KOLUMNI | Historioitsija, kansanedustaja Teemu Keskisarja (ps.) kirjoittaa henkirikoksista ja väkivallasta.

Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin henkirikoskatsaukset ovat kiihkottomia ja luotettavia. Niissä näkyvät Suomessa virkavallan tietoon tulleet murhat, tapot, lapsensurmat ja pahoinpitelyjen tahalliset kuolemantuottamukset vuodesta 1995 alkaen. Tutkijat (uutterimmin Martti Lehti, joka hiljan edesmeni) analysoivat tuonen synkkää satoa. Tuon verran ruumiita, tuollaiset tappajat ja uhrit keskimäärin, nuo teonpiirteet, tilanteet ja motiivit. Henkirikoksia sattuu vuosittain toistasataa, joten lähdesarjassa on kaikkiaan tuhansia tapauksia.

Kun “tiedotusvälineiden” rasisminvastainen taistelu nyt verisenä riehuu, pakko kysyä: Montako rasistista hengenriistoa ovat kantasuomalaiset tehtailleet neljännesvuosisadassa?

Nolla. Eivät yhtään. Luit oikein. Ainutkaan ulkomaalaistaustainen ei ole Suomessa menehtynyt äärijärjestön kynsissä, katuhyökkäyksessä tai polttopulloiskussa ihonvärinsä ja eksoottisen asunsa takia. Tilastointi ei ulotu aivan nykyhetkeen, mutta vihahenkirikosten vaje on kiistaton. Ainoassa ”puhtaan rasistisessa” poikkeuksessa romanipoika puukotti satunnaisen valkolaisen Vaasassa 2014.

Kuolettava viha on kohdistunut hiukan useammin seksuaalivähemmistöihin. Se ei tarkoita sateenkaari-ihmisten varta vasten murhaamista. Vaikuttimet ovat ”uhrin tekijään kohdistama homoseksuaalinen lähentely” ja ”osapuolten syvä päihtymystila”. Oikeustieteen tohtori Lehden mielestä on tulkinnanvaraista, luokittuvatko nämä “varsinaisiksi viharikoksiksi”.

Suomi lienee maailman turvallisin maa etnisille ynnä muille vähemmistöille. Seikka ei juurru tietoisuuteen eikä kohauta ketään. Kohujen raaka-aine löytyy alati somen päinvastaisista hokemista. Minkään alan muotisuuntaus ei ole realismi. Rasisminvastaiset siveltimet maalailevat impressionismin vaikutelmia ja pointilismin veritahroja “maakuvaan“.

Lievempään väkivaltaan rasismi toki vaikuttaa, mutta millään tilastomittarilla se ei kelpaisi kriminaalipolitiikan keskiöön. Vuonna 2021 viharikosEPÄILYJÄ oli 1026, yleisimmin kunnianloukkausten yhteydessä, kertoo Poliisiammattikorkeakoulun vuosiraportti.

Suomen rotusortajat ovat paljolti ajatusrikollisia. “Kiihotukset” jäävät kiihotusyrityksiksi, kauas puukoista ja puntareista. Syvien rivien oikeustaju on yllättävänkin vakaa. Yleistäminen pysyy irti vainoamisesta. Tiettyjen kansanryhmien runsas ja raaka rikollisuus ei aiheuta samannäköisten viattomien pogromia tai mitään sinnepäinkään.

Rikoshistorioitsijana kummastelen koko viharikoksen käsitettä. Se on legalismin perinteelle vieras. Ennen koventamisperusteita olivat esimerkiksi pahanteko pyhänä, uhrin nukkuessa tai kotirauhan puitteissa. Vuoden 1734 lakia tulkiten, pakolainen joka kiitokseksi yösijasta ja ruuasta kohdisti isäntäväkeensä hirmutyön, ansaitsi kovennetun eli kivuliaamman ja häpäisevämmän kuolemantuomion. Nykysuomalainen ei ajattele noin, kun lukee nimet Abdiqadir Osman Hussein, Abbas Karim Muhammad, Zakhariya Hassan, Araz ja Aram Bibani, Abderrahman Bouanane…

Uussana “viharikos“ vivahtaa “vihattoman” ja väärällä tavalla vihaisen väkivallan vähättelyyn. Harvinainen ylikorostuu lukuisan kustannuksella. Olematon ohittaa olevaisen. Harha haittaa yleisestävyyttä, joka on esivallan tavoite.

Henkirikollisuuden motivaatiopohjan paaluttavat: päihderiita (ylivoimainen ykkönen), mustasukkaisuus, mielenterveyden häiriö, “parisuhteen ongelmat”, kosto, “kiusaussuhteen päättäminen”, ryöstö ja niin edelleen. Pahoinpitelyrikoksia tilastoituu vuosittain yli 30 000. Miten niin “vihavaikuttimet“ ovat niissäkään pahempia ja pahimpia? Komparatiivin ja superlatiivin toiselta puolelta puuttuu jotakin. Parahin lukija, tarkista moraalivaakasi punnukset. Onko sinun mielestäsi vaikkapa kumppanin uskottouussepäily hakkaamisen syynä vähemmän raskauttava ja ei niin tuomittava kuin ennakkoluulo rotua kohtaan? Perustele!

TEEMU KESKISARJA