KOMMENTTI | Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on luovuttanut nimensä ja kasvonsa käytettäväksi keskustapuheenjohtaja Annika Saarikon julkisuuskampanjaan. Ratkaisu oudoksuttaa, sillä valtiollisen mediayhtiön tulisi valvoa poliitikoja, ei mainostaa heitä.

Kysymys: Miltä näyttäisi, jos valtiollisen Yleisradioyhtiön ylin johto poseeraisi perussuomalaisten jouluisessa mediatempauksessa? Päätoimittaja Jouko Jokinen ja toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila hilluisivat PS-lippikset päässä jakamassa punakääreisiä PS-karkkeja keltaisesta kuntavaaliämpäreistä ja toivottamassa kaikille oikein hyvää joulua?

Niin. Se näyttäisi pahalta.

Aivan yhtä pahalta näyttää se, että täydessä paniikkimoodissa rypevä Yle katsoo järkeväksi osallistua kuntavaalien alla keskustapuolueen puheenjohtajan imagonkohotuskampanjaan. Saarikon joulukalenterin 11. luukusta löytyy Merja Ylä-Anttila.

On huomattavan erikoista, että pikkuruisen Suomen Uutisten kontolle jää sen kertominen, että massiivisesti rahoitetun Yleisradion ei kannata kipittää ohuelti verhoiltuihin poliittisiin imagokampanjoihin mukaan. Mutta tässä se nyt kuitenkin tulee:

Arvoisa Yleisradio. Kun Saarikon esikunta seuraavan kerran ottaa yhteyttä ja pyytää Ylen johtoa mukaan julkisuustempaukseensa, niin älkää vastatko heille: ”koska voimme tulla?”, vaan mieluummin näin: ”Kiitos kysymästä, mutta puolueiden kanssa veljeily ei käy päinsä. Meidän tehtävämme on valvoa poliitikkoja, ei toimia heidän mannekiineinaan. Näkemiin.”

Ylä-Anttilan toiminta alleviivaa Ylen erittäin vahvaa riippuvuussuhdetta poliittisesta päätöksentekokoneistosta. On hyvin vaikeaa kieltäytyä pyynnöstä, jonka esittää ministeri, joka osaltaan päättää Ylen asioista.

Hallituksen keskeisten ministereden puudelina juoksentelu näyttää erityisen pahalta aikana, jolloin hallitus esittää huomattavan järeitä muutoksia Ylen toimintaan. Hallitus on muuttamassa Yle-lakia siten, että Ylen tekstimuotoiset verkkosisällöt olisivat nykyistä tiukemmin sidoksissa sen julkaisemaan audio- tai videosisältöön. Muutos vaikuttaisi olennaisella tavalla Ylen toimintatapaan.

Niin siis mikä palomuuri?

Kansanedustaja Timo Heinonen (kok.) kysyi äskettäin, miksi Ylen nuorille suunnatulla sivulla harjoitetaan ilmeistä mielipidevaikuttamista.

Ylä-Anttila väisti kiusallista tilannetta vetoamalla palomuuriin (jonka mukaan yhtiön talousjohto ei saa ottaa kantaa journalismiin). Palomuuri on kuitenkin kovin valikoiva. Ylä-Anttila suitsuttaa pidäkkeettä erilaisia Ylen ohjelmia ja tekee toiminnallaan hyvin selväksi, minkälaiset ohjelmat ovat johdon suosiossa. Roiskiminen ei rajoitu Ylen ohjelmiin vaan ulottuu muiden viestimien sisältöihin. Sävy on ylitsepursuava, ja tippa on usein linssissä milloin mistäkin asiasta.

No kenen sitten pitäisi kommentoida Ylen huteraa journalismia?

No päätoimittajan tietenkin. Sellaiseksi on nimetty Jouko Jokinen, mutta hän on käytännössä kadonnut täysin julkisuudesta. Jokisen pitäisi olla se, joka puolustaa yhtiön journalistisia linjauksia ja pitää putiikin puolta.

Jokisen harvat julkiset ulostulot ovat kuitenkin jotain itkettävän ja säälittävän välimaastosta. Asian tilan voi kukin tarkistaa halutessaan hänen Twitter-tililtään. Koronavuoden ainoita journalistisia twitter-ulostuloja on hänen puntarointinsa siitä, että lapsiaktivisti sopii mainiosti lehden päätoimittajaksi.

”Kyllä lukiolainen voisi olla päivän päätoimittajana. Aktivisti, passivisti tai neutralisti – ei sillä väliä.”

Niin. Mitäpä väliä millään on?

Jokisen kahden kärjen taktiikkana näyttää olevan julkisuudelta piilottelu sekä lapsilta opittujen järjettömyyksien toistelu. Taktiikka voi sinänsä olla ihan perusteltu, sillä Ylen tekemät sisällöt ovat nykyään huomattavan värittyneitä.

Tämä kävi hyvin ilmi, kun MTK moitti äskettäin Yleä ideologisesti värittyneestä uutisoinnista. Jokinen vastasi julkiseen kritiikkiin niukkasanaisesti – toivoen, että vastaavat ulostulot esitettäisiin jatkossa kahden kesken.

Siis mitä?

Ylen päätoimittajan mukaan Ylen journalismista ei saisi käydä julkista keskustelua?

Ylelle lyödään joka vuosi käteen shekki, jossa on edessä viitonen ja perässä kahdeksan nollaa. Viisisataa miljoonaa euroa. Ja tämänkö summan käyttämisestä ei saisi käydä keskustelua?

Palataan Ylä-Anttilaan.

Hänet valittiin äskettäin Elinkeinoelämän keskusliiton hallitukseen – sekä sen työrukkasena toimivaan työvaliokuntaan. Ratkaisua on oudoksuttu, eikä ihme. Kenen palveluksessa Ylä-Anttila tällä hetkellä oikein on? Ja kenen etua hän edistää? EK:oon kuuluvien suuryritysten etua vai suomalaisen mediakuluttajan etua?

Kysymys on olennainen, kun muistelemme, mistä edellinen Yle-kohu sai alkunsa.

Edellisen päätoimittajan Atte Jääskeläisen vähemmän onnistuneisiin päätöksiin lukeutui suoran televisiolähetyksen tekeminen silloisen keskustapuheenjohtaja Juha Sipilän kanssa. Jääskeläisen myös tulkittiin pidätelleen Sipilään kohdistuvaa kritiikiä Terrafame-kohun aikana. Kohu velloi aikansa. Jääskeläinen yritti puolustautua syytöksiä vastaan, mutta lopulta luottamuspääoma loppui ja hän joutui eroamaan. Jääskeläinen otti usein kantaa journalismiin. Jokinen on tässä suhteessa täydellinen peilikuva. Kun ei sano mitään, saattaa välttyä kohuilta.

Mutta ei tällä tavalla voi toimia. Jokinen on aivan yhtä yössä kuin Ylä-Anttilakin. Herää kysymys, ovatko he olleet enää pitkään aikaan tehtäviensä tasalla.

Yle ei ole Jokisen eikä Ylä-Anttilan oma pikku leikkikenttä, eivätkä he voi tehdä sillä, mitä haluavat. Jos lupautuu huolehtimaan julkisen palvelun tiedonvälittäjästä, on mahdotonta hoitaa sivubisneksinä samalla porvarileirin asioita ja väittää, ettei mikään vaikuta mihinkään. Missään tapauksessa yhtiön johdon ei pidä lähteä mainoskasvoiksi keskustalle tai millekään muullekaan puolueelle. Keskustan loka tarttuu myötäjuoksijoiden naamaan, eikä se lähde irti. Puolueen johtohahmojen hikinen kähmintä on sen ikiaikainen tunnusmerkki. Se poltti pääministeri-Jäätteenmäen, se poltti pääministeri-Vanhasen, se poltti puheenjohtaja-Kulmunin ja se tulee polttamaan istuvan puheenjohtaja Saarikon. Päättäkää te siellä Ylellä, haluatteko tosiaan olla tällaisessa kalenterissa mukana.

MATIAS TURKKILA