ANALYYSI | Onko köyhillä mailla oikeus rakentaa fossiilisiin polttoaineisiin pohjaava energiainfrastruktuuri? Pitäisikö Afrikan satsata aurinkoenergiaan vai maakaasuvoimaloihin? Onko puhdas vesi tarkoitettu vain juomavedeksi vai voiko sitä käyttää myös hygieniaolosuhteiden kehittämiseen? Kestävän kehityksen asiantuntijatehtävissä toimiva Matti Hukari arvioi vaihtoehtoja.

1980-luvun lopulle saakka YK:n alaisen maailman terveysjärjestön WHO:n kehitystavoitteena oli köyhimpien eli etupäässä Afrikan valtioiden ihmisten elinolojen parantaminen, ravitsemuksellisesti ja hygieenisesti länsimaiden suuntaan. Päämääränä oli, että heilläkin olisi jonain päivänä puhtaan juomaveden lisäksi myös pesuvettä 170 litraa per henkilö per vuorokausi. Maailmassa oli silloin 20 erittäin köyhäksi lueteltua maata, joiden valtiontalous oli lisäksi ylivelkaantunut.

Humanistisen kehitysyhteistyön nimissä Iso-Britannian hallituksen valtiovarainministeri Nigel Lawson kehitti rahoitusmekanismin, jolla noiden valtioiden velat annettiin anteeksi. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan ja Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcher ajoivat suunnitelman läpi vuonna 1988 Torontossa pidetyssä G7-kokouksessa (Toronto Summit). Kyseessä oli 33 miljardin dollarin avustus ja sen päätöksen hedelminä on köyhyys näissä Afrikan valtioissa vähentynyt viimeisen 25 vuoden aikana.

Vuonna 1989 WHO:n julkaisussa (Indoor air pollution in developing countries, World Health Statistics Quarterly 1990;3) hahmoteltiin myös parempaa sisäilmaa kehitysmaihin ns. energialähteiden tikapuumallin avulla. Tikapuun alimmalla askelmalla olivat yleisimmin käytössä olleet kiinteät eläinten jätökset ja polttopuu. Seuraavalla askelmalla oli kivihiili ja sitä seuraavalla valopetrooli. Sitä taasen pykälän korkeammalla seurasi nestekaasu jo hyvin puhtaana kodissa käytettävänä polttoaineena, ja ylimpänä askelmana oli kotitalouden sähköistäminen. Tällaiset tikapuut unohdettiin kun vuonna 1992 Rio de Janeirossa pidettiin YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi (UNCED, United Nations Conference on Environment and Development). Siinä julkistettiin tavoitteeksi kauniilta kuulostava kestävä kehitys. Tuo termi on sittemmin hallinnut suvereenisti ympäristöpolitiikan keskustelua. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa että jokainen ihmiskunnan sukupolvi saa kuluttaa maapallon luonnonvaroja vain siten, että ei vaaranna tulevien sukupolvien kulutusmahdollisuuksia. Ajatus on sinänsä kannatettava, mutta sen sivujuonteena kehitysyhteistyön agendalle otettiin sellainen periaate, että kehittyvien maiden väestö ei tarvitse puhdasta vettä muuhun tarkoitukseen kuin juomiseen. Eli heiltä on kielletty hygieniaolosuhteiden kehittäminen, kestävän kehityksen nojalla. Samalla periaatteella on kielletty myös keskitetyn sähköverkon rakentamishaaveet maailman köyhimmiltä.

Eräs kestävän kehityksen periaatteen voimallisimpia perusteita on ilmastonmuutoksen uhka. Vuonna 1988 perustettu hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi ensimmäisen ilmastonmuutosta koskevan arviointiraporttinsa 1990. Siitä alkoi pitkä poliittinen prosessi, jossa ilmastonmuutos otettiin ympäristödiplomatian agendalle. Se synnytti vuosittaisen ilmastokokouskulttuurin. Ilmastokokoukset alkoivat toteuttaa maailman valtioiden jakoa kehittyneisiin ja kehittyviin maihin. Edellisten tuli kantaa ilmastonmuutostaistelun taloudellinen vastuu. Kyseinen jako ilmastopolitiikassa on maailman taloudellisen painopisteen muutoksen myötä vanhentunut, mutta edelleen se on voimassa. Kiinan kommunistisen puolueen viimeksi pidetyssä puoluekokouksessa istui 83 miljardööriä, ja Kiinan valuuttavaranto on aivan ylivoimainen muuhun maailmaan nähden. Silti Kiina on ilmastopolitiikassa saamapuolella.

Päivittäin näemme kiihtyvällä tahdilla uutiskuvista kuinka pakolaisia tulee välimeren yli ihmissalakuljettajien toimesta. Missä on tämän kansainvaelluksen alkusyy? Times-lehti julkaisi 27.4.2015 Brittiläisen tiedekirjoittaja Matt Ridleyn artikkelin Afrikan tilanteesta. Artikkelin mukaan käyntiin paneva kipinä arabikeväälle 2011 oli leivän (ja muiden elintarvikkeiden) hinnan dramaattinen nousu. Se taas johtui siitä että maataloustuotteiden kuten maissin, soijan ja palmuöljyn käyttäminen biopolttoaineiden tuotantoon on aiheuttanut niukkuutta, ja nostanut paitsi näiden tuotteiden, myös muiden maataloustuotteiden hintaa. Hinnannousu koskee eniten maailman köyhimpiin.

Ruoan ohella toinen elintärkeä asia on energia. Afrikassa elää 600 miljoonaa ihmistä ilman sähkövaloa. Jos koko Saharan eteläpuolisen Afrikan sähkönkulutus nousisi samalle tasolle kuin Etelä-Afrikan Tasavallassa, niin tämä vaatisi 1000 gigawatin tuotantokapasiteetin. Sen rakentaminen puolestaan vaatisi 1000 miljardin punnan investoinnit, jos sähkö tehtäisiin halvimmalla tavalla eli kivihiilellä. Kivihiilellä tuotetun energian avulla Kiinassa on nostettu 400 miljoonaa ihmistä pois maaseudun köyhyydestä kaupunkeihin, sähkön ja pesuveden piiriin.

Kestävän kehityksen nimissä Iso-Britannia ja Yhdysvallat tekivät vuonna 2013 poliittiset päätökset, että ne eivät rahoita fossiiliseen energiaan perustuvia investointeja kehitysmaissa. Afrikan kehityspankin johtaja Donald Kaberuka kuuluu niihin talousasiantuntijoihin, jotka eivät näe nykyisessä kehityspolitiikassa järkeä, ennen kuin uusiutuvien energiamuotojen hinta saadaan vesivoiman ja kivihiilivoimaloiden tasolle. Hänen laskelmiensa mukaan 10 miljardin dollarin investoinneilla tuulivoimaan ja aurinkovoimaan saataisiin Afrikassa sähköä enintään 27 miljoonalle ihmiselle. Jos samansuuruinen summa investoitaisiin maakaasuvoimaloihin, niin 90 miljoonan ihmisen kodissa syttyisi sähkövalo.

Pois vihreästä kurjuudesta

Afrikkalaiset haluavat puhtaan pesuveden, viemäröinnin ja toimivan sähköverkon piiriin eli pois vihreästä kurjuudesta. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa n. 90 % käytetystä energiasta tulee biotaloudesta eli polttopuusta tai erilaisista, vieläkin likaisemmista kiinteistä pihapiirin biojätteistä, kuten karjanlannasta. Afrikkalaiset tarvitsevat mm. nestekaasua tai unelmien täyttymystä – sähköä.

Sähkön sijaan kehitysprojektien konsultit tarjoavat sisäilmaa tärvelevää riisintähteillä tapahtuvaa kotien savustamista ilmastonmuutoksen hillinnän nimissä. Edellämainittu riisintähdeprojekti on täyttä totta, ja tyyppiesimerkki hankkeista, joita Maailman Ilmastorahastosta tuetaan. Syksyllä 2013 Puolassa pidetyssä historian 19. ilmastokokouksessa, ympäristöministeri Ville Niinistö kertoi Suomen lisäävän tämän Maailmanpankin GEF rahaston (Global Environment Fund) pääomaa 30 miljoonalla eurolla. Tuskinpa afrikkalaiset olisivat kovinkaan pahoillaan, jos Suomen kehitysavun leikkaukset kohdistuvat tällaisiin projekteihin. Myöskään Vihreiden toinen lempilapsi eli irrallaan sähköverkoista toimiva aurinkoenergia ei riitä pyörittämään teollista toimintaa tai kaivoksia edes aurinkoisessa Afrikassa. Kotitalouksille tarkoitetut veden keittimetkään, jotka saavat energian auringon valosta, eivät ole järin suosittuja. Nämä aurinkokeittimet toimivat huonosti auringon paistaessa, mutta eivät toimi lainkaan silloin, kun iltaruoka tehdään eli pimeän laskeuduttua. Mantereen asukkaat tarvitsevat sekä uusiutuvaa aurinkoenergiaa että varmatoimista fossiilista energiaa.

Kiinan kehitysyhteistyö, tai paremminkin investointiyhteistyö, noudattelee edelleen hyvän hygienian periaatetta, jolla rakennetaan terveellisempää elinympäristöä. Kiinalaiset yhtiöt rahoittavat ja rakentavat esimerkiksi Etiopiaan jättimäistä vesivoimalaa, Sinisessä Niilissä Sudanin rajalla. Tämän 16-turbiinisen sähkölaitoksen tehon on määrä olla 6 000 megawattia. Lisäksi kyseisen padon alapuolelle luodaan kastelualueiden avulla yli 500 000 hehtaaria uutta viljelysmaata. Kiinan ohella myös Japani ja Australia tukevat uusimman tekniikan mukaisten hiilivoimaloiden ja keskitetyn sähköverkon rakentamista. Niitä kutsutaan ”puhtaan hiilen” voimaloiksi, koska ne polttavat hiilen entistä tehokkaammin. Hiilidioksidipäästöjä ne eivät silti vähennä.

Afrikkalaisten poliitikkojen usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen ei istu kovin lujassa. Ensinnäkin siksi, että Aberdeenin Yliopiston tutkijan, Euan Mearnsin uusimmat analyysit osoittavat että eteläisen Afrikan lämpötilat – suurkaupunkien ulkopuolella – eivät ole yhtään korkeammat kuin 1930-luvulla. Toiseksi saksalaisten tutkijoiden satelliittikuvat osoittavat, että Sahelin alueen aavikko on muuttunut aiempaa kasvipitoisemmaksi ilmakehän kohonneen hiilidioksidipitoisuuden johdosta. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousulla on siis myös itseään säätelevää positiivista vaikutusta ympäristöön.

Mikäli ilmastonmuutos näyttäytyy globaalina lämpenemisenä ja mikäli se johtuu ihmisen aikaansaamasta kasvihuonekaasujen ja niistä merkittävimpänä hiilidioksidin päästöjen lisääntymisestä, ei ilmastonmuutosta voi täysin pysäyttää. Suurimmat hiilidioksidipäästöjen aiheuttajat eli Kiina ja Intia eivät aio edes yrittää päästöjensä vähentämistä ennen vuotta 2030. Siksi taloudellisessa mielessä tehokkainta ilmastopolitiikkaa on varautua muutokseen ja lisätä tutkimusresursseja, jotta voidaan kehittää ratkaisuja, joilla lievennetään ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia (kuivuus, myrskyt, aavikoituminen) ja hyödynnetään ilmastonmuutoksen positiivisia vaikutuksia toisaalla (lisääntyneet sademäärät, satotasojen nousu ja satokauden pidentyminen).

Taloustieteilijä Björn Lomborg ja miljardöörihyväntekijä Bill Gates ovat puolustaneet voimakkaasti köyhien maiden oikeutta rakentaa fossiilisiin polttoaineisiin pohjaavaa energiainfrastruktuuria ja puhdasta vettä mahdollistavaa teknologiaa. Tämä toisi Afrikkaan vähitellen olosuhteet, joilla myös alueelliset konfliktit vähenisivät. Mikäli pakolaisvirtoja todella halutaan vähentää, tämä tulisi tunnustaa Euroopan Unionissa ja huomioida myös kehitysyhteistyön tavoitteissa.

Matti Hukari

Kirjoittaja toimii yhteiskuntavastuuseen ja kestävään kehitykseen liittyvissä asiantuntijatehtävissä. Hän on kirjoittanut kansainvälistä energiapolitiikkaa koskevia artikkeleita ja kirja-arvioita mm. Kanava-lehteen. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.