipiteeseen mustasukkaisella vihamielisyydellä ja projisoi siihen oman raivonsa. ”Miksi vihaatte”, media on kysyvinään.

Poliittinen valta tarkoittaa rahaa. Samoin mediavalta. Miksi kukaan antaisi hallussaan olevia suunnattomia omaisuuksia pois?

Erityisen rajusti perinteinen media käy niiden kimppuun, joka ovat nousseet ilman sen hyväksyntää ja ohjailua. Ja vastaavasti ”oman piirin väelle” sallitaan lähes mitä tahansa.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että presidentinvaaleissa viitsitä enää pahalla muistella Matti Vanhasen rimpuilua vaalirahakohun aikaan. Mitäs tekemistä vanhoilla kupruilla olisi arvojohtajaa valittaessa? Tai pohtia Saulin kanssa pidempään sitä, kuinka poskettoman kalliiksi euroon liittyminen on meille suomalaisille tullut.

Suomessa jatkuvasti hoettu mantra maailman vapaimmasta lehdistöstä on valitettavasti lumetta. Suomalainen media ei ole vapaa, sillä se on kytkenyt itsensä kiinni siihen järjestelmään, jota sen pitäisi valvoa. Tulos on nähtävissämme joka ikinen päivä.

MATIAS TURKKILA