Koulujen eriytyminen kiihtyy – vasemmisto ehdottaa valinnanvapauden rajoittamista, mutta löytyisikö parempiakin keinoja?

Koulujen eriytymistä eli jakautumista hyviin ja huonoihin pidetään ongelmana, johon tulee puuttua. Jakautumista on yritetty estää positiivisella syrjinnällä eli jakamalla rahaa heikoimmille kouluille. Vasemmistopoliitikot ovat ehdottaneet myös valinnanvapauden rajoittamista. Löytyisikö parempia keinoja? – SU haastatteli koulutuspoliitikkoa, koulutustutkijaa ja kahta kokenutta opettajaa. Valtiotieteiden lisensiaatti Mai Allo kirjoittaa.

”No onhan tämä nyt aivan pirullinen dilemma”, avaa yliopistonlehtori Jari Salminen keskustelun. Hän työskentelee koulutustutkijana Helsingin yliopistossa, ja ”dilemma” on hänen lempi-ilmaisunsa. Sitä hän on tutkimuksissasaan ja kirjoissaan usein käyttänyt kuvatessaan koulun, opetussuunnitelmien ja yhteiskunnan mutkallista suhdetta.

Koulujen eriytymisen osalta hän tarkoittaa dilemmalla sitä, että aivan päinvastaiset toimenpiteet johtavat samaan lopputulokseen eli siihen, että koulut jakautuvat entistä voimakkaammin hyviin ja huonoihin.

”Jos koulushoppailua yritetään estää esimerkiksi koulupiirejä rajaamalla, seuraa siitä, että jollekin alueelle eivät muuta enää ketkään muut kuin ne, joilla ei ole vaihtoehtoja. Koko seutu kouluineen on sen jälkeen mennyttä. Jos ja kun valinnanvapaus sallitaan, kaikki kynnelle kykenevät äänestävät jaloillaan. Sekin johtaa koulujen jakaantumiseen. Toiset kukoistavat, toiset kurjistuvat.”

”Ja kyllä, tämä on oikea ongelma, vaikka Suomessa asiat ovat vielä aika hyvin. Esimerkiksi joidenkin Itä-Helsingin koulujen maine on turhaan huono. Tiedän omien opiskelijoitteni ja opetusharjoittelijoitteni kautta, että siellä on myös mukavia ja rauhallisia kouluja. Omatkin muistoni seudulta ovat positiivisia.”

Salminen arvelee Suomen koulujen pysyvän edes jotenkuten tasalaatuisina niin kauan, kun opettajaeetos pysyy vahvana. ”Tällä tarkoitan sitä, että jopa niille heikoimmille alueille on toistaiseksi riittänyt päteviä hakijoita, jotka kaikesta huolimatta pitävät työstään. Silloin, kun opettajan asenne muuttuu sellaiseksi, että ’elämä on muualla’, on peli menetetty.”

”Vaaran merkit orastavat jo täälläkin, mutta eivät onneksi vielä näy selvästi kuten vaikkapa Iso-Britanniassa. Siellä joitakin kouluja on jouduttu sulkemaan siksi, etteivät pätevät opettajat halua niihin töihin, tai etsivät paremman paikan heti tilaisuuden tullen.”

Salmisen mukaan suomalaiset opettajajärjestöt voisivat keskustella koulujen ongelmien syistä nykyistä suoremmin ja avoimemmin. Ikäviä asioita ei pidä lakaista maton alle, vaikka niiden ääneen sanominen voi joskus olla poliittisesti epäkorrektia.

Sama päättökoe kaikille?

Salminen kuuluu niihin tutkijoihin, joiden mielestä kaikkien koulujen vaatimustasoa tulisi nostaa, ja hän on usein puhunut myös valtakunnallisten, kaikille yhteisten päättökokeiden puolesta. Yhdenkään perheen etu millään alueella ei voi olla se, että peruskoulusta ja enenevässä määrin myös lukioista tai ammattikouluista pääsee sluibaamalla läpi, kuten perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra osuvasti joskus on asian ilmaissut.

Sluibaaminen on mahdollista muun muassa siksi, että ydinasioiden osaamista ei mitata ja testata riittävän yksiselitteisesti ja läpinäkyvästi. Kouluilta edellytetään monipuolista ja oppilaslähtöistä arviointitapoja, jolloin seuraavalle kouluasteelle pääsee luvattoman heikolla luku- kirjoitus- ja laskutaidoilla. Tämä koituu nimenomaan huonoimpien koulujen oppilaitten vahingoksi, koska heidän oppimisestaan ei ehkä kanneta huolta kotonakaan.

”Peruskoulun sanallisen ja erittäin kirjavan arvioinnin jäljet näkyvät meillä aina syksyllä, kun kohtaamme uudet lukion ykkösluokkalaiset. Monilla on käsitys itsestään kiitettävänä oppilaana, ja on riipaisevaa, kun lukemisen ja kirjoittamisen taso paljastuu toisenlaiseksi”, kuvailee espoolaisessa koulussa kolmattakymmenettä vuotta työskennellyt äidinkielen opettaja ja jatkaa:

”Mietimme joskus kollegoiden kanssa, kuinka alas rimaa pitää laskea”.

Espoossa koulujen eriytymisongelma näkyy opettajan mukaan hyvin voimakkaana:

”Meillä on täällä hyviä kouluja ja oppilaita, jotka häikäisevät taidoillaan. Ja meillä on kouluja, joissa oppilaiden sallitaan tekevän äidinkielen kirjoitelman emoijeilla, kun mikään muu ei heiltä onnistu.”

”Onnekseni opetan itse lukiolaisia. Raskainta tämä koulujen eriytyminen lienee yläkoulussa opettaville kollegoille. Vanhemmat painostavat heitä antamaan yhdeksäsluokkalaisilleen hyviä numeroita, kun meidän Joni nyt tarvitsee kympin, että pääsee X:n kouluun.”

”Jos opettaja ei suostu, valitetaan aluehallintovirastoon.”

Ne äidit ja isät, jotka osaavat ja kehtaavat valittaa numeroista, kuuluvat yleensä sosioekonomisesti menestyvään joukkoon, kertoo espoolaisopettaja. Toisaalta heikosti pärjäävistä perheistä löytyy niitä vanhempia, jotka vaativat lapsilleen parempia arvosanoja vedoten kokemaansa syrjintään.

Espoolaisopettajan purkausta kuunnellessa tulee väistämättä mieleen, että Purran ja Salmisen kannattamat julkiset päättökokeet tai pääsykokeet voisivat ratkaista koulujen eriytymisongelman ainakin osittain. Koulupaikat eivät silloin pääsisi jakautumaan niin vahvasti perheiden varallisuuden tai muuttohalukkuuden perusteella. Yhteinen koe vaimentaisi myös vanhempien lobbausintoa.

Siksi tuntuu hullunkuriselta, kun vasemmistovihreät poliitikot vastustavat valtakunnallisia kokeita tai sisäänpääsytestejä väittäen, että ne luokittelisivat lapsia ”eri kasteihin.” Vielä paljon epäoikeudenmukaisempaa on arvosanojen ja arviointitapojen tilkkutäkki.

Yksi koulu, erilaiset luokat?

Yksityiskoulujen Liiton toiminnanjohtaja, Lahden yhteiskoulun rehtori Markku Moisala on eriytymiskysymyksessä samoilla linjoilla Salmisen kanssa.

”Jossain mielessä erityminen on Helsingin kaltaisissa isoissa kaupungeissa väistämätöntä. Se johtuu siitä, että metropoli missä tahansa maassa koostuu joukosta pieniä kyliä, joista jokaisella on oma leimansa. Lahden kokoisessa kaupungissa ilmiö näkyy paljon vähemmän, pohjoisemmasta Suomesta puhumattakaan.”

”Yksilöt, ja sitä myötä asuinalueet ja koulut ovat aina erilaisia, minkä ei sinänsä tarvitse olla paha asia. Mutta ehkä tiettyjen koulujen syöksykierrettä voisi lieventää sillä, että riittävän monessa kunnan koulussa olisi yksi erikoisluokka, joka tarjoaa painotettua opetusta. Painotuksen ei tarvitse olla välttämättä ´akateemista`. Näin nykyistä useammalla koululla olisi jokin houkutin perheille. Ja kun erilaiset luokat olisivat kuitenkin samassa koulussa, kaikki oppilaat olisivat luontevasti toistensa kanssa tekemisissä, mikä ehkäisisi ei-toivottujen kuplien syntymistä. ”

Monet vasemmistopoliitikot pitävät kaikkea painotettua opetusta eriarvoistavana. Heidän perusteensa on se, että moniin painotetun opetuksen luokkiin otetaan oppilaat nimenomaan pääsykokeen kautta, ja karsintojen on väitetty suosivan harrastuksissa valmennettuja, vauraitten perheitten lapsia. Tosiasiassa esimerkiksi musiikkiluokkien pääsykokeessa testataan enimmäkseen rytmitajun tai sävelkorvan kaltaisia taipumuksia, ei sitä, mitä lapsi jo osaa.

Moisala huomauttaa, että painotetun opetuksen mahdollisuus missä tahansa koulussa tukee myös niitä perheitä, joissa vanhemmat eivät itse osaa tai jaksa tukea lastensa taipumuksia. ”Olen nähnyt, kun painotettua opetusta antavan luokan opettaja ottaa yhteyttä koulussaan jossain muussa luokassa opiskelevan lapsen vanhempiin, kertoo panneensa merkille lapsen kyvyt ja kehottaa kyseisiä vanhempia tuomaan lapsensa soveltuvuuskokeeseen. Kaikki voittavat tällaisessa tilanteessa.”

Yksityiskoulut avuksi?

Purra nostaa esiin myös maahanmuuton tuomat ongelmat, jotka täyttävät monen opettajan arjen. Koulujen edellytetään kotoutumislain mukaisesti sopeutuvan monikulttuurisuuteen ja edistävän kaikkien osallisuutta. Ohjetta tulkitaan vaihtelevasti, myös niin, että oppiaineiden vaikeimpia sisältöjä pitää karsia. Lepsuilu koituu ajan mittaan kaikkien, mutta varsinkin maahanmuuttajien itsensä vahingoksi.

Purra korostaa, että maahanmuuttajavaltaisten koulujen syöksykierrettä ei ole saatu missään oikaistua edes mittavalla positiivisella syrjinnällä. Hänen mielestään valtavirtamedian palstoilla näkyvimmin esiintyvät tutkijat, kuten HS:n usein haastattelema Venla Bernelius, tuntuvat edustavan ajattelua, jonka mukaan ”parempiosaisiten” tulisi kurjistua, jotta ero heidän ja ”huonompiosaisten” välillä olisi pienempi.

”Tuo idea voi toimia progressiivisessa verotuksessa, mutta ei kouluvalinnassa”, toteaa Purra.

Tutkija Jari Salminen muistuttaa, että PD-rahat ovat pysäyttäneet koulun kurjistumiskierteen joissakin tapauksissa, jos lisätuki on ohjattu nimenomaan opetukseen. Lisäksi hän haluaa kertoa esimerkin San Diegossa toteutetusta mielenkiintoisesta kokeilusta, joka suomalaisen korvaan saattaa kuulostaa miltei pyhäinhäväistykseltä: huonomaineinen koulu päätettiin purkaa, ja sen tilalle kunnanisät sallivat perustaa yksityiskoulun, joka tarjosi omaa opetussuunnitelmaansa.

”Tarkoitus oli houkutella slummialueen lapset pysymään koulussa, ja myös testata oppimistuloksia muihin kouluihin verrattuna. Tulokset olivat niin hyviä, että nyt näitä samanlaisia kouluja on perustettu muillekin ongelma-alueille”, kuvailee Salminen.

Mikä sopii yhdelle maalle, ei välttämättä sovi suoraan toiseen järjestelmään, mutta silmät ja korvat varmasti kannattaa pitää auki. Ja aloittaa siitä, että asioista puhutaan ilman kiertoilmaisuja.