Koska Suomen valtamedialla ei ole tahtoa puuttua tieteellisen tutkimuksen rahoituksen kohdentamisen ongelmiin, eikä medialla ei ole halua pohtia sitä, mitä hyötyä yhteiskunnalle tuottaa kyseenalaisten aiheiden, kuten naisoletettujen pianonsoitonopettajien valtarakenteiden tarkastelu Tallinnassa 150 vuotta sitten, jonkun muun on pakko ottaa asia esille.
Tällä kertaa vastuu on jäänyt helsinkiläiselle diplomi-insinööri Mika Meranolle. Hän tarkastelee kirjoittamassaan, juuri julkaistussa pamfletissa Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta muun muassa kysymyksiä, kuten saadaanko tiederahoituksessa veronmaksajien veroeuroille vastinetta, sekä onko eräissä tieteellisiksi tutkimuksiksi väitetyissä hankkeissa tosiasiallisesti kyse tieteestä – vaiko sittenkin politiikan tekemisestä.
Meranon tarkastelussa on erityisesti veronmaksajien rahaa tutkimukseen kanavoivan Suomen Akatemian (SA) rahoituspäätökset. Summat ovat suuria, sillä SA myönsi vuonna 2024 noin 543 miljoonaa euroa tutkimukseen ja tutkimusympäristöjen vahvistamiseen.
Pamfletissa on esimerkinomaisesti nostettu esille 31 rahoitusta saanutta hanketta, joiden tarpeellisuuden arviointi jää lukijoille.
Esimerkiksi tutkimushanke nimeltä Sukupuolten ajallinen moniulotteisuus itäisen Afrikan historiassa: suullinen muistitieto, eletty ja peritty menneisyys sekä syvän menneisyyden jäljet kielessä on saanut SA:lta rahoitusta 407 832 euroa.
Rahoituksen kriittinen tarkastelu on tabuaihe
Tiistaina tutkimuksensa julkistamistilaisuudessa puhunut Merano korostaa asetelmaa, jossa tieteen tuloksien ja tieteen rahoituksen kriittinen tarkastelu on medialle liki tabuaihe.
– Journalistit eivät halua puuttua asiaan, joten jonkun muun se on tehtävä, Merano sanoo ja kehottaa pohtimaan, miten Helsingin Sanomien toimittajalle Saska Saarikoskelle aikoinaan kävi.
No, Saarikoskelle kävi niin, että hän erehtyi kirjoittamaan yhden väärän virkkeen tieteen ilmeisestä politisoitumisesta, ja siitähän woke-suvaitsevaiston raivo repesi.
Saarikoski joutui perumaan puheensa ja pyytelemään sanomisiaan anteeksi, silloisen HS-päätoimittaja Kaius Niemen samaan aikaan nöyristellessä tiedostavan, kiukustuneen tiede-eliitin edessä.
Merano toteaa, että olisikin ollut parempi, jos koko kirjaa ei olisi tarvinnut tehdä.
– Mutta se oli vaan tehtävä. Olen sen tehnyt omasta halustani.
Tieteen politisoituminen on vakava uhka
Merano osoittaa pamfletissaan, että suomalaisen tutkimusrahoituksen haasteena on tieteen ja politiikan osittainen sekoittuminen, mikä uhkaa jo tieteen uskottavuutta ja samalla sen kykyä tuottaa luotettavaa tietoa kaikkien hyväksi.
Tilanne johtuu pitkälti siitä, että SA:n rahanjakoprosessia tehdään kiintiöittäin, siis jokainen tieteenala omassa korissaan. Tällöin esimerkiksi feminismin ja rodullistamisen manikyyritutkimus on rahaa jaettaessa samalla viivalla kovien tieteiden, kuten hammaslääketieteen ja fysiikan tutkimuksen kanssa.
Ongelma tulee näkyväksi siinä, että SA priorisoi kiintiöiden sisällä marginaalisiksi katsottavia aiheita, joiden rahoitukselle on vaikea löytää hyviä perusteita tavallisen veronmaksajan näkökulmasta. Monet aiheet liippaavat läheltä poliittista aktivismia.
Veronmaksajien rahoilla on tutkittu esimerkiksi hankkeita, kuten Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat, Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä sekä Transitiopolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa (amplifyHer).
– Tällöin moni parempi – esimerkiksi teknillisen alan tutkimus – saattaa jäädä vaille rahoitusta, koska se ei kuulu saman koriin vaikkapa sukupuolentutkimuksen tutkimushankkeen kanssa, Merano sanoo.
Salamyhkäisyyttä lisää se, että kritiikin edessä rahaa jakava Suomen Akatemia on heikentänyt avoimuutta, ensin piilottamalla hankekuvausten hakukoneen verkkosivultaan valikon taakse ja lopulta poistamalla sen kokonaan verkosta. Tämä haittaa entisestään suomalaisen veronmaksajien mahdollisuuksia hakea tietoa siitä, mihin veroeuroja käytetään.
Tutkimusta on moneen junaan
Meranon selvitykseen valikoitu aineisto osoittaa, että tutkimusta todella on moneen junaan. Osa hankkeista on selkeästi tieteellisesti kestämättömiä – jopa huuhaata – joissa metodologia, toistettavuus ja objektiivisuus loistavat poissaolollaan.
Osa hankkeista puolestaan käsittelee yhteiskunnallisesti marginaalisia tai vähämerkityksellisiä ilmiöitä, joiden rahoittaminen verovaroin on perusteltavissa vain erittäin löyhin perustein.
Kolmas ryhmä sisältää Meranon mukaan sinänsä kiinnostavia ja relevantteja näkökulmia, mutta ne hukkuvat näennäistieteelliseen jargoniin, jolloin tutkimuksen varsinainen anti jää suurelle yleisölle hämäräksi.
Meranon kritiikin kärkenä ovat erityisesti eräät humanististen tieteiden alaan osuvat tutkimushankkeet.
Merano ei kuitenkaan halua yleisesti väheksyä humanistisia aineita, ja mainitsee itse arvostavansa suuresti monia humanisteja kuten kirjailija, valtiomies JV Snellmania ja filosofi Esa Saarista.
Jos se näyttää ja kuulostaa huuhaalta, se on huuhaata
Merano kuitenkin peräänkuuluttaa tutkijoilta itseltään ja rahaa jakavalta SA:lta lisää avoimuutta ja esittää, että jatkossa rahoitettujen hankkeiden kuvaukset olisi esitettävä selkeällä yleiskielellä ja niiden yhteyteen tulee liittää tutkimuksen tavoitteet, saavutetut tulokset ja yhteiskunnallinen merkitys. Näin tieteellisen tutkimuksen rahoituksesta voisi tulla hyväksyttävämpää veronmaksajalle.
– Koko tutkimussuunnitelmaa ei välttämättä tarvitse julkaista, mutta hankkeiden lopuksi voitaisiin tehdä jonkinlainen vaikuttavuusarvio, jossa kerrotaan, miten tutkimuksessa vastataan siihen, mitä luvattiin.
Merano korostaakin, että tieteen uskottavuuden ja arvostuksen palauttaminen on ennen kaikkea tutkijoiden itsensä tehtävä. Tutkijat tekevät työtään yhteisillä rahoilla, joten veronmaksajan näkemyksellä on väliä.
– Tutkijoiden tulee itse nousta vastarintaan ja heidän pitää itse todeta, että jos jokin näyttää ja kuulostaa huuhaalta, silloin se myös on huuhaata. Se pitäisi uskaltaa sanoa.
