Opetus- ja kulttuuriministeriö käytti kokeiluun noin 22,2 miljoonaa euroa. Vastineeksi saatiin 3,5 prosenttiyksikön nousu viisivuotiaiden osallistumisasteeseen. Sekään ei johtunut paremmasta pedagogiikasta, vaan maksuttomuudesta, velvoittavuudesta ja kuljetuseduista. Oppimistulokset, sosioemotionaaliset taidot ja lasten väliset erot pysyivät käytännössä ennallaan.
Onkin rehellistä kysyä, miksi kokeilu haluttiin väkisin ja onko tämä järkevää veronmaksajien rahankäyttöä. Miksi lapsuus halutaan väkisin lyhentää ja kiirehtiä oppimista, vaikka juuri lapsuus on tärkeintä aikaa rauhoittaa kehittymiselle? Keskiössä tulisi olla turvallisuus, aika, yhdessäolo ja leikkiminen ilman yhteiskunnan tavoitteellisia paineita kasvu- ja kehityssuunnitelmien kanssa.
Olen ollut hyvin kriittinen pidennettyä esiopetusta kohtaan enkä kannata sen käyttöönottoa. Jo aikaisemmin toteutetulla perusopetuksen opetussuunnitelmauudistuksella, digitalisaation, valinnanvapauden ja itseohjautuvuuden lisäämisellä, on tehty karmeaa jälkeä, joka näkyy osaltaan oppimistason laskuna, poikien heikkona koulumenestyksenä, lasten ja nuorten väsymyksenä sekä yleisesti Pisa-tuloksissa. Tämän jälkeisistä toimista puhumattakaan, missä lopuksi rahalla ja erityistoimilla yritetään laastaroida kadotetun lapsuusajan jälkiä. Samalla Suomi menetti kansainvälisesti korkeatasoisen koulutuksensa.
Kaksivuotisen esikoulukokeilun keskeinen mekanismi oli osallistumisvelvoite, kun esiopetuksesta tehtiin pakollista jo viisivuotiaille. Yksi uudistuksen tärkeimmistä perusteista oli lasten välisten oppimiserojen kaventaminen. Osaltaan taustalla tässäkin on ollut maahanmuuttajataustaisten lasten määrän kasvu ja heidän selviytymisensä koulussa. Mallia on haettu myös ulkomailta, kun on pelätty, että suomalaiset lapset jäävät jälkeen kansainvälisestä kilpailusta. Lapset on pitänyt saada kotoa varhaiskasvatuksen piiriin aikaisemmin keräämään valmiuksia.
Tässä kokeilu epäonnistui. Erot akateemisissa valmiuksissa ja sosiaalisissa taidoissa eivät pienentyneet, eivätkä vaikutukset olleet suurempia heikommista lähtökohdista tuleville lapsille. Jos kallis uudistus ei auta eniten niitä, joiden vuoksi sen väitetään olevan tehty, on syytä pysähtyä. Hyvät aikomukset eivät riitä perusteeksi pysyville haitoille tai kuluille. Nyt esillä oleva ajatus kaksivuotisen esiopetuksen valtakunnallistamisesta tarkoittaisi 20–30 miljoonan euron lisälaskua joka vuosi.
Meillä on lasten kasvuympäristössä paljon muita haasteita, joihin tulisi vaikuttaa ennemmin kuin paketoimalla lapsia instituutioiden pikakasvatettaviksi. Vanhemmilla on suuri rooli olla läsnä, käyttää aikaa, neuvoa ja opastaa. Tätä velvollisuutta ei voi ulkoistaa. Tulokset vahvistavat sen, ettei lasten oppiminen parane automaattisesti aloittamalla aikaisemmin.
Lasten oppimisen kannalta ratkaisevampaa kuin aloitusiän varhentaminen olisi ryhmäkokojen kohtuullisuus, läsnäolo, henkilöstön pysyvyys ja kelpoisuus, riittävä tuki sitä tarvitseville lapsille, työrauha ja perusasioihin keskittyvä opetus ikätason mukaisesti.
Nykyinen varhaiskasvatuksen ja yksivuotisen esiopetuksen malli on tuottanut yhdessä laadukkaan perusopetuksen kanssa kansallisesti hyvää tulosta. Tätä on syytä pohtia syvällisemmin. Toivon, että tulevaisuudessa meillä korjataan asioita, jotka eivät toimi.