Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Hanna Mäntylän kolumni kritisoi voimakkaasti suomalaisen sosiaaliturvan ulottamista maan rajojen ulkopuolelle.
Kun Suomessa valmistauduttiin v. 1994 neuvoa-antavaan kansanäänestykseen Euroopan unioniin liittymiseksi, meille vakuuteltiin, ettei sosiaaliturvajärjestelmäämme koskettaisi. Kerrottiin, ettei EU:lla ole toimivaltaa puuttua maiden omiin järjestelmiin.
Kuitenkin vuonna 1997 Amsterdamin sopimuksen myötä myös sosiaalipolitiikkaa ja sen käsitettä ryhdyttiin avaamaan jäsenmaiden kesken. Kehitys on edennyt siihen, että EU maiden sosiaaliturvajärjestelmiä integroidaan kiivaasti yhteensopiviksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä, joka on ollut asumisperusteinen, ja joka on tarkoitettu suomalaisten turvaksi tukea vaativissa elämäntilanteissa, on vaikeiden kestävyysongelmien edessä.
Olemme tilanteessa, jossa suomalaiset ovat ankarissa säästötalkoissa. Ajat ovat vaikeat, eikä sitä kukaan vastuullinen poliitikko kiellä. Sen sijaan se, millaisia painotuksia ja päätöksiä vaikeina aikoina teemme, on arvovalinta. EU sääntelee yhä enemmän sitä, millaisia kansallisia päätöksiä teemme. EU:n vaikutukset ja ohjaus näkyy vahvasti lainsäädännössämme. On sanottava, että EU:n sanelemat säännöt ja lait eivät kulje läheskään aina käsi kädessä moraalini, ja arvojeni kanssa. Minulle suomalainen ja suomalaisten etu tulee ensin.
EU:n vaikutuksesta asumisperusteisen sosiaaliturvamme tulevaisuuteen ei ole juuri käyty keskustelua. Syytä todella olisi, ja olisi ollut jo kauan sitten. Asiaan on suhtauduttu hyvin ylimalkaisesti ja kritiikittömästi. Kysyin sosiaaliturva-asiasta ministeri Risikolta viime viikon kyselytunnilla. Hän kertoi, että asiasta ollaan tekemässä selvitystä, joka valmistunee toukokuussa. Miksi hallituksessa on herätty asiaan vasta nyt, vaikka kaikki vaaranmerkit ovat olleet nähtävissä jo kauan? Sopivasti juuri ennen EU vaaleja?
Tähän asti kaikki direktiivit on kritiikittä, ja vailla kunnon vaikutusarviointeja, hyväksytty. Perussuomalaiset on ollut ainoa puolue, joka tästä asiasta on herättänyt keskustelua. Olemme ainoa puolue, joka on järjestelmällisesti valiokunnissa ja salissa tuonut näitä asioita esiin. Nyt apajille on tulossa uusia kalastajia, kun on havahduttu siihen, että olemme olleet oikeassa koko ajan.
Kun nyt olemme aiemmista vakuutteluista huolimatta tilanteessa, jossa EU maiden järjestelmät halutaan sovittaa yhteen, on varmaa, ettei Suomi ainakaan hyödy siitä, päinvastoin. Suomen muihin EU-maihin peilaten suhteellisen hyvä ja nimenomaan asumiseen perustuva sosiaaliturvajärjestelmä uhkaa murentua. Järjestelmämme hyväksikäyttö tulee kasvamaan, jos sen käyttäjiä ovat koko maailman asukkaat. Tästä suurimmat hyötyjät ovat ne maat, joiden talous on hoidettu vasemmalla kädellä, ja jotka eivät pysty rakentamaan kattavaa sosiaaliturvajärjestelmää kansalaisilleen.
Muille puolueille oli ja on siis täysin hyväksyttävää, että suomalaiset leipovat kakkua, mutta syöjiksi kutsutaan koko maailma.
Oikeudenmukaistako? Suomalaista sosiaaliturvaa on jo nyt avattu EU-maiden kansalaisille ns. vapaan liikkuvuuden nimissä. Viime joulukuussa eduskunta, perussuomalaisia lukuun ottamatta, äänesti yhdistelmälupadirektiivin hyväksymisestä, joka avasi järjestelmämme myös kolmansista maista tuleville. Olimme ainoa puolue, joka jätti asiaan eriävän näkemyksen, ja vaadimme esitysten hylkäämistä. Salissa jäimme asian kanssa yksin. Muille puolueille oli ja on siis täysin hyväksyttävää, että suomalaiset leipovat kakkua, mutta syöjiksi kutsutaan koko maailma. Oikeudenmukaistako? Ei minusta.
Paineet kolmansista maista tulevien siirtolaisten elättämiselle ovat kovat erityisesti Etelä-Euroopan maille. Kyseisillä mailla onkin kova halu muuttaa EU:n sopimuksia siten, että nämä henkilöt jaettaisiin tasapuolisemmin EU:n jäsenmaiden kesken. EU itsekin kutsuu tätä järjestelmää taakanjaoksi. Sana itsessään kertoo kaiken. Jos tämä taakanjako toteutuisi, se voisi pahimmillaan tarkoittaa yli sadan tuhannen elätettävän siirtämistä Suomeen. Lienee turhaa sanoa, miten tämä vaikuttaisi maamme talouteen ylipäätään.
Ihmisten siirtely ei ole mikään ratkaisu. Onko järkevää levittää ongelmaa, vai olisiko aika hoitaa ongelmat siellä, missä ne ovat? Kyse ei ole muukalaisvihasta. Kyse ei ole rasismista. Kyse on realiteeteista ja oikeudenmukaisuudesta.
Kenen hyväksi me suomalaiset keräämme veroja ja olemme säästötalkoissa? Kenelle ja mihin kohdennamme niukat resurssit, ja millä arvopohjalla? Onko oikeudenmukaista, että kun esimerkiksi lastensuojelumme on retuperällä, lapsiperheköyhyys lisääntyy, lasten ja nuorten palveluja ei ole saatavilla, perheet ovat ahdingossa monin eri tavoin, vanhukset ajetaan ahtaalle, lapsilisiä leikataan, eläkeindeksit jäädytetään, elämisen kulut kasvavat jatkuvasti, pienyrittäjät ovat suurissa vaikeuksissa ja olemme menettäneet 100 000 teollista työpaikkaa lähivuosina, niin hallituksen tavoite onkin, että Suomi on koko maailman sosiaalitoimisto?
Suomi maksaa noin miljardi euroa vuosittain kehitysapua. Perussuomalaiset ovat vaatineet tästä leikkaamista ja varojen kohdentamista oman maamme kansalaisten hyvinvointiin. Olemme korostaneet, että auttaminen tulee tapahtua apua tarvitsevissa maissa paikan päällä ja valvotusti, jolloin voimme todentaa sen, mihin rahamme käytetään. Ilmaisen rahan jako lähinnä lisää korruptiota ja lihottaa lihavia. Apua pitäisi antaa esimerkiksi kouluttamalla, ja viemällä sitä osaamista, jota meillä on, ja josta olisi aitoa hyötyä. Lasten ja naisten aseman parantaminen on erityisen tärkeää. Anna miehelle kala ja ruokit hänet päiväksi, opeta hänet kalastamaan ja ruokit hänet loppuelämäksi, sanoo vanha viisaus.
Joka katsoo, että tämä kaikki edellä mainittu on oikeudenmukaista ja kannatettavaa, äänestää EU-vaaleissa puoluetta, joka kaiken tämän mukisematta hyväksyy ja katsoo, että kehitys on ollut hyvä ja oikea. Itse en erityisemmin arvosta politiikantekijöitä, jotka menestymisen halussa heräävät näennäiskriittisyyteen, koska ovat havainneet nousevan trendin. Liian usein kriittisyys loppuu sillä sekunnilla, kun viimeinen äänestyspaikka sulkee ovensa.
Tulevat EU-vaalit ovat Suomessa poikkeukselliset, sillä käytännössä ne ovat kaksipuoluevaalit. Sille, joka haluaa aidosti muutosta, on vain yksi vaihtoehto. Vaihtoehto joka ei ole kääntänyt takkiaan, vaan pitänyt aina kriittisen linjansa – Perussuomalaiset. Meille huudeltiin aikanaan, kun jättäydyimme pois hallituksesta. Emme kuulemma kantaneet vastuuta. Sanon, että höpö höpö. Me pidimme lupauksemme. Takki ei kääntynyt. Kompromissit ja yhteistyö ovat eri asia kuin se, että pettää periaatteelliset lupaukset kansalle. Mitä vastuuta se sellainen on, että kaikki käy?
Nyt hallituksesta ovat jo lähteneet tai lähdössä nämä itsensä vastuunkantajiksi useaan kertaan pontevasti nimenneet. Vasemmistoliitto otti ja lähti, vastuunkannon nimissä. Ministerikato käy samaa tahtia. Katainen lähtee omasta halustaan. Ministerit Alexander Stubb ja Henna Virkkunen haluavat myös lähteä. Ministeri Räsänen on valmis lähtemään. SDP:n Jutta Urpilaiselle on annettava tunnustus siitä, että hän olisi ollut valmis hallitusvastuussa jatkamaan. Demarit itse päättivät toisin. Nähtäväksi jää, millainen vastuunkantaja tulee olemaan uusi puheenjohtaja Antti Rinne.
Lopuksi haluan muistuttaa, että nyt on aika antaa viesti siitä, onko vallalla ollut politiikka kestävää, suomalaisia ja suomalaista työtä arvostavaa. Viestin on oltava vahva, jos haluamme muutosta. Äänestämättä jättäminen ei ole vaikuttamista eikä viesti. Se on hyväksyntä kaikelle sille, jota Brysselistä on saneltu. Se on hyväksyntä tukipaketeille, yhteisille veloille ja liittovaltiolle. Se on hyväksyntä sille, että sosiaaliturvamme koskee tulevaisuudessa yhä laajempaa joukkoa – asuvat he Suomessa tai eivät. Toivon, että muistat tämän kun teet äänestyspäätöstäsi – nimittäin saat mitä tilaat.