Puolueettomuuden puolitotuuksien lyhyt historia

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta linjasi yksimielisesti, ettei Suomi ole tosiasiassa enää sotilaallisesti liittoutumaton. Tämän totesi myös valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini. Tulkinta päättää pitkän kaaren sodanjälkeisestä matalasta profiilista 60-70-lukujen vahvaan puolueettomuuskamppailuun ja perestroikan jälkeisen vapautumisen kautta EU-jäsenyyteen, jolloin Suomi liittoutui poliittisesti länteen, mutta oli vielä sotilaallisesti liittoutumaton. Nyt näyttää tämäkin riippumattomuuden säie katkenneen.

YYA:n sävyttämä puolueettomuus

Suomi kamppaili pitkään puolueettomuuden puolesta. Sodan jälkeen siitä ei pidetty suurta ääntä, koska maan ei katsottu olleen puolueeton tosiasiallisesti. Puolueettomuutta nakersi myös vuonna 1948 solmittu YYA-sopimus, joka saatettiin tulkita sotilaalliseksi liittosopimukseksi.

Tilanne muuttui vuonna 1955, kun Neuvostoliitto päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen Suomelle. Suomi pääsi samana vuonna myös YK:n jäseneksi. Porkkala palautettiin vuonna 1956.

Suomi ryhtyi korostamaan voimakkaasti puolueettomuutta. Asiasta väännettiin kättä Suomen ja Neuvostoliiton välisissä tapaamisissa, joiden päätteeksi kirjoitettiin virallinen kommunikea.

Neuvostoliiton suhtautuminen puolueettomuuteen vaihteli: Nikita Hrustshevin aikoina Suomella oli laveampaa, vaikka Berliinin kriisin aikaan 1961 sattui myös noottikriisi, jossa presidentti Urho Kekkonen kutsuttiin suoraan Yhdysvaltain vierailulta neuvottelemaan ulkopoliittisista kuvioista Novosibirskiin. Kriisin jälkeen puolueettomuudesta puhuttiin varsin avoimesti.

1960-luvun lopulla tilanne tiukkeni Tsekkoslovakian miehityksen ja ns. Breshnevin opin myötä. Kommunikeatekstit vääntyivät muotoon Suomen pyrkimyksestä aktiiviseen puolueettomuuspolitiikkaan. Se tarkoitti, ettei Suomi suinkaan ollut sinänsä puolueeton, eikä siihen varsinaisesti Neuvostoliiton mielestä edes pyrkinytkään. Lopulta Suomi linjasi, ettei Suomi ole sodan ja rauhan kysymyksissä puolueeton, vaan ”rauhan puolella sotaa vastaan”. Suomi siirtyi syvän suomettumisen aikaan.

Neuvostoliitto ja taistolais-stalinistit koettivat siirtää Suomen itäiseen leiriin. Samaan pyrkivät SDP:n ns. uuden ulkopolitiikan kannattajat, jotka näkivät puolueettomuuden riippumattomuudeksi lännen imperialistisista pyrkimyksistä, kun virallinen linja näki puolueettomuuden pyrkimiseksi länttä kohti.

Uuden ulkopolitiikan kannattajat vastustivat myös EEC-vapaakauppasopimusta. DDR olisi pitänyt tunnustaa heti, mitä presidentti Kekkonen vastusti. Puolustuksessa käännettiin katse länteen: armeijan koko tuli mitoittaa sellaiseksi, että Suomi kykenisi torjumaan lännen kautta mahdollisesti Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvat uhat. Armeija pitäisi myös demokratisoida.

Uutta linjaa kannattivat mm. Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen ja Erkki Liikanen. Myös keskustassa vaikutti neuvostoystävyyttä voimakkaasti korostanut ns. K-linja, joka meni Kekkosen linjasta vasemmalle.

Tilanne laukesi Neuvostoliiton perestroikan ja glasnostin aikoina. Mihail Gorbatshov tunnusti Suomen puolueettomuuden puheessaan Oulussa 1989.

EU-jäsenyys lievensi tarvetta puolueettomuuteen

Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuonna 1995. Sen katsottiin vahvistavan Suomen turvallisuutta ja täydellistyttävän Suomen puolueettomuustarpeen. Toisaalta puolueettomuutta ei enää tarvittukaan: Suomi totesikin pian, ettei se ole EU:n jäsenenä ulkopoliittisesti puolueeton, vaan vain sotilaallisesti liittoutumaton. Sittemmin on väännetty kättä liittoutumattomuuden asteesta, laskettu Nato-sanoja puolustuspoliittisista selonteoista kuin kommunikeoista puolueettomuus-sanoja aikoinaan.

Suomi korosti sotilaallista liittoutumattomuutta ja samalla sotilaallista yhteistyötä EU:n ja Naton puitteissa, Nato-yhteensopivuutta ja valmiutta liittoutumiseen tarvittaessa. Nyt on sitten todettu, ettei Suomi ole tosiasiallisesti liittoutumaton sotilaallisestikaan. Kansa vastustaa Nato-jäsenyyttä, mutta ovea jäsenyyteen pidetään raollaan puolustusvoimien taloudellisen ahdingon ja reservin pienenemisen varjolla.