Hukari kertoo kehitysavun historiasta: Afrikka ei noussut kommunismilla, eikä se nouse silläkään, että puna-aate uudelleenbrändätään vihreäksi

Suomen taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta TALKE perustettiin vuonna 1979. Se koottiin puolueiden ja etujärjestöjen edustajista. Sen varapuheenjohtajan ominaisuudessa kansanedustajavuosinaan runsaasti kehitysmaissa matkaillut Lasse Lehtinen totesi muistelmissaan, että samoin kuin hän sosialistisissa maissa vieraillessaan menetti uskonsa sosialismiin myös kehitysmaissa vieraillessa usko katosi kehitysapuun. Toiminta vaikutti piirileikiltä, jossa korruption varjostamaa totuutta ei paljastettu poliittisen korrektiuden johdosta. Niiden vuosien jälkeen Suomi on varovaisesti laskettuna laittanut kehitysapuun nykyrahassa laskettuna yli 30 miljardia euroa.

Yhdysvaltoja 1980-luvulla johtanut presidentti Ronald Reagan ei niellyt YK:n kaunopuheista idealismia, jonka takana lymyili kommunistinen aivopesu. Hän esitti omat teesinsä Afrikan talouden kehittämiseen. Vapaa artikkelitoimittaja Matti Hukari taustoittaa kehitysavun ja niin sanotun kestävän kehityksen historiaa.

Meksikon Cancunissa pidettiin 21-23.10.1981 kehitysyhteistyökokous eli ns. Cancun Summit, johon osallistui yhteensä 28 valtionpäämiestä kehittyneistä ja kehittyvistä maista. Kokouksen tarkoitus oli keskustella silloisten kehitysmaiden köyhyydestä ja sen syistä, sekä ratkaisuista tuon köyhyyden poistamiseksi. YK:n johtamaa ja jäsenmailtaan keräämää kehitysapua oli silloin harjoitettu noin 30 vuotta, mutta tulokset eivät vakuuttaneet ketään kokouksen osallistujaa.

Mainitun kehitysyhteistyökokouksen aikaan Afrikkaa kurjistivat sosialististen diktaattoreiden korruptoituneet hallinnot. Huomattava osa kehitysavusta päätyi jo silloin sveitsiläisille pankkitileille. Silti YK:n järjestöt ylläpitivät propagandaa kehitysapuun suunnattavan rahamäärän lisäämiseksi. Kokoukseen osallistunut Yhdysvaltain silloinen presidentti Ronald Reagan uskalsi tässäkin asiassa ajatella itsenäisesti. Kuunneltuaan tuntikausia kuinka Afrikan valtioiden johtajat valittivat köyhyyttä ja vaativat Yhdysvalloilta lisää rahaa kehitysapuna, avasi Reagan oman näkymänsä.

Vihreää kehityspolitiikkaa on nyt harjoitettu Afrikassa jo 26 vuotta, ja se näkyy.

Reaganin mukaan YK:n kehitysapu ei pelastaisi Afrikan valtioita, vaikka kaikki Yhdysvaltain verotulot ohjattaisiin kehitysapuun. Reaganin mukaan Afrikan maiden kehitys alkaa ja talous paranee samoilla resepteillä millä Yhdysvallatkin on menestynyt. Näitä ovat ensinnäkin vapaakauppa, jolloin tavarat liikkuisivat valtion rajojen yli ilman hintoja nostavia tullimaksuja. Toiseksi siirtyminen markkinatalouteen ja yksityisen yritystoiminnan salliminen eli luopuminen sosialismista ja valtion omistamasta yritystoiminnasta. Kolmanneksi yksilöille tulee antaa kannusteet parantaa elintasoaan eli kohtuullisen matala verotus, jolloin kansalaiset eivät koe poliitikkojen ryöstävän heitä. Tämä tietenkin edellyttää tehokasta julkista sektoria ja korruption kitkemistä eli suurimman osan työvoimasta on pysyttävä yksityisellä sektorilla kartuttamassa yhteistä kassaa. Neljäntenä Reagan mainitsi vapaat vaalit eli demokratian.

Reagan ei ottanut todesta YK:n kaunopuheista idealismia, jonka takana lymyili kommunistinen aivopesu. Esimerkkinä maailmanjärjestön toiminnasta mainittakoon YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n sitoutuminen marraskuun 1968 yleiskokouksessaan kunnioittamaan Leninin tulevaa 100-vuotispäivää huhtikuussa 1970. Leninin ”ylivertaista nerokkuutta” ylistänyt symposium järjestettiin Tampereella 6-10.4.1970. Leninin luoman kommunistisen Neuvostoliiton ihmisoikeuksien rikkomuksista ja vankileirien saaristosta ei symposiumissa hiiskuttu.

Kun Neuvostoliitto horjui loppunsa edellä 1980-luvun lopulla, pukivat sosialistisesta hallinnosta ja kehitysavun korruptiosta hyötyneet tahot uuden värin päällensä ja muuttuivat punaisista vihreiksi. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa pidetyssä YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa Brundtlandin Maailmankomission raportissa lanseerattua “kestävää kehitystä” tulkittiin, siten että Afrikan sähköistys kehitysavulla unohdettiin. YK:n kehitysagendassa luovuttiin Reaganin hallinnon tukemasta pitkän tähtäimen sähköistämistavoitteesta, jolla olisi ollut suora yhteys terveyteen.

Tätä vihreää kehityspolitiikkaa on nyt harjoitettu jo 26 vuotta, ja se näkyy Afrikassa. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa noin 90 % käytetystä energiasta tulee biotaloudesta eli polttopuusta tai vieläkin likaisemmista kiinteistä pihapiirin biojätteistä, kuten karjanlannasta. Aavikoituminen on edennyt noin 12 miljoonan hehtaarin vuosivauhtia. Yli 700 miljoonaa afrikkalaista elää ilman sähköä. Onko ihme jos afrikkalaiset haluavat pois vihreästä kurjuudesta eli Eurooppaan puhtaan pesuveden, viemäröinnin ja toimivan sähköverkon piiriin.

Reaganin puheen rohkaisemana ruotsalainen sosiaalidemokraatti Göran Hyden kirjoitti 1983 teoksen No Shurtcuts (suom: kehitykseen ei ole oikotietä). Hyden on entinen idealisti, joka käytännön työssä oppi realismin. Hänen käsityksensä mukaan Afrikan on käytävä läpi samat vaikeudet kuin euroopan maidenkin. Luotava ensin oma kapitalismi ja yläluokka, sen jälkeen keskiluokkaistuttava ja demokratisoiduttava. Kehitysapu on kaivoon kannettua vettä. Selkeä kaupankäynti tuo enemmän tuloksia.

Nykyään huomaamme, että Kiinan poliittinen johto on lukenut Hydenin teoksen. Suomen poliittinen johto ei ilmeisesti ole lukenut, sillä entinen meno jatkuu. Absurdina esimerkkinä mainittakoon että Suomen kehitysavun kohteena olevan Sambian bruttokansantuote henkeä kohden on vain 1270 dollaria vuodessa. Suomalaisen kehitysavun turvin Sambian viljelijäliiton toimitusjohtajan kuukausipalkka nousi lähes 11 000 euroon (IS 24.6.2018). Ulkoministeriön lähetysneuvos Harri Sallinen totesi Iltasanomille Sambian julkisen sektorin palkkatason olevan ”hirveän korkea”. Kehitysapu on siis tuonut julkisen sektorin korkeille virkamiehille ruhtinaalliset tulot, mutta kansan köyhyyttä se ei ole auttanut. Ehkä tämä on Suomen nykyisen hallituksen arvopohjan mukaista toimintaa.

Harvardin yliopiston historian professori Richard Pipesin tutkimusten mukaan vasta yksityisen omistuksen ja sitä suojaavien oikeuksien kehittyminen loisi Afrikan maille perustan taloudelliselle kehitykselle. Nykyisin niissä maissa kehitysapurahoistakin hyötynyt korruptoitunut poliittinen ja taloudellinen eliitti on riistänyt ihmisiltä oikeuden yksityiseen omaisuuteen. Kun ihmiset eivät voi laillisesti ja turvallisesti omistaa asuntojaan, koneitaan ja tuotannontekijöitään, nämä tekijät ovat heille ns. uinuvaa pääomaa, jota he eivät voi käyttää yritystoiminnan aloittamiseen tarvittavien lainojen vakuutena. Perulainen taloustieteilijä Hernando de Soto on tutkimuksissaan osoittanut, että jos tuo uinuva pääoma olisi aktiivisessa käytössä kehitysmaissa, sen kumulatiivinen arvo vuoden 1945 jälkeen ylittäisi moninkertaisesti koko maailman kehitysavun arvon.

MATTI HUKARI

Lähteet:

Lehtinen Lasse. Luotettavat muistelmat 2. WSOY, 1997

De Soto, Hernando. The Other Path: The Invisible Revolution in the Third World. Harpercollins, 1989

De Soto, Hernando. The Mystery of Capital: Why Capitalism Triumphs in the West and Fails Everywhere Else. Basic Books, 2000

Richard Pipes. Property and Freedom. Alfred A. Knopf, 1999

Göran Hyden. No Shortcuts to Progress: African development management in perspective. University of California Press, 1983