Yhteiskuntatieteiden politisoituminen on Suomessa tabu – yhdysvaltalaistutkimus osoittaa sosiologien tieteenalan ideologiset motiivit ja värittyneisyyden

Tieteen politisoituminen on nyt Suomessa tapetilla. Kansanedustaja Ville Tavio (ps.) esitti sosiaalisessa mediassa ajatuksen, että yliopistomaailmaan on pesiytynyt poliittisia agitaattoreita, joille tiede on väline edistää ideologisia missioita. Tämä aiheutti eri puolilla puolustusreaktioita, ja paikoittain puhutaan jopa yleisestä hyökkäyksestä tiedettä vastaan. Kriittinen keskustelu tieteen politisoitumisesta unohtui poliittisen leimaamisen tieltä. Esimerkiksi sosiologian tieteenalaa on jo pitkään kritisoitu vasemmistolaisesta ideologisesta taipumuksesta, jota on havaittu sekä tutkijoiden henkilökohtaisissa poliittisissa vakaumuksissa että asennoitumisessa varsinaiseen tieteelliseen tutkimustyöhön. Yhdysvalloissa tehdyt akateemiset tutkimukset valottavat tätä ja ovat saman suuntaisia Tavion kommentin kanssa. Sosiologian alalla havaittu poliittinen tunnustuksellisuus on vakava ongelma tieteen puolueettomuuden ja tutkimuksen laadun kannalta.

Keskustelu tieteen politisoitumisesta nousi äskettäin otsikoihin, kun perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio kirjoitti sosiaalisessa mediassa huolensa akatemiaan yliopistomaailmaan pesiytyneistä agitaattoreista, joille akateeminen status on keino edistää omaa ideologista maailmankuvaa naamioiden sen tieteeksi. Samoihin aikoihin useampi perussuomalaisten kansanedustaja oli kyseenalaistanut Suomen akatemian vuoden 2017 päätöksen tukea yli 430 000 eurolla Helsingin yliopiston dosentin Oula Silvennoisen tutkimushanketta Suomen kytköksistä holokaustiin. Dosentti Silvennoinen, entinen vihreiden eduskuntavaaliehdokas, on tuttu sosiaalisen median aktivismistaan ja televisioesiintymisistään, joissa hän on pyrkinyt leimaamaan perussuomalaiset ”äärioikeistoksi” ja näkemään nyky-Suomessa yhtäläisyyksiä fasistiseen 30-lukuun. Silvennoisen aktivismi on saanut perussuomalaiset skeptiseksi hänen tutkimustyönsä laadusta.

Tutkijaksi mediassa tituleeratulle Silvennoiselle ei tee pahaa esimerkiksi vaatia ”ääriliikkeeksi” katsomansa perussuomalaisten eristämistä poliittisesta päätöksenteosta. Vastaavaan ylsi aikoinaan vasemmistoliiton räyhäsiiven Dan Koivulaakso, joka on sittemmin maltillistunut huomattavasti.

Siitä, kuinka paljon on järkevää maksaa Suomen käytännössä olemattomien natsikytkösten setvimiseen, voidaan toki keskustella. Valitettavasti voimakkaasti politisoituneen tutkijan valjastaminen tällaiseen tehtävään ei ole omiaan rakentamaan luottamusta maamme tutkimuslaitoksiin. Puolen miljoonan rahoituksella moni toki lienee valmis löytämään historiasta aivan mitä tahansa. Verrokkina toimivat myös vaikkapa surkuhupaisat löydökset ”Suomen synkästä siirtomaaherrojen salaisuuksista” sekä pohdinnat siitä, että ”Suomen yhtenäiskulttuuri on vahingollinen myytti”.

Hevosella pääsee ja rahalla saa, nimittäin mieleistään maailmankatsomusta.

Ryhmäajattelun ongelma

Sosiologian tieteenalaa on pitkään kritisoitu ideologisesta taipumuksesta vasemmistolaiseen ryhmäajatteluun ja poliittisesta tavoitteellisuudesta mm. sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Jo 1990-luvun alussa tehty tutkimus antoi viitteitä sosiologian politisoitumisesta ja tutkijoiden omien poliittisten vakaumusten vaikutuksesta tieteelliseen työhön. Nämä piirteet ovat vastoin tavanomaisia tieteen ihanteita, jotka ovat jo vuosisatojen ajan korostaneet puolueettomuutta, avoimuutta uudelle tiedolle ja ymmärryksen lisäämiselle.

Sosiologiaan on aina liittynyt sosiaalisen oikeudenmukaisuuden missio

Tunnettu sosiaalipsykologi ja eettisen johtamisen professori Jonathan Haidt on havainnut sosiologien suhtautuvan yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa oleviin ryhmiin ”pyhinä uhreina”. Uhreiksi miellettyjä ihmisryhmiä rajataan näin kriittisen tarkastelun ulkopuolelle. Myyttinen lähestymistapa estää siis tarkastelemasta ihmisryhmiä ja niihin vaikuttavia olosuhteita tasapuolisesti ja objektiivisesti.

Professoreiden Benjamin Winegardin ja Bo Winegardin mukaan sosiologian alaa vaivaa ”pyhä kosminen egalitarismi”, joka uskonnon lailla olettaa kaikki ihmisryhmät lähtökohtaisesti samalle viivalle sisäisten ominaisuuksiensa puolesta. Tutkimus, joka pyrkisi perinteisen tieteen hengessä tarkastelemaan tuon oletuksen realistisuutta todellisuudesta kerätyllä tiedolla, kohtaisi tieteenalan harjoittajien ihanteita vasten inhoa ja paheksuntaa.

Henkilökohtaisen vakaumuksen vaikutus tutkimustyöhön

Kolme yhdysvaltalaisprofessoria päätti tutkia aihetta pidemmälle. Mark Horowitz ja Anthony Haynor Seton Hallin yliopistosta sekä Kenneth Kickham Keski-Oklahoman yliopistosta suorittivat akateemisen kyselytutkimuksen, joka kartoitti henkilökohtaisten näkemysten ja joidenkin ominaisuuksien vaikutusta tieteelliseen ajatteluun ja tutkimustyöhön.

Professoreista peräti 67% piti sosiologiaa sekä tieteellisenä että moraalisena yhteiskunnallisena liikkeenä

Tutkimukseen osallistui 479 amerikkalaista sosiologian professoria. Tutkimusraportti Sociology’s Sacred Victims and the Politics of Knowledge: Moral Foundations Theory and Disciplinary Controversies julkaistiin vertaisarvioidussa The American Sociologist -journaalissa viime vuodenvaihteessa.

Tutkimukseen osallistuneista professoreista naisia oli 40% ja miehiä 60%. Vaikka sukupuolijakauma on jokseenkin tasainen, erilaiset yhteiskunnalliset ajattelutavat ovat epätasaisemmin edustettuina sosiologien keskuudessa. 21% ilmoittautui poliittisesti äärivasemmalle, 62% vasemmalle, 13% keskelle, 2% konservatiiviksi, ja 2% libertaariksi.

Sosiologiaan on aina liittynyt sosiaalisen oikeudenmukaisuuden missio, mutta sen vaikutus on vaihdellut ajasta ja paikasta riippuen. Uuden tutkimuksen mukaan professoreista peräti 67% piti sosiologiaa sekä tieteellisenä että moraalisena yhteiskunnallisena liikkeenä. Enemmistön mukaan sosiologian tehtävänä olisi analysoida ja vaikuttaa kaikkiin sosiaalisen sortamisen muotoihin. Vielä suurempi enemmistö vastaajista ei nähnyt sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelua ongelmallisena tutkimuksen tarkkuudelle.

Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyy olennaisesti myös ajatus monimuotoisuudesta (engl: diversity). Sosiologien parissa monimuotoisuus näkyy yleisenä kiinnostuksena sukupuolia ja etnisyyksiä kohtaan. Moninaisuuden määritelmä näyttäytyy itsessään poliittisena, sillä suhtautuminen mm. ajattelun moninaisuuteen jakaa sosiologeja jo enemmän. 50% allekirjoitti väitteen, jonka mukaan tieteenalalla äärimmäisen pienessä marginaalissa olevien konservatiivien suhteellisesti suurempi määrä edistäisi sosiologiaa ja sen objektiivisuutta.

Tutkijoilla on huoli sosiologian tulevaisuudesta uskottavana tieteenalana

Tutkimuksessa havaittiin, että mm. professorin sukupuoli, poliittinen vakaumus ja asenteet tieteenalansa yhteiskunnallista missiota kohtaan ennustivat merkittävästi myös tieteellisen lähestymistavan erinäisiin teemoihin. Tutkimuksessa käytettiin kolmea näkemyksiä jakavaa teemaa: kaupungissa asuvien mustien köyhyyttä, sukupuolieroja uravalinnoissa sekä yleisemmin maahanmuuttoa.

Peräti 79% professoreista uskoi, että sosiologian alalle kuuluvat sosiaaliset ja syrjintään liittyvät ilmiöt selittäisivät sukupuolittuneita uravalintoja enemmän kuin biologiset tekijät.

Vain 12% vastanneista uskoi, että muslimiväestön maahanmuutto voisi uhata ihmisoikeuksia tai sukupuolten tasa-arvoa. Vajaa kolmannes (30%) näki, että koko keskustelu muslimien aiheuttamasta uhasta länsimaisille arvoille olisi islamofobista. Lähes puolet professoreista (49%) allekirjoitti väitteen, jonka mukaan huoli kulttuurin eheydestä edustaa ilmeisimmin muukalaispelkoa.

Tutkijat muistuttavat, etteivät akateemiset identiteetit ole mitenkään immuuneja tunteellisille sidonnaisuuksille. Samalla he peräänkuuluttavat, ettei heidän motiivinaan ole osallistua poliittiseen vastakkainasetteluun. Tutkijoilla on huoli sosiologian tulevaisuudesta uskottavana tieteenalana:

”Esitellessämme tiedeyhteisömme kollegojen näkemyksiä emme pyri tuomitsemaan heidän ideologiaansa. Analysoimme näkemyseroja parantaaksemme tietoisuutta meistä kaikista, tunteille alttiiden tutkijoiden muodostamasta tiedeyhteisöstä.”

Esimerkkejä tieteen politisoitumisesta ja sen vaaroista

Jos tiede valjastetaan erilaisten poliittisten, uskonnollisten tai kaupallisten eturyhmien välineeksi, sen laatu ja uskottavuus kärsivät. Poliittinen asennoituminen tutkimukseen voi korruption lailla vääristää tasapuolista tiedon hankkimista, käsittelyä, ja potentiaalisten selittävien tekijöiden kartoittamista. Ääritapauksessa poliittisesti motivoitunut tutkimus on haluttua lopputulosta tukevan tiedon etsimistä ja valikoimista.

Viime vuonna Tekniikan Maailma uutisoi maailmalla keskustelua herättäneestä tiedeuutisesta, jossa sosiologiaa lähellä olevaa sukupuolentutkimusta parodioineet valeartikkelit menivät humanististen tiedejulkaisujen seuloista läpi. Kolme tutkijaa Helen Pluckrose, James Lindsa ja Peter Boghossian lähettivät parodia-artikkeleita akateemisiin julkaisuihin. Hassut tutkimusraportit läpäisivät modernin vertaisarvioinnin korkealla onnistumisprosentilla.

Esimerkiksi eräs akateeminen vertaisarvioija oli ylistänyt kolmikon artikkelia, jonka mukaan miesten rohkaiseminen penetratiivisen anaalierotiikan vastaanottamiseen vähentäisi transfobiaa ja lisäisi feministisiä arvoja. Toisen artikkelin mukaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajien tulisi voida pilkata vapaasti muita, mutta vastaavasti samaa ei pitäisi suoda muille heitä kohtaan. Kahdestakymmenestä artikkelista vain kuusi hylättiin. (Lue myös Suomen Uutisten artikkeli parodia-artikkeleista.)

Ensimmäinen tunnettu postmodernia filosofiaa parodisoiva artikkeli on jo vuodelta 1996, kun fysiikan professori Alan Sokal lähetti kulttuuritutkimuksen julkaisuun hölynpölytekstin. Artikkeli väitti luonnontieteellistä ilmiötä, kvanttigravitaatiota, sosiaaliseksi ja kielelliseksi konstruktioksi. Ajatus imarteli lehden toimittajien ideologisia ennakkoluuloja ja julkaistiin ilman vertaisarviointia, eli lausuntoa tekstin aiheeseen perehtyneiltä meritoituneilta tutkijoilta. Sokal paljasti jäynänsä julkisesti.

Politisoituminen ja tieteellisen laadunvalvonnan pettäminen eivät ole pelkästään uhkakuvia, vaan potentiaalisia tiedeyhteisöjen ongelmia jo nyt. Esimerkiksi kieli poskella kirjoitetut parodiatekstit ovat paljastuneet vasta, kun tekijät ovat oma-aloitteisesti tunnustaneet jäynänsä. Jäljelle jää kysymys: miten käy niissä tapauksissa, joissa parodiatasoista ”tiedettä” tuotetaan epäironisesti poliittisella motiivilla?