”Journalismi on sellaisten asioiden julkaisemista, joita joku ei halua julkaistavan. Muunlainen julkaisutoiminta on PR:ää.” Tämä kuuluisa sitaatti on peräisi George Orwellilta ja se kiteyttää erinomaisesti ne kipukohdat, joista Suomessa ja kaikkialla maailmassa keskustellaan tällä hetkellä. Perussuomalaisten poliittinen suunnittelija Riikka Purra kommentoi kiristyvää sananvapaustilannetta.
Poliittinen järjestelmämme ja suuri osa yhteiskunnallisesta elämästä näyttää pyörivän yhä enemmän sanojen, fraasien ja käsitteiden ympärillä. Ei mene viikkoakaan ilman, että moittivat otsikot kirkuvat jälleen jonkun puhuneen jotenkin väärin.
Usein kyse on siitä, että ihminen ei ole vielä oppinut tai sosiaalistunut käyttämään hyväksyttyjä, ympäripyöreitä ilmauksia tai puhumaan tarpeeksi moniselkoisesti ja liukkaasti. Erityisesti kansan kielellä puhuvia perussuomalaisia muistetaan ojentaa asiasta tämän tästä.
Olisiko kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen pitänyt osata muotoilla toisin se tosiasia, että terroristi oli Nizzan iskussa jälleen kerran muslimi, ja että tämä korosti uskontoaan ja lojaliteettiaan ja toteutti ääriliikkeiden ja jihadismin tehtävää samalla kun tunsi syvää vihaa länsimaita, liberalismia ja kristinuskoa kohtaan. Keskisuomalainen sahayrittäjä Hakkarainen ei osannut. Hän tippui poliittisesti korrektin, hyväksytyn kielen rajan alapuolelle ja sai syytteen, koska yleisti liikaa. Vihapuhui. Ilostako olisi sillä hetkellä pitänyt puhua?
Vaatimus siitä, että täysin viattomiin lapsiperheisiin kohdistuneen Nizzan rekka-iskun jälkeen Teuvo Hakkaraisen olisi tekoa kommentoidessaan ennen muuta tullut keskittyä korrekteiksi katsottuihin sanamuotoihin, ei ole tästä maailmasta.
Riippumatta tosiasiat häivyttämään pyrkivästä politiikasta ja sananvapautta rajoittavista toimista suurin osa ihmisistä kyllä ymmärtää, mikä ryhmittymä väkivaltaisten toimien taustalla on. Yhteisenä nimittäjänä toimii islam. Asiaa ei muuta se, että islamistit yritetään kautta linjan asettaa ”yksilölokeroon” – edustamaan vain pahasti raiteiltaan päätynyttä ihmistä. Vielä vähemmän asiaa muuttaa se, että syyllisiä aletaan löytää myös terrorismin kohteeksi joutuneista yhteiskunnista. Se, että minä, sinä tai meidän järjestelmämme loisi terroristeja – esimerkiksi syrjinnän kautta – vaikuttaa kyseenalaiselta sekä intuitiivisella että empiirisellä tasolla.
Ja toisaalta, mikäli näin on, pitäisi maahanmuutto – ilmiön juurisyy – asettaa kyseenalaiseksi. Mutta sekin tahtoo olla kiellettyä tai vähintään kyseenalaista.
Terrorismia on monenlaista ja kautta historian siitä on kärsitty eri puolilla maailmaa. 2000-luvulla sen olemus on kuitenkin täysin yksiselitteisesti kiinnittynyt islamiin, sen erilaisiin ilmenemismuotoihin ja segmentteihin, sen edustamiin arvoihin ja tavoitteisiin. Euroopassa tämänkaltainen terrorismi on tuontituote: ylikansallinen islam – uskontona, ideologiana ja poliittisena liikkeenä – on saapunut Eurooppaan laajamittaisen maahanmuuton ja monikultturismin seurauksena.
Samaan aikaan liberaaliksi tunnustetussa Suomessa asiaa ja siitä keskustelua halutaan suitsia yhä enemmän. Maahanmuuttoon ja islamiin liittyviä sanoja ja mielipiteitä kyseenalaistetaan, yksinkertaisia arkielämään perustuvia havaintoja kriminalisoidaan, tavallisten ihmisten huolet banalisoidaan ja politisoidaan edustamaan ”populismia”, ”rasismia” tai muuta eliittiä kiihottavaa väärämielisyyttä.
Kansanedustajan kuuluisi nauttia liberaalissa länsimaassa erittäin korkeasta sananvapaudesta. Näin ei kuitenkaan ole. Media ja oikein puhumisen kulttuurista ja kansalaisten araksi saamisesta hyötyvä eliitti jahtaa perussuomalaisten kansanedustajia ja jäseniä tavoitteenaan löytää jotakin kuumottavaa – vääriä sanoja, vääränlaista terminologiaa, liian huolimatonta kielenkäyttöä, ”populismia” ja ”rasismia”.
Välillä ajojahti tuottaa myös oikeudellista tulosta, ja sitten mennään käräjille.
Laki ja etenkin sen soveltaminen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on epäselvä, tulkinnallinen ja käytöltään hyvin satunnainen tarttuessaan ainoastaan tietynlaiseen väärinpuhumiseen tai ”vihapuheeseen”. Säännös on selvässä ristiriidassa sananvapauden ja vapausoikeuskäsityksen kanssa erityisesti siksi, että sen käyttöala on ennalta-arvattavuudessaankin mielivaltainen.
Perussuomalaiset tekee konkreettista politiikkaa, joka kuuntelee herkällä korvalla kansalaisten tarpeita ja huolia. Suuri enemmistö suomalaisista on huolissaan sisäisen turvallisuuden heikkenemisestä, mm. rikollisuuden kasvun seurauksena. Euroopassa viime aikoinakin surullisenkuuluisaksi noussut ääri-islamistinen terrorismi ei ole onneksi toteutunut Suomessa. Vielä, lisää moni aihepiiriä tunteva.
Turvallisuus, ihmisen inhimillisenä kokemuksena tai konkreettisena asiaintilana, ei parane, vaikka siihen oleellisesti vaikuttavista teemoista kielletään keskustelu – tai muutetaan se niin säädellyksi, että vain asiaan ja oikeaan terminologiaan erityisesti vihkiytyneillä ihmisillä on kyky osallistua siihen.
Oikeudellisten seuraamusten pelko ei voi eikä saa jäädyttää yhteiskunnallista keskustelua pelkäksi hyminäksi ja kaunopuheiseksi fraseologiaksi.
RIIKKA PURRA