Kompastuuko Hillary Clinton kannattajakuntaansa tai vastustajan kannattajien halveksuntaan?

YHDYSVALLAT | Hillary Clinton kertoo muistelmissaan innostuneesti demokraattien George McGovernin vaalikampanjasta vuonna 1972, vaikkakaan silloinen kampanja ei ollut voitollinen. Vuonna 1980 demokraattien Jimmy Carterin vaalikampanja puolestaan romahti Reaganin kannattajien halveeraamiseen. Sortuiko Clinton samaan virheeseen äskeisessä harkitsemattomassa möläytyksessään? Yhdysvaltain ja Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari analysoi vaaliasetelmaa.

Juhannuksen aikaan Iso-Britannian kansanäänestyksen tulos Euroopan unionin jäsenyydestä laittoi uutistenlukijoiden ja EU-myönteisten politiikan asiantuntijoiden naamat happamiksi. Tulokseen kysyttiin myös Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden Donald Trumpin ja Hillary Clintonin kommentteja. Clinton antoi vakavahenkisen tiedotteen, vaatien kunnioittamaan brittien äänestystulosta ja pitäen tärkeänä huolehtia, että amerikkalaiset työtätekevien perheet (working families) eivät joudu kärsimään brexitistä aiheutuvasta taloudellisesta epävarmuudesta. Kauniilla puheillaan vakaudesta Clinton viestitti, että hallitus voisi jotenkin turvata kansalaisten taloudellista epävarmuutta, kunhan kansalainen äänestää Clintonia.

Trump vastasi rennolle tyylilleen uskollisena pitäen Iso-Britannian vaalitulosta fantastisena ja näki mahdollisessa punnan kurssin heilahtelussa positiivisia mahdollisuuksia amerikkalaisille sijoittajille ja brittien matkailuelinkeinolle. Trump viestitti kansalle, että taloudellisia kriisejä tulee ja menee, enemmän tai vähemmän ymmärrettävistä syistä. Joka päivä pörssissä joku voittaa ja joku häviää.

Marssijoilla oli päällään paitoja, joissa rakastettiin Clintonia ja vihattiin Trumpia.

Kumpi ehdokkaista aliarvioi äänestäjiään?

Pride-kulkue Clintonin ykköskohderyhmänä vaalikampanjassa

Tuona samana viikonloppuna Clinton keskittyi tarmolla aivan toiseen aiheeseen. New Yorkissa oli perinteinen pride-kulkue, joka nivottiin tällä kertaa demokraattien vaalikampanjaan. Marssijoilla oli päällään paitoja, joissa rakastettiin Clintonia ja vihattiin Trumpia. Aivan kuin Trumpilla olisi historian saatossa ollut jotain vaikutusta seksuaalivähemmistöjen asemaan Yhdysvalloissa. Clinton twiittasi ja tiedotti muutenkin lähes tunnin välein tukeaan lesbojen, homojen, biseksuaalien ja trans-sukupuolisten asemalle Yhdysvalloissa.

Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustaminen on paikallaan sekä muodikas ja tärkeä aihe, mutta miksi Clinton uhrasi näin paljon huomiota ja aikaansa äänestäjäryhmälle, jonka luulisi olevan valmiiksi turvallisesti Clintonin leirissä? Vai onko osa LGBT-kansasta (=Lesbian, Gay, Bi, Trans) alkanut ihmetellä, että mikäli heidän asemansa on Clintonin mielestä edelleen huono, ja niin kovasti Hillarya huolettaa, niin miksi Barack Obaman ensimmäisen kauden ulkoministeri (2009-2013) ja miehensä Presidentti Bill Clintonin neuvonantaja (1993-2001) ei laittanut näitä asioita jo silloin paremmalle tolalle?

PayPalin-yhtiön perustajiin kuuluva homoseksuaali Peter Thiel kehottaa Clintonia keskittymään poliittisesti muihin asioihin kuin siihen, kuka saa käyttää mitäkin wc:tä.

Vuonna 2000 Hillary osallistui pride-kulkueeseen, koska oli silloin ehdolla New Yorkin senaattoriksi. Ehkä tärkeintä onkin saada julkisuutta asian ympärillä? Heinäkuussa Indianan kuvernööri Mike Pencen nimitys republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi antoi Clintonille lisää kierroksia samassa aihepiirissä. Hillary syytti Penceä LGBT-vastaiseksi ja lisäksi varmuuden vuoksi vielä naisvastaiseksikin. Piilaaksoyrittäjä, ja PayPalin-yhtiön perustajiin kuuluva homoseksuaali Peter Thiel sen sijaan kyseli syyttelylle perusteita ja puolusti Clevelandin puoluekokouksessa Trumpia kehottaen Clintonia keskittymään poliittisesti muihin asioihin kuin siihen, kuka saa käyttää mitäkin wc:tä.

Clintonin ajamien asioiden tärkeysjärjestys poikkeaa Yhdysvaltain veronmaksajien päällimmäisistä huolenaiheista. Maan hiljaisen enemmistön huoli työpaikoistaan ja palkkatasostaan sekä tuloerojen kasvusta on käsin kosketeltavaa. Yhdysvaltojen talouskasvu ylittää selvästi Euroopan unionin jäsenvaltioiden valtioiden talouskasvun – niukasti jopa Ruotsin ja Saksan – mutta silti useissa osavaltioissa globalisaation vaikutukset tuntuvat teollisuuden poislähtönä ja laittoman halpatyövoiman aiheuttamana työmarkkinoiden alennusmyyntinä. Trump on keskittynyt vaalipuheissaan jakamaan juuri talouden rattaiden murjoman keskiluokan arkipäivän huolet. Trumpilta ei tosin ole kuultu kovin uskottavia vastauksia keskiluokan ongelmien ratkaisemiseksi.

Tässä mielessä syksyn mittaan kuumentuvan vaalikamppailun asetelma alkaa muistuttaa vuoden 1972 vaaleja, jolloin vastakkain olivat istuva presidentti Richard Nixon republikaaneista ja demokraattien George McGovern. Kirjassaan Living History (suom. Tahtonainen) Hillary Clinton kertoo olleensa silloin aktiivinen McGovernin kampanjan työntekijä. Onko Clinton ottanut nykyiseen kampanjaansa eväitä 44 vuoden takaa?

Demokraattien puoluekokous Miamissa 1972

Etelä-Dakotan senaattori McGovern valittiin ehdokkaaksi Miamissa pidetyssä demokraattien puoluekokouksessa, jolloin useat maailmanparannuksesta innostuneet kansalaisliikkeet kaappasivat kyseisen puoluekokouksen päätäntävallan. Osallistujista 86 % oli puoluekokouskävijöinä ensikertalaisia.

Ensinnäkin edellisen, demokraattipuolueesta valitun, presidentti Lyndon Johnsonin laajentama Vietnamin sota herätti laajaa vastustusta ja demokraattien ohjaamat sodanvastustajat syyttivät sodasta lyhytnäköisesti Richard Nixonia. Todellisuudessa Nixon ja hänen turvallisuuspoliittinen neuvonantajansa Henry Kissinger toteuttivat johdonmukaista neuvottelutaktiikkaa sodan lopettamiseksi.

Toiseksi, mustien kansalaisoikeusliike oli voimissaan ja huomasi demokraatit oivaksi kohteeksi, sillä demokraattien omaatuntoa vaivasi heidän alun perin etenkin etelävaltioiden demokraatien kielteinen suhtautuminen mustien oikeuksiin. Nixon oli sitä vastoin jo edustajainhuoneen jäsenenä 40-luvun lopulla äänestänyt mustien kansalaisoikeuksien puolesta.

Kolmantena puoluekokouksen vaikuttajaryhmänä oli Yhdysvaltain naisliike ERA (Equal Rights Amendment). Se sai uutta puhtia feministien mielenosoituksesta Atlantic Cityssä järjestettyjä Miss Amerikka -kauneuskilpailuja vastaan 11.9.1971. Presidentti Nixon ja Kalifornian republikaaninen kuvernööri Ronald Reagan ilmoittivat jo alkumetreillä tukevansa tätä tasa-arvoliikettä. Sukupuolisen syrjinnän kieltävä laki tulikin voimaan Nixonin allekirjoittamana 1972 ja se ratifioitiin hetimiten lähes kaikissa osavaltioissa. Poikkeuksina Oklahoma, Vermont ja Connecticut, jotka ratifioivat lain vasta 80-luvun alussa. Feministiliike kuitenkin halusi radikalismia radikalismin vuoksi ja otti näkyvää roolia demokraattipuolueessa.

Neljänneksi myös hippiliikkeen puuhamiehet ja homojärjestöt ottivat asiakseen osallistua demokraattien puoluetoimintaan. Kaikki edellä mainitut tahot löysivät itselleen yhteisen nimittäjän presidenttiehdokas George McGovernista. Hän oli amerikkalaisen mittapuun mukaan vasemmistoliberaali, jolle oli tärkeintä osoittaa suvaitsevaisuuttaan joka suuntaan – paitsi perinteisille amerikkalaisille arvoille.

Demokraattipuolueen kongressiedustajat pysyivät erossa McGovernin valinnasta

Talousosaamiseltaan McGovern oli varsin originelli. Demokraattien esivaalien aikaan hän osallistui Nixonin aloittamaan kansalaispalkkakeskusteluun lupaamalla ensin jokaiselle perheelle 6500 dollarin vuosittaiset takuutulot ja lopulta 1000 dollaria kuukaudessa. Tämä ei ollut enää uskottavaa, eikä McGovern pystynyt osoittamaan mistä rahat olisivat tulleet. Lopulta hän ei edes osannut vastata kuinka paljon se maksaisi liittovaltion budjetissa. Ainoana säästökohteena hän esitti puolustusmenoihin noin 35 % vähennystä. Kansa ymmärsi että noin lyhyellä matematiikalla ei maata kunnialla johdettaisi. Lisäksi pörssikurssit reagoivat rajulla laskulla McGovernin ehdotuksen jälkeisenä päivänä. Wall Streetillä osattiin laskea, että demokraattien lupaaman sosiaalipolitiikan kustannukset olisivat 165 miljardia, kun koko liittovaltion budjetti oli siihen aikaan 250 miljardin luokkaa.

Demokraattien puoluekokouksesta 1972 tuli Amerikassa ennennäkemätön poliittinen sirkus. Kokouksen osallistujat olivat korkeasti koulutettuja, hyvätuloisia ja ideologisesti tiedostavia – siis vasemmistolaisesti tiedostavia. Vasemmistohenkinen sosiologi Lewis Feuer kuvasi tapahtumaa ”Amerikan historian ensimmäiseksi intellektuellien kokoukseksi” ja Miamin kokouksen tuli johtaa demokraatit intellektuellien puolueeksi.

Intellektuellien paatoksesta kertoi myös New Yorker -lehden elokuvakriitikko Pauline Kaelin kommentti, että Nixon ei voi mitenkään voittaa tulevia vaaleja, koska Kaelin omassa tuttavapiirissään on enintään yksi henkilö, joka äänestää Nixonia. Samanlaista ”älykkö”kommentointia kuultiin Suomessakin viime eduskuntavaalien jälkeen muun muassa Pirkko Saisiolta. Toinen vastaava suomalainen esimerkki lienee vuodelta 1982 Huvudstadsbladetin päätoimittaja Jan-Magnus Janssonin kommentti että Mauno Koiviston valinta presidentiksi ei ollut Suomen intellektuellien mieleinen vaalitulos.

Tilastojen valossa voidaan sanoa että ainakaan kokous ei edustanut perinteistä työväkeä tai keskivertoamerikkalaisia. 25 % osallistujista oli alle 30-vuotiaita ja 31 % osallistujista ansaitsi yli 25 000 dollaria vuodessa, kun koko väestöstä vain 5 % ylsi samaan tuloluokkaan. Naisten osuus osallistujista oli aiempia kokouksia korkeampi 38 %, mutta 255:stä kongressin demokraattiedustajasta vain 30 osallistui kokoukseen. Presidentti John Kennedyn (1961-1963) lehdistöpäällikkönä toiminut tunnettu sikarimies Pierre Salinger kommentoi kokouksen tärkeimmät päätökset tehdyn edelleen savullisessa huoneessa, mutta tässä kokouksessa savun tuoksu oli eri kuin ennen. Useassa puheenvuorossa vaadittiinkin marihuanan kaltaisten mietojen huumeiden laillistamista.

Kansa kyllästyi näkemäänsä maailmanparannukseen

Feministit vaativat naisehdokasta, homot homoehdokasta, mustat mustaa ehdokasta ja niin edelleen.

Kokous vaikutti enimmäkseen kaaosmaiselta mielenosoitukselta. Kokouksen toinen päivä oli pyhitetty feministien, homojen ja sodanvastustajien puheenvuoroille. Kolmantena päivänä McGovern valittiin presidenttiehdokkaaksi. Varapresidenttiehdokkaan nimittämisestä tuli keitos, jossa pätevyydestä ei puhuttu lainkaan. Feministit vaativat naisehdokasta, homot homoehdokasta, mustat mustaa ehdokasta ja niin edelleen. McGovern pyysi kuitenkin varapresidenttiehdokkaakseen ensin Massachusettsin senaattori Ted Kennedyä, mutta tämän kieltäydyttyä valitsi Missourin senaattori Thomas Eagletonin, lähinnä siksi, että hän vastusti aborttia ja olisi näin tasapainottava tekijä vaalikampanjassa. Eagleton vakuutti, että hänellä ei ole luurankoja kaapissaan. Mutta jo 2 päivää puoluekokouksen jälkeen tuli julki, että Eagleton oli ollut kolme kertaa mielisairaalassa sähköshokkihoidossa. McGovern myönsi Eagletonin olevan kansallinen turvallisuusriski. Sotkun jälkeen lopulliseksi varapresidenttiehdokkaaksi suostui Ranskan suurlähettiläänä työskennellyt Kennedyjen lanko Sargent Shriver.

Demokraattien puoluekokouksella oli aluksi 18 miljoonaa televisiokatsojaa, mutta kansalaiset kyllästyivät pian näkemäänsä risupartojen kokoontumiseen. Toisen päivän iltana katsojia oli jäljellä vain 4 miljoonaa. Kahden henkilön tiedetään katsoneen innolla kaikki kokouksen tv-lähetykset. Valkoisessa talossa istunut Nixon ei uskonut näkemäänsä todeksi ja Los Angelesissa Kalifornian kuvernööri Ronald Reagan huvitti itseään näkemällään. Kokousta seuranneena maanantaina Reagan kommentoi CBS-kanavalle kuluneen viikonlopun olleen hänen elämänsä hauskin ja mainitsi oppineensa tunnistamaan amerikkalaiset intellektuellit siitä, että he eivät osaa käyttää pyykkikonetta eivätkä silitysrautaa, partakoneesta puhumattakaan. Reaganin kommenttia seurasi 25 miljoonaa katsojaa.

Nixon voitti 1972 vaalit historian siihen mennessä toiseksi suurimmalla äänierolla ja osavaltiot luvuin 49-1.

Kohdistaako Clinton ja hänen kampanjatiiminsä panoksensa äänestäjien kannalta tärkeisiin asioihin?

Tällä kertaa republikaanipuolueen kongressiedustajat ovat vain pidätellen mukana Trumpin kampanjassa ja demokraatit ovat yhtenäisemmin Clintonin takana. Hillary Clintonin laajalla ulkopoliittisella kokemuksella ei pitäisi olla vaikeata voittaa poliittisesti kokematonta Donald Trumpia. Mutta kohdistaako Clinton ja hänen kampanjatiiminsä panoksensa äänestäjien kannalta tärkeisiin asioihin ja asemoiko Clinton itsensä oikein poliittisessa kentässä?

Toistiko Hillary Clinton myös Jimmy Carterin virheen halveksimalla vastustajan kannattajia?

Kesän alussa vaikutti siltä, että perinteiset ns. ”rockefelleriläiset republikaanit” sekä republikaanien neokonservatiivit tulisivat laajasti Clintonin tueksi. Clinton saisi näin aikaan historiallisen käännöksen, jolloin neokonservatiivit tulisivat republikaaneista takaisin demokraattien äänestäjiksi. Se ei vaatisi suurtakaan aatteellista muutosta, sillä Clinton äänesti senaattorikaudellaan (2001-2009) innokkaasti neokonservatiivisen presidentti George W. Bushin ulkopoliittisten ratkaisujen puolesta. Viime viikkoina Clinton on kuitenkin asemoinut itseään vasemmalle, ja viimeisimpien galluppien mukaan menettänyt keskilinjan äänestäjiä Trumpille.

Hillary Clintonin hermostuneisuutta osoitti hänen 9.9.2016 New Yorkissa pitämänsä puhe, jossa hän totesi että Trumpin äänestäjistä puolet on vapaasti käännettynä ”säälittäviä surkimuksia” (basket of deplorables). Vaikka Clinton jo seuraavana päivänä katui julkisesti sanojaan, on huomattava osa amerikkalaisista loukkaantunut Clintonille. Vuoden 1980 presidentinvaaleissa Jimmy Carter ja demokraattien äänitorvet sortuivat vastaavanlaiseen kansalaisten ja Reaganin kannattajien loukkaamiseen kuin Clinton nyt.

..tämä episodi on näyttänyt, kummassa on henkistä voimaa presidentiksi.

Kun Reagan korosti useissa vaalipuheissaan osavaltioiden oikeuksien laajentamista Yhdysvaltain liittovaltion kustannuksella, kytki Carter tämän rotukysymykseen. Demokraatit aloittivat tahallisen väärinymmärryksen ja pelottelun. Coretta Scott King sanoi ”pelkään että jos Reagan on presidentti, niin näemme Ku Klux Klanin ja natsipuolueen uudelleen nousun”, ja häntä säesti Marylandin demokraattinen kongressiedustaja Parren Mitchell. Mutta useat mustien kansalaisjärjestöt ilmaisivatkin tukensa Reaganille, kuten Martin Luther Kingin seuraajat (Southern Christian Leadership Council) Ralp David Abernathy ja Hosea Williams. Lehdistö huomasi Carterin härskin valehtelun leimata Reagan rasistiksi. Kohta jo Carter kielsi syyttäneensä Reagania rasistiksi, mutta ei pyytänyt anteeksi.

Puheessaan Chicagossa 6.10.1980 Carter vaikutti jo epätoivoiselta. Silloin hän väitti että kyse on valinnasta kansakunnan yhtenäisyyden tai jakaantumisen välillä. Reagan mukamas erottaisi mustat ja valkoiset, kristityt ja juutalaiset, etelän ja pohjoisen, kaupungit ja maaseudun. Lehdistö ei uskonut selityksiä. Reagan kommentoi, että Carter on anteeksipyynnön velkaa kansalaisilleen. Myöhemmin Carter yritti perua puheitaan, mutta ei taaskaan pyytänyt anteeksi. ABC:n uutispäällikkö Sam Donaldson ja NBC:n uutispäällikkö Chris Wallace totesivat tahoillaan, että tämä episodi on näyttänyt, kummassa on henkistä voimaa presidentiksi. Carterin kampanja menetti otteensa.

Myös Clintonin terveysongelmat kertovat – jopa huippupoliitikollekin – epänormaalin suurista henkisistä paineista. Ansiokkaan ja pitkän poliittisen uran tehnyt Clinton pelkääkin nyt jäävänsä historiaan ehdokkaana, joka hävisi vaalit politiikan amatööri Donald Trumpille.

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.