Tuoreessa kirjailija Markku Heikkilän kirjoittamassa elämäkertateoksessa Jussi Halla-aho kertoo vajonneensa synkkyyteen vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen.
Halla-ahon johtamana perussuomalaiset paransi tuolloin merkittävästi asemiaan 17,5 prosentin ääniosuudella, joka tuotti 39 kansanedustajapaikkaa. Tulos teki perussuomalaisista eduskunnan toiseksi suurimman puolueen.
Tulos oli helpotus paitsi puoluejohdolle myös kaikille perussuomalaisten kannattajille, joilla oli vielä tuoreessa muistissa vuoden 2017 tapahtumat. Tuolloin Halla-ahon tultua valituksi puheenjohtajaksi puolueen eduskuntaryhmä hajosi kahtia ja perussuomalaisista lähteneet kansanedustajat jatkoivat silloisessa Juha Sipilän hallituksessa uudella ryhmällään.
Henkisesti ja ruumiillisesti romuna
Vuoden 2019 vaalimenestyksen ”ilon ja riemun yönä” ei Halla-ahon ruumiinkielestä ollut luettavissa, että puheenjohtaja oli henkisesti ja fyysisesti romuna.
Halla-aho kertoo, että hän voi todella huonosti vaalien jälkeen 2019.
– Olin alkanut kärsiä unettomuudesta muutamaa vuotta aiemmin. Nukuin tunnin tai pari yössä, ja suurimman osan valveillaoloajasta pelkäsin pyörtyväni. Nukahtamislääkkeet auttoivat jonkin verran, mutta niitä ei voinut käyttää pitkiä aikoja kerralla.
Vuodet 2017–19 menivät adrenaliinin voimalla, Halla-aho kertoo.
– Kun pysyttelin koko ajan liikkeellä, pysyin myös hereillä ja jokseenkin skarppina, mutta jatkuva väsymys tietysti aiheutti kumuloituvaa uupumusta, joka purkautui heti tilanteen rauhoittuessa eduskunta- ja eurovaalien jälkeen keväällä 2019.
Voimattomuuden tunne painoi
Halla-aho kertoo väsymyksen aiheuttaneen masennusta ja masennuksen edelleen ruokkineen motivaatio-ongelmia ja synkkiä ajatuksia. Hän kertoo alkaneensa kysellä itseltään, uskoiko enää siihen, mitä oli tekemässä.
Halla-aho oli alkanut epäillä esimerkiksi, voiko maahanmuuton ongelmille tehdä mitään poliittisilla keinoilla.
– Sopeutumishaluttoman ja -kyvyttömän maahanmuuttajaväestön määrä oli nopeasti kasvanut niin suureksi, että vaikka perussuomalaiset olisivat saaneet yksin enemmistön eduskuntaan, olisi kyseenalaista, mitä kehitykselle oli enää tehtävissä millään päivänvaloa kestävillä ja oikeusvaltiossa kyseeseen tulevilla keinoilla, hän pohtii elämäkertakirjassaan.
Teeskentely ei olisi kelvannut
Halla-aho pohti myös sitä, että vaikka suurin osa suomalaisista halusi tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, yli neljä viidesosaa äänestäjistä äänesti edelleen puolueita, jotka kannattivat ja toteuttivat löysempää maahanmuuttopolitiikkaa.
– Miksi näin oli, oli mielenkiintoinen mutta lopulta irrelevantti kysymys. Se oli tosiasia, joka ei näyttänyt muuttumisen merkkejä. Aloin miettiä, miten paljon kannattaa pilata omaa elämäänsä yrittämällä pelastaa maata, joka selvästi ei halua pelastua, Halla-aho pohtii.
Kirjassa hän kertoo, että jos itse lakkaa uskomasta siihen, mitä tekee, alkaa tehdä politiikkaa näön vuoksi ja viran puolesta. Vaikka hän hyötyisi henkilökohtaisesti siitä, että viidennes äänestäjistä haluaa muutosta ja uskoo Halla-ahon kykyyn sitä tarjota, Halla-aho katsoi, että ei voisi itse jatkaa sellaisessa tilanteessa.
– Timo Soini ja hänen lähipiirinsä olivat vapaaehtoisesti omaksuneet tällaisen roolin. Olin pitänyt sitä eettisesti kestämättömänä, ja lopulta niin puolueen jäsenet kuin äänestäjät näkivät teeskentelyn läpi. En halunnut vajota samaan alennustilaan, Halla-aho sanoo.
Vuosikymmen vaihtui, tekemisen ilo palasi
Vaikka Halla-aho oli pohtinut synkkämielisestikin politiikan mielekkyyttä, sittemmin myös väistyessään perussuomalaisten puheenjohtajuudesta 2021, tekemiseen alkoi sittenkin löytyä mielekkyyttä uudella vuosikymmenellä.
– Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajuus antoi minulle uutta inspiraatiota, ja pääsin vähän yli pessimistisistä tunnelmistani. Yhtäältä tähän vaikutti se, että Riikka Purra sai niin hyvän otteen puolueen johtamisesta, Halla-aho kertoo.
Pitkä sairausloma ja sitä seuranneet vaativat mutta mielenkiintoiset ja tärkeiltä tuntuneet tehtävät keräsivät uutta virtaa kuudennen vuosikymmenensä aloittaneen päätöksentekijän henkiseen akkuun.