”Professori kehottaa pitämään kännykät ja tabletit auki koulussa.”

Näin kuvaili Yle Helsingin yliopiston professori Kirsti Longan oppeja 21.8.2012. Professori Lonka ryhmineen oli tuolloin kehittämässä tulevaisuuden koulua, joka oli tarpeen, koska ”autoritaarinen monologi ei kiinnosta diginatiivia”.

– Tulevaisuuden koulutus on jo täällä Savonlinnassa, julisti opetusministeri Krista Kiuru vuonna 2014 ja kertoo edelleen blogisivuiltaan löytyvässä tekstissään, miten kukaan ei jää suremaan kirjoja, jotka ovat saaneet väistyä ruutujen tieltä.

Helsingin Sanomat puolestaan opasti äitejä ja isiä 10.10.2016 tällä tavalla:

– Näin tuet lasta ja itseäsi muuttuvassa koulussa: Vanhempi tukee koululaistaan parhaiten tarkistamalla oman asenteensa. Koulu on tänä päivänä toisenlainen kuin 1980-luvulla, ja niin kuuluukin olla. Radikaalit muutokset voivat herättää vanhemmissa huolta, mutta lapsille ne voivat olla mieluisia ja lisätä viihtyvyyttä koulussa.

”Paluuta perinteisiin ei enää ole”

Kuukautta myöhemmin opetusneuvos Anneli Rautiainen kirjoitti Helsingin Sanomissa 14.11.2016: ”Paluuta perinteisiin ei enää ole”, ja heti perään samassa artikkelissa:

– Tärkeintä on, että oppiminen on kivaa.

Digipöhinä ja usko ilmiöoppeihin, avotiloihin ja peleihin oli voimissaan 2000-luvun alusta miltei näihin päiviin asti.

Yllä esitetyt sitaatit ovat toki vain pienen pieni pisara valtameressä siitä vyörytyksestä, jota tietyt akateemiset piirit, opetusviranomaiset, IT-yritykset, monet elinkeinoelämän edustajat ja poliitikot pitivät yllä.

Iskusanoilla ja retoriikalla annettiin sellainen vaikutelma, että koulu-uudistukset perustuvat vankkaan tutkimukseen ja tietoon. Vastustajiin iskettiin muutosvastarintaisen luddiitin leima. Valtamedia osallistui innokkaasti ”tulevaisuuden koulun” rakentamiseen.

Päättäjiä varoitettiin digiloikasta

Kaikki tutkijat, kasvatustieteilijät saati opettajat eivät toki menneet mukaan muotivirtauksiin. Eri tieteenalojen asiantuntijat – muun muassa matemaatikot – esittivät huolensa digiopetuksen tai ilmiöintoilun vaikutuksista oppimistuloksiin monin tavoin; julkilausumin, adressein, mielipidekirjoituksin ja henkilökohtaisesti päättäjien puheilla käymällä.

Pitkin 2010-lukua eduskunnan ja opetusministeriön käytävillä pyöri useita tällaisia delegaatioita ja asiantuntijaryhmiä, joilla kaikilla oli vallanpitäjille sama viesti: digiloikan tai ilmiöopetuksen hyödyistä ei ole selkeää näyttöä, pikemminkin päinvastoin.

Varoittelijoihin ja pahimman pöhinän jarruttelijoihin kuuluivat mm. Helsingin yliopiston lehtori, tutkija Jari Salminen sekä matematiikan ja sen opetuksen professori Timo Tossavainen, joka tuolloin työskenteli Itä-Suomen yliopiston matematiikan lehtorina (nyk. Luulajan teknillisen yliopiston professorina).

Varoitukset kaikuivat kuuroille korville.

– Perusopetuksen uudistaminen ja digioppimisen vahvistaminen on yksi tärkeimmistä kärkihankkeista, joita hallitus tukee 121 miljoonalla eurolla, sanoi opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen OKM:n tiedotteessa 2015.

Syyttely ei kannata, menneistä voi oppia

”Mitäs minä sanoin” -asenteella ei tietenkään pitkälle pötkitä, eikä syyttely hyödytä ketään.

On kuitenkin tärkeää ja kiinnostavaa kysyä, miten ja miksi viime vuosikymmenien koulu-uudistuksiin on päädytty ja mitä niistä voi oppia. Entä onko kaikilla ”oppimisen vallankumouksilla” jokin yhteinen nimittäjä?

Näitä kysymyksiä ruoditaan tarkemmin Suomen Perustan julkaiseman Koulukirjan ajankohtaistetussa versiossa, joka ilmestyy vuodenvaihteessa.

Joitakin vastauksiakin on luvassa.

Mai Allo