Perussuomalainen 2/2026

Perussuomalainen 1/2026

Työperäinen maahanmuutto jakaa ay-eliittiä: Akava luisui radikaalille linjalle

Rydman A-studiossa: Vanhustenhoivaan tarvitaan parempaa laatua, kielitaitoa ja järeämpää valvontaa

Purra tylyttää demarien Lindtmanin avoimempaa EU-linjaa: “Mitä muuta se olisi kuin myöntyväisyyttä”

PS-Nuoriso: Rajataan sosiaaliturva ja julkiset palvelut vain Suomen kansalaisille

Kymmenien miljoonien säästöt ajoneuvopalveluista – ministeri Ranne: ”Ei mitään siltarumpuja vaan toiminnan tehostamista ja palveluista huolehtimista”

SDP syyttää hallitusta kiusaamisesta – ja vaatii itse lähes samaa

Euroopan keskuspankki ajaa digieuroa kysymättä kansalaisilta

Kolumni: Maltillisenkin hyvinvoinnin säilyttäminen edellyttäisi rajuja toimia – onko ahneudellamme sijaa sille?

Antikainen tyrmää Lindtmanin syytökset: Rikollisten karkottaminen ei ole ”kiusaamista”

Huntukielto etenee – Nieminen: Lahdessa tehtävä ennakoivia ratkaisuja kouluturvallisuuden puolesta

Kolumni: Miksi älyköillä on taipumus viehättyä sosialismista, vaikka se ei toimi?

Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä tyrmäsi kansanmurhaväitteet – Helsingin Sanomat ja Yle vaikenevat

Päivän pointti: Antti Lindtmanilla on neljä vaihtoehtoa

Metsähallitus pitää makkaranpaistajia ilmastoriskinä – Junnila kehottaa Metsähallitusta lopettamaan turhan puuhastelun

OPH tiesi islamin oppikirjojen lainvastaisuudesta vuosia – Antikainen: Vasemmistoliiton Kelhän on lähdettävä

EU:n elpymisrahastosta jo 512 petostutkintaa – liki 5 miljardia euroa kadoksissa

Koponen vaatii Kelan hallitusta tarkistamaan kantaansa sosiaaliturvan väärinkäytöksissä: ”Tämä on täyttä hulluutta”

Ulkomaalaistaustaisten asevelvollisuuden välttelystä kirjallinen kysymys – Vigelius: ’’Rapauttaa maanpuolustusta’’

BBC kertoi köyhistä isistä, jotka myyvät 5- ja 7-vuotiaita tyttäriään – tyttöjen kohtalo lapsimorsiamina jäi kertomatta

Antipopulismi

Brexit ja Trumpin voitto vuonna 2016 sysäsivät maailman eliittipiirit vuosikausiksi henkisen lamaannuksen tilaan. Tätä seurasi pitkittynyt todellisuuden kieltäminen. Kansainväliset mediat kierrättivät helppoja ja laiskoja selityksiä populismin noususta. Kuin terapiatarkoituksessa populisteista maalattiin kilpaa mustavalkoisia viholliskuvia. Vielä tänäänkin mediasta on helppo löytää korkea-arvoisten päättäjien, tutkijoiden ja journalistien analyysejä, jotka voisivat aivan hyvin olla vuodelta 2016 &#8211; demokratia on rikki, kansa on joutunut informaatiovaikuttamisen kohteeksi, kansanjoukot ovat sivistymättömiä, taantumukselliset globalisaation häviäjät kanavoivat katkeruuttaan ja äänestävät epätoivoisesti populisteja. Kliseisimpien kolumnien kirjoittajilla on myös kanttia viitata natseihin ja toivoa lukijoiden rinnastavan ne mielessään populisteihin. Populismin ymmärtäminen on mahdollista kenelle tahansa, mutta se vaatisi poistumista perinteisen vallan edustajien kahvipöydästä ja jalkautumista kansan pariin. 

Kiihkottomia, faktapohjaisia ja ymmärrystä lisääviä artikkeleita ei vieläkään ole tarjolla liikaa. Viime päivinä kansainvälisestä mediasta on kuitenkin saattanut löytää ainakin kaksi mainittavaa valopilkkua. Vasemmistolaisuudestaan tunnetun brittiläisen Guardian-lehden <a href="https://www.theguardian.com/politics/2020/feb/14/anti-populism-politics-why-champions-of-civility-keep-losing">artikkelissa</a> Benjamin Moffitt tarkastelee populismin vastustajien heikkoa kansainvälistä menestystä sekä nk. antipopulistisen ajattelutavan ongelmia. Vastaavasti arvovaltaisessa Financial Times -talouslehdessä julkaistu Simon Kuperin <a href="https://www.ft.com/content/b57e6126-4d2e-11ea-95a0-43d18ec715f5">teksti</a> valottaa, miten ymmärrys populistiliikkeiden kannattajakunnasta ja sen motiiveista on vuosikausia perustunut virheellisiin harhakuvitelmiin. Tämä teksti käsittelee mainittujen artikkelien keskeisimpiä oivalluksia siitä, miksi populismin vastustajat ovat ymmärtäneet populismin väärin ja epäonnistuneet voittamaan kansan luottamusta.
<h4>Kokonaiskuva hukassa: mistä länsimainen populismi kumpuaa?</h4>
Populismi on länsimaissa paljon keskiluokkaisempi ilmiö, kuin usein luullaan. Näin muistuttaa Simon Kuper Financial Timesissa. Populismin vastustajat ovat pitkään kertoneet yksipuolista selitystä, jossa työväenluokkaiset ja globalisaation myötä köyhtyneet ihmiset kanavoisivat katkeruuttaan moderneja menestyjiä vastaan tukemalla protestiliikkeitä. Populisteja kammoavan ihmisen on helppo omaksua tällainen selitys, sillä tarinan ihmiset ovat kaukana omasta kuplasta. Tilastot tulevat kuitenkin monille yllätyksenä. Niiden valossa populistiliikkeet saavat merkittävää tukea paremmin toimeentulevilta kansankerroksilta. Esimerkiksi vuonna 2016 kaksi kolmesta Trumpin äänestäjästä tienasi enemmän kuin keskituloinen amerikkalainen. Kuper löytää vastaavia yhtäläisyyksiä myös eurooppalaisten populistiliikkeiden kannattajista.
Hyväosaisten halu ravistella eliittiä voi kuulostaa arkijärjen vastaiselta &#8211; ainakin, mikäli asiaan on tutustunut ainoastaan konsensusmedian kauhistelujen kautta. Kyse ei ole pelkästään ihmisten taloudellisesta asemasta, vaan identiteetistä ja sosiaalisesta liikkuvuudesta. Kuper kuvailee, miten tyypillinen hyväosainen populistiliikkeen kannattaja on edennyt elämässään vähitellen haasteiden kautta eteenpäin, opiskellen ja tehden ahkerasti töitä. Häneltä on puuttunut yläluokkainen perhetausta, verkostojen vetoapu ja helppo pääsy korkean statuksen sosiaalisiin piireihin.
<blockquote>&#8221;populismin vastustajat ovat vältelleet tekemästä realistista arviota sekä populisteista että antipopulisteista itsestään&#8221;</blockquote>
Omin ansioin elämässään menestynyt henkilö huomaa ennen pitkää, etteivät pelkät saavutukset avaakaan ovia kaikkialle. Brittiesimerkissä mainitaan, että epäolennaisilta tuntuvat poikkeavuudet murteessa, perhetaustassa tai muodikkaissa puheenaiheissa pitävät häntä loitommalla eliittipiireistä. Kuperin mukaan tällainen henkilö on usein kokenut ylimielisyyttä ja vähättelyä, eikä hän pysty selittämään sitä itselleen. Kokemukset ja havahtuminen identiteettieroihin saavat tällaisen keskiluokkaisen henkilön lopulta hylkäämään ihannekuvan meritokraattisesta, ansiokeskeisestä yhteiskunnasta. Oman identiteetin kirkastuessa on helpompi samaistua työelämästä politiikkaan ponnistaneisiin suorasukaisempiin poliittisiin hahmoihin, kuin tärkeileviin poliittisten koneistojen kasvatteihin, jotka puhuvat yhtä ja tekevät toista.
<h4>Vastakohdat selittävät toisiaan</h4>
Guardian-lehden tekstissä Benjamin Moffitt viittaa, että populismin vastustajat ovat vältelleet tekemästä realistista arviota sekä populisteista että antipopulisteista itsestään. Hän korostaa, miten antipopulistit näkevät itsensä mielellään järkiperäisen älyllisen politiikan edustajina. He ovat näkyvästi huolissaan &#8221;faktojen jälkeisestä ajasta&#8221; ja valeuutisista. Tätä vasten populisteista halutaan maalata yksinkertaistettu vastapuoli, joka pyrkii hyödyntämään ihmisten tietämättömyyttä ja kapeakatseisuutta, vetoamaan ihmisten arkisiin pelkotiloihin sekä muihin suuriin tunteisiin. Tämä mielikuvitusolento herää henkiin antipopulistien poliittisissa puheissa ja tavassa hahmottaa politiikan arkea.
Populismi ja antipopulismi eivät ole sidoksissa mihinkään yksittäiseen poliittiseen ideologiaan tai ilmansuuntaan. Moffitt käsittelee populismia ja antipopulismia poliittisina kulttuuri-ilmiöinä ja tapoina harjoittaa politiikkaa. Antipopulisteja yhdistää erityisesti yleisempi toive siitä, miten politiikkaa tulisi harjoittaa. Moffitt nimeää antipopulistisiksi hyveiksi sivistyksen, kypsyyden ja harkitsevuuden. Hänen mukaansa antipopulistit suhtautuvat suuremmalla kunnioituksella erilaisiin politiikanteon kirjoittamattomiin sääntöihin, muodollisuuksiin, vakiintuneeseen koneistoon ja konsensushakuisuuteen. Tätä vasten on helppo huomata, että populistiset liikkeet ovat usein profiloituneet kansanomaisemmiksi sekä ilmaisutavoiltaan että sisällöllisesti.
<blockquote>viime vuosina harjoitettu populismin demonisointi ja syyttäminen poliittisen vastakkainasettelun kärjistymisestä ovat kestämättömiä tapoja kohdata nykypäivän poliittisia jakolinjoja.</blockquote>
Vaikka populismin ja antipopulismin välistä eroa ei yleisesti voida jäljittää aatteellisiin kysymyksiin, Moffitt näkee jaon &#8221;kansaan&#8221; ja &#8221;eliittiin&#8221; populisteja yhdistäväksi ajattelutavaksi. Antipopulistinen näkökulma taas puolestaan hylkää ajatuksen yhdestä yhtenäisestä kansasta ja näkee sen olevan peruuttamatonta historiaa. Ihmisten halutaan sitoutuvan kulttuurien moninaisuuteen ja todellisuuksien pirstaloitumiseen. Sekä populismi että antipopulismi kätkevät taakseen identiteettitason jännitteitä, jotka voivat hyvin moninaisilla tavoilla sivuta kansallisuutta, kulttuurihistoriaa ja perinteitä, jotka jäävät usein sivuun perinteisissä poliittisissa keskusteluissa ja analyyseissä.
Politiikassa antipopulismi näkyy strategisena liittoumana. Siinä yhteistyötä saatetaan hakea innokkaasti oikeiston ja vasemmiston kesken. Eri puolueiden antipopulisteilla ei siis ole yhteisiä säveliä perinteisistä politiikan sisältökysymyksistä kuten valtion roolista, talouspolitiikasta, sääntelystä tai sotilaallisista asioista. Useammin heitä yhdistää lähes selittämätön populismin kammo ja halu joustaa asiakysymyksissä lyödäkseen yhteisen vihollisen. Asiakeskeisen kansalaisen näkökulmasta tällainen jääräpäinen populismin vastustaminen saattaa näyttää paljon populistisemmalta ja kanavoida entisestään tukea perinteisille populistiryhmille.
<h4>Antipopulismin ongelmat</h4>
Guardian-lehden vasemmistotaustan huomioiden Moffittin teksti on harvinaislaatuinen pyrkimys katsoa peiliin ja käsitellä kriittisesti antipopulistien tähänastisia epäonnistumisia. Kirjoittaja myöntää, että viime vuosina harjoitettu populismin demonisointi ja syyttäminen poliittisen vastakkainasettelun kärjistymisestä ovat kestämättömiä tapoja kohdata nykypäivän poliittisia jakolinjoja.
Vaikka populismi on saanut valtavan määrän huomiota mediassa, sitä vastustava antipopulismi on enimmäkseen sivuutettu. Tilanne on hyvin ristiriitainen. Populismista ja yhteiskunnan polarisaatiosta on tullut yleisiä ja helppoja paheksunnan kohteita. Antipopulismi on länsimaisessa poliittisessa valtavirrassa jopa muoti-ilmiö ja turvallinen tapa välttää altavastaajan asema yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Se yhdistää useita puolueita keskenään riippumatta sijainnista poliittisella kartalla. Tällöin olisi helppo olettaa, että vastuullisuutta ja yhtenäisyyttä peräänkuuluttavien antipopulistien ei tarvitsisi mustamaalata vastapuoltaan äänekkäästi, vaan he voisivat suoraan keskustella vaihtoehdoista ja näyttää itse rakentavaa esimerkkiä. Moffitt huomauttaa, ettei näin kuitenkaan ole tapahtunut.
Kirjoittaja näkee antipopulismin myös eräänlaisena hyvesignaloinnin muotona. Hänen mielestään houkuttelevamman vaihtoehdon ja populismin vastustamisen sijaan antipopulistinen toiminta muistuttaa opportunistista perinteisten poliittisten liikkeiden uudelleenbrändäämistä. Antipopulistinen fanatismi uhkaa lopulta myrkyttää poliittisen sisältökeskustelun ja heikentää myös perustavanlaatuisia demokraattisia ihanteita.
Antipopulismin vaarana on Moffittin mukaan tiukempi jaottelu oikeisiin ja vääriin näkemyksiin sekä pelko käydä avointa ajatustenvaihtoa. Mikäli poliitikko poikkeaa normista, edes maltillinen keskitien profiili ei aina suojaa populistisyytöksiltä. Leimaaminen vähentää uskottavuutta ja houkuttelevuutta poliittisena yhteistyökumppanina. Tällöin pelkkä leimautumisen pelko estää asiakeskustelua syntymästä – olemassa olevan konsensuksen haastamisesta puhumattakaan. Politiikan todelliset vaihtoehdot katoaisivat.
<blockquote>Antipopulistinen fanatismi uhkaa lopulta myrkyttää poliittisen sisältökeskustelun ja heikentää myös perustavanlaatuisia demokraattisia ihanteita.</blockquote>
Kun antipopulismista tulee poliittista ajattelua määrittävä viitekehys, lopulta jopa demokratia voi joutua sen tulilinjalle. Kirjoittaja viittaa esimerkiksi Brexit-kansanäänestyksen jälkimainingeissa yleistyneeseen elitistiseen mentaliteettiin, jossa &#8221;väärä&#8221; äänestystulos innoitti ihmisiä vähättelemään kansan tahtoa ja hakemaan tekosyitä tuloksen mitätöimiseksi. Tuoreempi esimerkki löytyy viime päivien Saksasta, jossa Thüringenin osavaltiovaalit ovat kirvoittaneet keskustelua populistisena ja äärioikeistolaisena pidetyn AfD-puolueen sulkemisesta poliittisen yhteistyön ulkopuolelle vaalituloksiin katsomatta.
Vaikka antipopulistit syyttävät populisteja vastakkainasettelun lietsomisesta, he syyllistyvät itse joko tahallaan tai tiedostamattaan kansan epätasa-arvoiseen jaotteluun. Yllä kuvattu elitistinen puhe &#8221;väärin&#8221; äänestämisestä viittaa siihen, että valikoivasti ylistämässään demokratiassa antipopulistit eivät kunnioita kaikkien tahtoa yhtäläisesti.
Tähänastinen antipopulismi on pitkälti vain ruokkinut populismin nousua. Moneen vuoteen se ei ole tarjonnut realistisia todellisuuden rakennuspalikoita. Se ei puhuttele tehokkaasti työväenluokkaa eikä keskiluokkaakaan. Antipopulistinen aktivismi ei myöskään ole onnistunut purkamaan yhteiskunnallisia jännitteitä saati tarjoamaan asiakeskeistä poliittista vaihtoehtoa. Demokratiassa kansalla on kuitenkin mahdollisuus valita heitä eniten puhutteleva vaihtoehto. Populismi tulisikin ymmärtää demokraattisena korjausliikkeenä yllä kuvatulle epäsuhdalle.

Raivoisa antipopulismi ei ymmärrä kohteensa luonnetta, ja on onnistunut lähinnä kasvattamaan populismin kannatusta

Antipopulismi

Raivoisa antipopulismi ei ymmärrä kohteensa luonnetta, ja on onnistunut lähinnä kasvattamaan populismin kannatusta

Uusimmat

Työperäinen maahanmuutto jakaa ay-eliittiä: Akava luisui radikaalille linjalle

Rydman A-studiossa: Vanhustenhoivaan tarvitaan parempaa laatua, kielitaitoa ja järeämpää valvontaa

Purra tylyttää demarien Lindtmanin avoimempaa EU-linjaa: “Mitä muuta se olisi kuin myöntyväisyyttä”

PS-Nuoriso: Rajataan sosiaaliturva ja julkiset palvelut vain Suomen kansalaisille

Kymmenien miljoonien säästöt ajoneuvopalveluista – ministeri Ranne: ”Ei mitään siltarumpuja vaan toiminnan tehostamista ja palveluista huolehtimista”

SDP syyttää hallitusta kiusaamisesta – ja vaatii itse lähes samaa

Euroopan keskuspankki ajaa digieuroa kysymättä kansalaisilta

Kolumni: Maltillisenkin hyvinvoinnin säilyttäminen edellyttäisi rajuja toimia – onko ahneudellamme sijaa sille?

Antikainen tyrmää Lindtmanin syytökset: Rikollisten karkottaminen ei ole ”kiusaamista”

Huntukielto etenee – Nieminen: Lahdessa tehtävä ennakoivia ratkaisuja kouluturvallisuuden puolesta

Viikon suosituimmat

Kolumni: Miksi älyköillä on taipumus viehättyä sosialismista, vaikka se ei toimi?

Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä tyrmäsi kansanmurhaväitteet – Helsingin Sanomat ja Yle vaikenevat

Päivän pointti: Antti Lindtmanilla on neljä vaihtoehtoa

Metsähallitus pitää makkaranpaistajia ilmastoriskinä – Junnila kehottaa Metsähallitusta lopettamaan turhan puuhastelun

OPH tiesi islamin oppikirjojen lainvastaisuudesta vuosia – Antikainen: Vasemmistoliiton Kelhän on lähdettävä

EU:n elpymisrahastosta jo 512 petostutkintaa – liki 5 miljardia euroa kadoksissa

Koponen vaatii Kelan hallitusta tarkistamaan kantaansa sosiaaliturvan väärinkäytöksissä: ”Tämä on täyttä hulluutta”

Antikainen tyrmää Lindtmanin syytökset: Rikollisten karkottaminen ei ole ”kiusaamista”

Ulkomaalaistaustaisten asevelvollisuuden välttelystä kirjallinen kysymys – Vigelius: ’’Rapauttaa maanpuolustusta’’

BBC kertoi köyhistä isistä, jotka myyvät 5- ja 7-vuotiaita tyttäriään – tyttöjen kohtalo lapsimorsiamina jäi kertomatta

Toimitus suosittelee

Säätiövalta, yhdistykset, julkinen raha ja RKP – näin suomenruotsalainen verkosto kietoutuu yhteen

Kokoomus puolustaa järjestörälssiä – syy löytyy vallasta ja palkintoviroista

Riikka Purra: Älkää sulkeko silmiänne islamin ja tiettyjen kulttuurien naisvihamielisyydeltä

Ministeri Wille Rydman tylytti vihreiden Sofia Virtaa kyselytunnilla: Peruspalvelut tärkeämpiä kuin politrukkien työllistäminen lobbarijärjestöissä

Purra: Perussuomalaiset on muuttanut Suomen politiikkaa – talous ja maahanmuuton kysymykset nyt keskiössä

Perussuomalainen 2/2026

Perussuomalainen 1/2026