Halla-aho: EU-elvytysrahastoa on markkinoitu vientiteollisuuden puolustamisena – tämä on epärehellinen ja lapsekas ajatus

Puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.) kirjoittaa pääministeri Sanna Marinin (sdp.) johdolla sovitusta EU-elvytysrahastosta.

”Miten Suomi onnistui neuvotteluissa”, ovat toimittajat tänään kysyneet.

Onnistuminen on tavoitteiden ja lopputuloksen välinen suhde. Suuressa valiokunnassa vasemmisto ja kepu asettivat keskeiseksi tavoitteeksi ”sovun” saavuttamisen. Sopu saavutettiin, joten siinä mielessä tavoitteet saavutettiin ja Suomi onnistui mainiosti.

Elpymisrahastoon ei pitäisi osallistua lainkaan. Nimestään ja poliittisista julistuksista huolimatta rahasto ei liity koronakriisin aiheuttamien taloudellisten vahinkojen korjaamiseen. Kuten rahanjakokriteerit osoittavat, rahastosta jaetuilla tuilla lääkitään eteläisten jäsenmaiden pitkäaikaisia, rakenteellisia ja huonosta talouspolitiikasta johtuvia ongelmia. Kyseessä on jättimäinen tulonsiirtomekanismi, jolla tiettyjen maiden talousongelmat sosialisoidaan.

Elpymisrahasto on poliittinen hanke. Sillä sidotaan nettomaksajat yhteisiin velkoihin ja sitoumuksiin, jotta uusia brexitejä ei tulisi. Rahasto syntyy, koska Saksa ja Ranska sitä haluavat. Ranska haluaa rahaston siksi, että se on yksi suurista suorista hyötyjistä. Saksa haluaa rahaston, koska sen vientiteollisuus, etenkin autoteollisuus, tarvitsee maksukykyistä Etelä- ja Itä-Eurooppaa.

Suomalaisillekin rahastoa on markkinoitu vientiteollisuuden puolustamisena. Tämä on epärehellinen ja lapsekas ajatus. Ensinnäkään tukea saavat maat eivät tietenkään käytä edes Suomen maksuosuutta vastaavaa osaa tuista suomalaisten vientituotteiden hankkimiseen. Toiseksi Suomen vienti tuesta eniten hyötyvien jäsenmaiden kanssa on vähäistä. Suomi ei ole Saksa.

Kreikan romahdus ja sen jälkipyykki tekivät selväksi, millaisia poliittisia seurauksia on taloutensa sössineiden jäsenmaiden pakottamisella rakenteellisiin uudistuksiin kuten harmaan talouden kitkemiseen, anteliaiden eläkejärjestelmien remonttiin tai veronkorotuksiin. Siksi tällä kertaa samaa ongelmaa lähestytään vastikkeettomilla tulonsiirroilla. Suomalainen saa maksaa korkeita veroja, jotta espanjalaisen ei tarvitsisi.

Elpymisrahaston oikeusperusta on jäänyt käsittämättömäksi. Oikeusperustaksi on tarjottu Lissabonin sopimuksen 122 artiklaa, mutta jokainen voi käydä lukemassa kyseisen artiklan ja havaita, että siinä määritellyt kriteerit eivät täyty. Rahasto rikkoo yhteisvastuun kieltävää no bailout -sääntöä ja kieltoa rahoittaa unionin toimintaa velkarahalla.

Suomessa sekä perustuslakivaliokunta että hallitus ovat linjanneet, että komission alkuperäinen esitys ei ole hyväksyttävissä. Kun asiaa käsiteltiin viime viikolla Suuressa valiokunnassa, kysyin Marinilta puoliksi huumorilla, mikä sitten on Suomen hyväksyttävissä. Sekö, että siirretään parikymmentä miljardia euroa lahjamuotoisesta tuesta lainojen puolelle. Kuten nyt nähdään, juuri tästä on kyse.

Nyt hyväksytty ”kompromissi” ei eroa oleellisesti alkuperäisestä esityksestä. Oleellisia muutoksia olisivat olleet esimerkiksi jakokriteerien muuttaminen siten, että tukea annettaisiin vain jäsenmaasta riippumattomien ja suoraan koronasta johtuvien ongelmien ratkaisemiseen, ja että moraalisesti kestämättömästä lahjarahasta olisi luovuttu kokonaan.

Hallitus ja etenkin kepu hehkuttaa maatalouden saamaa lisärahoitusta. Haloo ja herätys! Suomi on nettomaksaja ja maksaa jatkossa vielä enemmän. Mitä tahansa ”saammekin” EU:lta, on omaa rahaamme. Jos yritys maksaa mafialle sata euroa suojelurahaa ja saa palautuksena 50 euroa, yritys ei voita 50 euroa vaan häviää 50 euroa.

Muilla pienillä nettomaksajilla oli konkreettisia, tarkasti määriteltyjä kansallisia neuvottelutavoitteita, joita ne myös pystyivät edistämään. Suomen tavoitteena oli jälleen kerran sulautua tapettiin, edistää sopua ja kerryttää poliittista ”pääomaa”. Ja ehkä pedata jämäkomissaarin pestejä suomalaiselle poliittiselle eliitille.