Lauri Hokkasen Kenen joukossa seisoin -tietokirja kuvaa taistolaisten sukupolvea, joka piti uskontoaan tieteenä, ja joka tuli täysin sokeaksi vallitsevalla todellisuudelle

Lauri Hokkasen ”Kenen joukoissa seisoin? – taistolaiset ja valtioterrorismin perintö” on omakohtainen ja kiihkoton, laajasti taustoittava esitys taistolaissukupolven harrhautumisesta Neuvostoliiton politiikan myötäilijöiksi ja edistäjiksi. 1960-70-lukujen taistolaisliikkeellä on ilmeisiä yhtymäkohtia vahvasti politisoituneeseen nykypäivään. Tiedetoimittaja, taloustieteen lisensiaatti Mai Allo avaa Hokkasen kirjaa Suomen Uutisille.

”Olen elävä esimerkki siitä, miten hyvillä aikomuksilla varustettu ihminen voi tempautua mukaan, kun olosuhteet ovat suostuisat, liikkeeseen, joka on täysin sokea todellisuudelle ja turvautuu ideologiansa ohjaamana ihmisyyden vastaisiin keinoihin. ”

”…. kaiken mahdollistava utopia paremmasta yhteiskunnasta on otollisella psyykkisellä rakenteella varustetuille nuorille ihmisille vahva luokseen kutsuva magneetti.”

”Uskoin voimakkaasti ihmisen ja tieteen voimaan, ihmisen kykyyn torjua paha ja muuttaa maailma… mutta kävikö niin, että hylätessäni Jumalan ja valitessani …()…. marxismi-leninismin en omaksunut tieteellistä ajattelutapaa vaan uuden uskonnon?”

Edeltävät lainaukset ovat peräisin Lauri Hokkasen kirjasta ”Kenen joukoissa seisoin? – taistolaiset ja valtioterrorismin perintö” (Docendo 2021).

Jo pelkästään kirjan esipuhe pysäyttää.

”Tämä kirja on minun tapani myöntää – parempi myöhään kuin ei milloinkaan – nuoruuteni harharetki ja käydä läpi sen vaikuttimia.”

Lauri Hokkanen (s.1950) kuului niihin nuoriin, joista muodostui 1960-70 lukujen taistolaisliikkeen ydin. He olivat radikaaleja vasemmistolaisia – Hokkasen sanoin ”leninistisiä kommunisteja” – jotka muokkasivat suomalaista yhteiskuntaa paljon syvemmältä ja enemmän kuin mitä heidän lukumäärästään voisi päätellä.

Liikkeen voima heikkeni huomattavasti 80-luvun aikana, mutta sen jättämät jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä monin tavoin akateemisessa maailmassa, virkakoneistossa, taiteessa ja kouluissa.

Taistolaisten vahvoina aikoina Suomessa kokoonnuttiin punalippujen alle vaatimaan tasa-arvoa, oikeutta kolmannelle maailmalle, kolonialismin hävittämistä ja ennen kaikkea ”pölyttyneiden rakenteiden” murskaamista. Keinot vanhan maailman ja patriarkaatin kaatamiseksi liikkuivat välillä laillisuuden rajamailla. Sensuuri ja ilmiannot kukoistivat, ja erimielisiä vaiennettiin näiden maine mustaamalla.

Taistolainen raivo kohdistui erityisesti ns. sotasukupolveen, jatko- ja talvisodan veteraaneihin ja heidän vääränlaiseksi katsottuun isänmaallisuuteensa.

”Tämä kirja on minun anteeksipyyntöni”

”Tämä kirja on minun anteeksipyyntöni”, sanoo Hokkanen rauhallisesti. Hän kohdentaa pyyntönsä juuri sotasukupolvelle, mutta myös omaa ikäluokkaansa edustaville läheisilleen ja lapsilleen, ehkä itselleenkin. Näin siksi, että yhden totuuden nimeen vannoneet uudistajat eivät kiihkeimpinä vuosinaan välittäneet mistään muusta kuin aatteestaan. Opinnot, puolisot ja perheet jäivät vallankumouksellisten hankkeitten jyrän alle.

Hokkanen puhuu ”hukkaan heitetyistä vuosista” tai ”hukatusta elämästä.”, vaikka hänen osaltaan poliittinen aktiivisuus ei vienyt koko aikuisuutta. Hän nimittäin tuli erotetuksi liikkeestä 80-luvun alussa, kun aatetoverit alkoivat pitää häntä paitsi harhaoppisena, myös CIA:n agenttina.

Hokkasen kirjasta on kuitenkin turha hakea skandaalinkäryä tai someajalle tyypillistä henkilökohtaisten asioitten levittelyä. Hokkanen ei vuodata tunteita eikä mässäile yksityiskohdilla, ei edes dramatisoi, vaan pohtii ja analysoi – laajasti ja syvältä.

Hokkanen on laatinut tekstinsä tutkijan otteella ja perusteellisuudella. Lukijalta vaaditaan sekä historiantuntemusta että kärsivällisyyttä, sillä muuten ei selviä vuosilukujen, nimien, valtioiden välisten sopimusten ja eri ideologioista haarautuvien alalajien viidakossa.

Rymistelemättömällä esitystavalla on silti puolensa. Siten Hokkanen saa esiin kokonaisen kirjon sävyjä ilmiössä, joka on petollisen helppo nähdä vain punaisen ja sinivalkoisen taistona, kahden ääripään vastakkainasetteluna ilman välimuotoja. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, viestittää Hokkanen rivien välistä.

Kaikki tiet veivät Moskovaan

Hokkanen tarttui kirjoitusurakkaansa ymmärtääkseen, miksi hän itse ja niin monet muut hänen aikalaisensa menivät mukaan vasemmistoradikaaliin liikkeeseen, joka veti varsinkin akateemista väkeä kaikissa länsimaissa 1960- ja 70-luvuilla.

Kansainvälinen kuohunta selittyy ainakin osittain Vietnamin sodalla, tai paremminkin sen näkyvyydellä. Televisiot yleistyivät 60-luvulta alkaen, ja uusi tiedotusväline toi kuvat kaukaisista sodista suoraan olohuoneisiin. Samalla levisivät uutiset kolmannen maailman kurjuudesta. Ja nuoriso on aina halunnut parantaa maailmaa ja korjata epäkohdat – tai ainakin löytää syyllisen.

Mutta aivan erityisesti Hokkanen kysyy, miksi liike kaikkine rinnakkaisilmiöineen sai niin paljon valtaa juuri Suomessa. Tähän hän on löytänyt kaksi tärkeää syytä.

Ensinnäkin, suomalaistaistolaisia ohjattiin Neuvostoliitosta. Itänaapurin vallanpitäjillä oli aivan omat intressinsä, kun he rahoittivat, tukivat ja kouluttivat täkäläisiä vallankumouksellisia. Väitettään Hokkanen tukee valtavalla dokumenttiarsenaalilla, ja koukkaa paikoin hyvinkin kauas Suomen historiaan, aina sisällissotiin asti.

Suomessa kulttuuriväki lähti vallankumoukseen mukaan aivan poikkeuksellisella innolla

Toiseksi, Suomessa kulttuuriväki lähti vallankumoukseen mukaan aivan poikkeuksellisella innolla. Tuskin missään muualla taiteilijat, muusikot, teatterintekijät ja kirjailijat muodostivat yhtä yhtenäistä vasemmistorintamaa kuin täällä.

Hokkanen kuvaa yksityiskohtaisesti silloisen Kulttuurityöväen Liiton päätöksiä, kannanottoja ja kokouspöytäkirjoja. Sama viesti toistui banderolleissa, apurahapäätöksissä, rekrytointiperusteissa ja opetussuunnitelmissa, ja yhtä lailla se kertautui lauluissa, näytelmissä ja lastenloruissa.

Jos ei nuoren ihmisen mieli taivu marxilaisissa opintopiireissä ja akateemisissa sosialistiseuroissa, niin ainakin tarttuvat rytmit ja melodiat vievät sielun mukanaan.

”Nuoret etsivät aina jotain, mihin liittyä, jotain itseään suurempaa, tarkoitusta elämälleen”, sanoo Hokkanen. Eikä hän totea sitä tuomitakseen. Tarkoitus oli monilla varmasti hyvä, mutta ”me olemme sokeita ajassa ja paikassa – se on ihmisen osa”, huokaa Hokkanen.

Hokkanen muistuttaa myös kolikon toisesta puolesta: radikaali vasemmistolaisuus vaikutti palkitsemisperusteisiin, virkanimityksiin ja julkisten varojen käyttöön, mutta siitä huolimatta yllättävän moni suomalainen opettaja, kirjailija, kustantaja ja näyttelijä uskalsi asettua poikkiteloin. Punaista sensuuria ja kulttuurista ohjailua osattiin väistellä ja kiertää, jopa uhmata. Niinpä täällä saatiin julki sellaisiakin kirjoja ja uutisia, jotka kertoivat Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksista tai komentotalouden ongelmista.

Kenen joukoissa tänään seisotaan?

Hokkasen teos painottaa yleistä yksityisen sijaan, mutta joitakin väläyksiä hän tarjoaa omista koulu- ja opiskeluajoistaan sekä myöhemmästä puoluetoimitsijan arjesta.

Hän kuvaa esimerkiksi erästä biologian tuntia mikkeliläislukiossa 60-luvun lopulla. Tunnilla oli käsitelty perinnöllisyyttä, ja opettaja oli maininnut geneettisen alttiuden yhtenä rikollisuuden selittäjänä. Nuori Hokkanen ei tätä tietenkään hyväksynyt, vaan aloitti väittelyn ja puolusti näkemystään, jonka mukaan yhteiskunnan rakenteet ja köyhyys aiheuttivat rikollisuutta.

Kun keskustelua oli jatkettu monen tunnin ajan, opettaja kyllästyi ja pyysi Hokkasta jatkamaan argumentointiaan muualla kuin biologian luokassa. Nuori vallankumouksellinen sai hetkeksi porttikiellon tunneille. – Lukijan mieleen tulee väistämättä, että tänä päivänä porttikiellon saisi opettaja, ei oppilas.

Kirjaa selatessa löytää useita muitakin ilmeisiä yhtäläisyyksiä tietoyhteiskunta-ajan akateemisen vasemmistolaisuuden ja vuosikymmenten takaisen taistolaisliikkeen välillä. Iskulauseet, vaatimukset, äänenpainot ja argumenttien perustelut ovat melkein samat, jos vain muutama nimi ja termi vaihdetaan.

Hokkanen itse ei halua vetää näin äkkinäisiä johtopäätöksiä. ”Minäkin kyllä näen yhtäläisyydet tähän aikaan, mutta en sano, mihin suuntaan. Paremminkin niin, että ideologisen sokeuden vaara vaanii kaikkialla, sekä punavihreällä puolella että kiihkeässä oikeistolaisuudessa ja nationalismissa.”

”Nuorella ihmisellä on valtava tarve löytää elämälleen tarkoitus, jokin itseään suurempi voima, jokin kunniakas velvollisuus. Minun sukupolveni valitsi johtotähdekseen Neuvostoliiton ja sen valtiollisen ideologian…. Nykysukupolvi valitsee jotain muuta.”

Valtavan kirjoitusurakkansa jälkeen Hokkanen on helpottunut. Lukija puolestaan toivoo viimeiselle sivulle päästyään, että kirjailija olisi antanut itselleen anteeksi. Jos ei muuten, niin siksi, että hän on kirjoittanut tärkeän kirjan, josta myös nuoremmat polvet voisivat peilata itseään – jos uskaltavat.

Pitäisikö vasemmistovyörytystä tutkia lisää?

”Kenen joukoissa seisoit” oli runsaan aineistonsa vuoksi melkoinen urakka myös kirjan kustantaneelle Docendolle. Päätös Hokkasen käsikirjoituksen hyväksymisestä on osoittautunut oikeaksi.

”Kirja on myynyt yllättävän hyvin – paljon paremmin, kuin odotettiin. Vapun jälkeen olemme ottaneet jo kolme painosta”, kertoo kustantaja Juha Janhonen tyytyväisyyttä äänessään. ”Veikkaan, että tämän kaltaiselle teokselle on ollut patoutunutta kysyntää. Noissa vasemmistoradikalismin ajoissa riittäisi penkomista useammankin kirjan verran.”

Kiinnostusta herätti myös vuonna 2020 julkaistu omakustanne ”Hassin paperi”, joka käsittelee samoja teemoja kuin Hokkasen kirja. Yhteistä teoksille on huolellinen dokumentointi ja se, että yleisö on ollut kiinnostunut kummastakin, ja ostajia on riittänyt. SU:n arvostelu Hassin paperista löytyy tästä linkistä.

.. yliopistoväki ei mielellään pengo sellaisia ylilyöntejä, jotka ovat peräisin punavihreältä tai arvoliberaalilta puolelta

Janhonen kummastelee, etteivät kirjoittajat, historioitsijat ja tutkijat ole tarttuneet laajemmin 60- ja 70-lukujen vallankumousaikeisiin ja niiden yhteyksiin tämän päivän ilmiöihin. ”Kyllä meillä on sellaista itsesensuuriakin havaittavissa”, sanoo Janhonen.

Yksi syy tarjonnan vähäisyyteen lienee se, ettei yliopistoväki mielellään pengo sellaisia ylilyöntejä, jotka ovat peräisin punavihreältä tai arvoliberaalilta puolelta. Näin voisi päätellä esimerkiksi Tieteentekijöiden Liiton Acatiimi-lehdessä julkaistusta artikkelista ja monesta muusta vastaavasta lähteestä.

Harva tutkija uskaltaa julkisesti kritisoida esimerkiksi intersektionaalista feminismiä, saati tehdä tutkimusta, joka paljastaisi kyseisen ideologian heikot kohdat.

Hokkasen ja Hassin teokset eivät ota nykypäivään kantaa, mutta jos 2000-luvun aatteet kiinnostavat, kannattaa ehkä tutustua Matti Virtasen teokseen ”Ääripäät” (Docendo, 2021).

Tulevana keväänä myös Bazaar-kustantamo tarttuu aiheeseen julkaisemalla kirjan Lenita Airistolta. Hän kirjoittaa tällä kertaa aiheesta, jota ei ole aiemmin julkisuudessa juuri käsitellyt. Airisto joutui vasemmistoradikaalien pilkan ja suoranaisen vainon kohteeksi Tampereen yliopistossa, jonka kanssa oli tekemisissä varhaisurallaan toimittajan työnsä vuoksi.

Ja ehkä joku vielä penkomaan tutkimuksen keinoin, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja löytyy menneiden vuosikymmenten akateemisen vasemmistolaisuuden ja nykyisen valtavirta-ajattelun välillä. Rahoituksen saaminen sellaiseen urakkaan ei ehkä olisi aivan mahdotonta. Hokkanen urakoi oman teoksensa mm. Suomen Kulttuurirahaston tukemana.

---

Toimittajan kommentti: ”Lautasellinen Guatemalan verta”

Lauri Hokkanen syntyi 1950 eli hän edustaa suurien ikäluokkien ns. keräilyeriä.

Mutta on meillä 60-luvulla ja 70-luvun alussa syntyneilläkin omat muistomme Suomen hulluista vuosista, vaikka kaikkia asiayhteyksiä silloin ymmärtäneetkään.

”Tuon ajan tukahduttava ilmapiiri ei helposti unohdu”, kertoo 1966 syntynyt tuttava.

”Lautasellinen Guatemalan verta” veivasi meidän hoitotätiemme, isosiskojemme ja –veljiemme ja ehkä vanhempiemmekin levylautasilla. Osa meistä oli juuri niitä taaperoita, jotka istuivat pöydän alla odottamassa, että sedät ja tädit lopettaisivat vallankumouskokouksensa.

Totiset aikuiset rapistelivat lentolehtisiä, joivat punaviiniä ja esittivät julkilausumia taantumuksen nujertamisesta, sortorakenteiden kaatamisesta ja tasa-arvon auvosta. Kaikilla oli rumat vaatteet, eikä pikkutyttöjen barbileikkejä katsottu hyvällä. Ne kun tulivat Ameriikasta, ja välittivät riistokapitalistista mieltä ja sovinistista naiskuvaa.

Paha vain, että pihan pikkutytöille kultatukkaiset ja pitkäkoipiset muovinuket olivat unelmien täyttymys.

Vuonna 1961 syntynyt mies muistelee hymy suupielessä, että isosiskojen huoneessa kaikui agit prop yötä päivää. Che Guevaran kuvat oli teipattu oveen ja seiniin.

Ja sitten taisteltiin kouluista. Neuvostomyönteistä vasemmistolaisuutta ajettiin luokkahuoneisiin Pirkkalan monisteen voimalla, ja alakoululaisiakin vietiin rauhanmarssille. Hippiliikkeestä innostuneet akateemiset sosialistit pistivät myös opetussuunnitelmia uusiksi: tasa-arvo nousi tärkeämmäksi tavoitteeksi kuin asiasisältöjen oppiminen.

Nyt 60-luvun pikkulapset katsovat ikänäön sumentamilla silmillään aamu-uutisista Elokapinan menoa ja toteavat varhaisvanhuksille ominaiseen tyyliin, että tässä on jotain tuttua. Mene tiedä onko tunne peräisin siitä, että ilmapiiri tuo muistoja vuosikymmenten takaa, vai tuleeko mielikuva siitä, että oma lapsi tai lapsenlapsi vilahtaa sateenkaariviitassaan ilmastomarssijoiden joukossa.

Tietysti pitää kysyä, eivätkö 60-luvulla syntyneen sukupolven edustajat muka ole tehneet ideologisia harharetkiä. Voi, kyllä! Toki me teimme muutakin kuin seurasimme ensimmäisiä kuumatkoja. Meidän kollektiivinen typeryytemme tai virheemme eivät tähän yhteyteen edes mahtuisi. Palattakoot niihin siis myöhemmin.

”Ehkä joskus vuosikymmenten kuluttua nämä intersektionalistit tajuavat uskoneensa sokeasti johonkin, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa.”

Tilinteon hetki tulee kai jokaisella aatteellisella sukupolvella vastaan. Siten se on edessä myös tämän päivän arvoliberaaleilla globalismin, feminismin ja intersektionalismin kiihkeimmillä edustajilla. Enemmistö heistä pitää näkemystään jonkinlaisena tieteeseen pohjautuvana totuutena, jota edes tutkijayhteisön sisällä ei saisi kyseenalaistaa.

Elämäntyönsä valtiotieteiden parissa tehnyt professori emeritus ilmaisee asian näin:

”Ehkä joskus vuosikymmenten kuluttua nämä intersektionalistit tajuavat uskoneensa sokeasti johonkin, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Usko pysyy lujana, koska he torjuvat jo etukäteen kaiken kritiikin linnoittautumalla niin sanottuihin turvallisiin tiloihinsa.”

Professori huomauttaa raadollisesti, että oman ideologian aukkojen paljastuminen johtaa joillakin masennukseen, jopa itsemurhiin.

Moraalinen krapula ja sitä seuraava itseinho ovat hirvittäviä kokemuksia, eikä sellaisia toivo kellekään. Parasta lääkettä on moisten tuntemusten ennaltaehkäisy. Itse kunkin kannattaa siis ajoissa kurkistaa oman turvallisen tilansa ulkopuolelle – edes silloin tällöin.