Hoitalat lakkoilee, opet lakossa. Pienellä palkalla sinnittelevät ihmiset ovat saaneet tarpeekseen. Mistä on kyse? Suomessa on käynnistymässä tilanne, jota ei ole nähty pitkään aikaan. Se on ihan itse rakennettu. Kasa typeriä poliittisia päätöksiä, jotka käynnistävät kapinan uppoavassa laivassa. Päätoimittaja Matias Turkkila pohtii pääkirjoituksessaan, miksi suomalaisen yhteiskunnan tukijalkoja potkitaan nurin.
Lue pääkirjoitus alempaa tai kuuntele se videolta (juttu jatkuu videoikkunan alla):
Youtube, 17 min 27 sek.
Teekkariaikoina ruoanlaitto oli helppoa. Pengottiin kaapit, ja jos jotain löytyi, tyhjennettiin ne pataan. Sekoitettiin, lämmitettiin ja sitten syötiin. Joskus oli hyvää, useimmiten ei. Ruokalajin nimi oli Sotku.
Jos ruokalajin valmisti railakkaan bileillan viimeisinä tunteina, mukaan saattoi pujahtaa purkki vanhaksi mennyttä silliä tai muuta vastaavaa. Lopputulos oli sen mukainen.
Vähän myöhemmin ohjelmointitunneilla opetettiin, että jos vain alkaa koodata, ja sitten koodaa lisää ja lisää eikä mieti rakennetta ja arkkitehtuuria ollenkaan, niin lopputuloksena on spagetti. Ja se spagetti menee lopulta täysin juntturaan – ensin se lakkaa toimimasta, eikä sitä voi korjata.
Samoina teekkariaikoina vuonna 1994 Suomi liittyi EU:hun. Silloin asiasta tietenkin jonkin verran keskusteltiin, mutta olennaisia asioita jäi käsittelemättä. Harva viitsi tuolloin pohtia, minkälainen soppa syntyy, kun sekoitetaan ranskalainen byrokratia ja valtiokeskeisyys, saksalaisten pohjaton häpeä toisen maailmansodan tapahtumista, Etelä-Euroopan luova suhtautuminen sääntöihin ja sopimuksiin sekä Itä-Euroopan haluttomuus alistua uuden käskijän edessä.
Samaan soppaan pudotettiin pieni Suomi, jota leimasivat yksin jäämisen pelko sekä korporaatioiden keskinäissopimuksin käyttämä valta. Koska korporaatioille tärkeintä oli saada Suomi unioniin, ei liittymisehdoilla ollut niille suurtakaan väliä. Niinpä meille lankesi alusta pitäen kuulijaisen maksajan rooli, josta on tavattoman vaikeaa pyristellä irti.
Suu olisi pitänyt saada aikanaan auki.
Nyt olemme jälleen suurten päätösten äärellä. Natoon vai ei, ja jos, niin miten? Olisi keskustelun aika.
Osataanko Suomessa käydä poliittista keskustelua? Vai ovatko edelleen käytössä samat menetelmät kuin EU-jäsenyyden päätöshetkellä? Tai YYA-Suomen aikoina? Erimielisten leimaaminen takapajuisiksi änkyröiksi, veneenkeikuttajiksi, vaaran aiheuttajiksi? Sellaistahan se ”keskustelu” Suomessa yleensä on ollut.
Keskustelun vaientamisella on hintansa. Suomessa ei koskaan käyty aitoa keskustelua eurovaluutan hyödyistä ja haitoista, maksamme tästä äärimmäisen raskaasti. Muut Pohjoismaat tiesivät paremmin. Ehkä ne myös ymmärsivät neuvottelutilanteensa meitä paremmin.
Noh, se oli silloin, se.
Tänään lusikoimme soppaa, jotka ovat peruja menneistä typeristä päätöksistä. Siihen päälle kertyvät ne päätökset, joita teemme tänään. Poliittinen päätös kun ei vaikuta välittömästi, vaan pitkän ajan kuluessa.
Suomi on vouhkannut itsensä tilaan, jossa suomalaisten omat toiveet ja unelmat on korvattu valtion määrittelemillä tavoitteilla. Koko yhteiskunta on valjastettu hiilineutraalisuuden juoksuvaljakoksi. Ensimmäisenä pitäisi maaliin päästä, koska .. mitä?
Mitä siis tarkalleen ottaen tapahtuu, jos Suomi sattuisikin olemaan ensimmäinen hiilineutraali valtio? Pari vihreätä hihhulia ilahtuu? Onko se ihan varmasti kaiken tämän koohkaamisen arvoista?
Tai mitä tapahtuu, jos Suomi ei ole ensimmäinen? Jos Suomi on vaikka viidestoista? Tai jos se emme osallistu ilmastokisaan lainkaan?
Kenellä riittää pokkaa todeta, että jokin muu asia saattaa olla tärkeämpi kuin korporaatioiden myötävaikutuksella masinoitu joukkohysteria? Pitäen mielessä sen, että kyseinen hysteria ajaa kokonaisen mantereen taloudelliseen kurjuuteen ja epävakaaseen tilaan. Ekosekoilu johtaa erittäin pahoihin virheliikkeisiin Euroopan energiatuotannossa, ja kytkee sen riippuvaiseksi hirmuvalloista. Se johtaa vääjäämättä erittäin rajuihin asumisen, liikkumisen ja energian hintoihin, eikä jo etukäteen niukasti elävillä suomalaisilla ole tällaiseen yksinkertaisesti varaa.
Pienpalkkaisimmat alat lipuvat lakkoihin. On vähän pakko. Inflaatio laukkaa sellaista vauhtia, että käteen jäävän palkan ostovoima pienenee silmissä. Kun raha ei riitä elämiseen, alkavat työtaistelut.
Suomi-laivan kylkeen porataan reikiä. Osa tekee sitä tahallaan, osa maailmaa ”pelastaakseen”. Lopputulos on helppo ennustaa. Kun vihertuskan varjolla tuplataan tuotteiden hinnat, alkaa uppoavassa laivassa vääjäämättä kapina.
Ratkaisu olisi olemassa, mutta siihen tarttuminen vaatisi nöyryyttä, joustamista suuruudenhulluista tavoitteista. Kannattaisi aloittaa energiasta.
Ilmastokunnianhimoon pitäisi aivan alkajaisiksi ottaa 15 vuoden aikalisä. Sähkön hintaa nostava päästökauppajärjestelmä pitäisi laittaa jäähylle. Samalla jäähylle polttoaineiden jakeluvelvoite. Polttoaineverotusta pitäisi alentaa. Ja turve laskea uusiutuvaksi. Suomen turvevaranto, kun vastaa energia-arvoltaan koko Pohjanmeren öljyvarantoa.
Järki käteen. Köyhä hukkuu rapaan ilmastokunnianhimon kujilla.
MATIAS TURKKILA