Cambridge rekrytoi tosielämän woke-Turhapuron – yliopistomaailma ihastui plagioinnista epäiltyyn rotuaktivistiin, unohti tyystin lähdekritiikin ja syyti hänelle kunniatohtoruuksia kuin saippuaa

Legendaarisissa Spede Pasasen komediaelokuvissa koko kansan rakastama tunari Uuno Turhapuro päätyy muun muassa majuriksi, Suomen tasavallan presidentiksi ja kasvitieteen professoriksi. Spede-elokuviin kätkeytyy nokkelaa yhteiskuntakritiikkiä. Nimittäin, Uunon menestystä selittää se, että ympäröivä maailma kadottaa joskus kykynsä erottaa todelliset ansiot ja kyvyt kertomusten ja vaikutelmien viehätysvoimasta. Elokuvissa monilla hahmoilla on myös omia erityisiä intressejään, joiden tähden pönkittää Uunoa odottamattomiin rooleihin.

Viime päivinä maailmalla on kohistu tapauksesta, jota voisi luonnehtia tosielämän woke-Turhapuroksi.

Kansainvälisen akateemisen tähden Jason Ardayn elämäntarina kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Kertomansa mukaan autismin kirjolla oleva Arday ei oppinut puhumaan ennen 11 vuoden ikää. Lukemaan ja kirjoittamaan hän oppi vasta 18-vuotiaana. Näin kerrotaan. Valtavasta takamatkasta huolimatta Arday onnistui aikuisiällä rynnistämään yliopistoon ja päätyi akateemiselle uralle.

Ardayn menestystarina siivitti hänet Cambridgen yliopiston historian nuorimmaksi mustaksi professoriksi. Nimityshetkellä maaliskuussa 2023 hän oli vasta 37-vuotias ja yksi Ison-Britannian nuorimmista professoreista. Ardayn tarina ehti hurmata instituutiomaailmaa niin kauan, että hänelle oli ehditty jo myöntää kuusi kunniatohtorin titteliä eri yliopistoista.

Ennen kaikkea yliopistot ihastuivat Ardayn profiiliin, joka heijasteli valmiiksi instituutioiden herännäistä maailmankuvaa. Arday tutki juuri niitä aiheita, joita 2020-luvun alun yliopistomaailma halusi nostaa näkyville: rakenteellista rasismia, valkoisuutta, vähemmistöjen kokemuksia ja koulutuksen ”dekolonisaatiota”. Hänen toimintaansa liittyi näkyvästi myös woke-henkinen aktivismi.

Arday oli yliopistoille väline, jolla viestiä omasta oikeamielisyydestään. Kun Cambridge ilmoitti nimityksestä vuonna 2023, se ei tyytynyt vain esittelemään Ardayn tutkimus- ja opetustyötä. Yliopiston oma uutinen teki hänestä symbolin: historiallisesti ainutlaatuisen, poikkeuksellisen tutkijan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustajan. Nimityksen merkitys liitettiin suoraan Cambridgen pyrkimykseen houkutella aliedustetuista taustoista tulevia ihmisiä yliopistoon. Instituutio valjasti koko Ardayn elämäntarinan julkisuustyöhönsä.

Tutkimusnäyttö ja epäselvyydet jäivät sankaritarinan varjoon

Kesällä 2026 Ardayn väitöskirjasta julkistettiin tekstivertailuja, jotka muuttivat tapauksen suunnan. Liverpool John Mooresin yliopistossa vuonna 2015 hyväksytystä väitöskirjasta löydettiin yli sata kohtaa, joiden väitettiin vastaavan läheisesti Paula Zwozdiak-Myersin kuusi vuotta aikaisemmin valmistunutta väitöskirjaa. Aikaisempaa tekstiä oli mukailtu jopa siihen sisältyneitä muotoiluvirheitä myöten. Arday oli maininnut Zwozdiak-Myersin lähteenä, mutta lähteen sisällyttäminen lähdeluetteloon ei oikeuta kopioimaan sen sanamuotoja ilman asianmukaisesti merkittyä lainausta.

Osa Ardayn alaa edustavista mustista ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvista tutkijoista piti epäilyjä vakavina. Essexin yliopiston emeritusprofessori John Preston arvioi aineiston perusteella, että Arday oli yhä selityksen velkaa.

Vielä vakavampia kysymyksiä liittyy Ardayn tutkimusartikkeleissa käytetyn aineiston alkuperään. Retraction Watchin selvityksen mukaan hänen vuonna 2018 Social Sciences -lehdessä julkaisemansa artikkeli muistutti monin kohdin Anjum Memonin tutkimusryhmän kaksi vuotta aikaisemmin julkaisemaa tutkimusta.

Epäily ei kuitenkaan rajoittunut vain tutkimustekstin lainaamiseen. Yhtäläisyydet ulottuivat haastattelusitaatteihin, jotka Arday esitti itse keräämänään aineistona, omien haastateltaviensa puheena. Retraction Watchin mukaan osa sitaateista näytti jopa olevan koostettu Memonin artikkelissa julkaistuista eri haastateltavien lausumista.

Epäilyksiä vahvistaa entisestään se, mitä samalle artikkelille tapahtui jälkikäteen. Artikkelia korjattiin vuonna 2023, ja samalle sen tutkimusmenetelmän kuvausta muutettiin olennaisesti. Uudesta versiosta poistettiin väitteet aineiston systemaattisesta koodauksesta sekä siitä, että toinen tutkija olisi itsenäisesti lukenut ja koodannut tutkimuksessa käytetyn haastatteluaineiston. Myös aineistoksi esitettyjä sitaatteja muutettiin: alkuperäisistä 31 haastattelusitaatista kuusi poistettiin kokonaan, ja kahtatoista lyhennettiin tai muotoiltiin uudelleen. Varsinaisessa korjausilmoituksessa näitä muutoksia ei kuitenkaan kuvattu selvästi.

Kaiken kukkuraksi toinenkin Ardayn artikkeli korjattiin Memonin tutkimuksen ja muiden julkaisujen kanssa havaittujen päällekkäisyyksien vuoksi.

Ardayn tutkimuksiin kohdistuvat epäilyt ovat kiistämättömän vakavia

Tässä tapauksessa kyse ei ole vain muotoseikoista ja huolimattomuusvirheistä. Jos toisesta tutkimuksesta peräisin olevaa aineistoa päätyy artikkeliin ikään kuin oman haastateltavan lausuntona, epäily osuu aivan tutkimuksen luotettavuuden ytimeen. Lukijan on pystyttävä luottamaan siihen, että tutkijan esittämä aineisto on todella peräisin niiltä ihmisiltä, joilta hän sanoo sen keränneensä.

Arday kiisti plagioinnin ja tutkimusaineiston sepittämisen. The Timesin haastattelussa hän myönsi tehneensä virheitä, mutta kiisti valehdelleensa. Liverpool John Mooresin yliopiston paneeli vapautti hänet tutkimusvilpistä ja tulkitsi ongelmat rehellisiksi sekä ymmärrettäviksi viittausvirheiksi.

Puolustuksekseen Arday on vedonnut autismiinsa ja siihen, että hänellä on ”jäljittelyyn” perustuva tapa käsitellä tietoa. Lisäksi hän on vedonnut siihen, ettei hän saanut väitöskirja-aikana riittävästi ohjausta.

Selitys ei ole täysin mahdoton. Se muuttuu kuitenkin ongelmalliseksi, kun sitä verrataan siihen akateemiseen vaatimustasoon, jota samat yliopistot soveltavat opiskelijoihinsa. Ylipäätään harvan yliopisto-opiskelijan gradussa hyväksyttäisiin yli sata muista lähteistä kopioitua tai edes puutteellisesti viitattua katkelmaa – saati sen vuoksi, että opiskelija vetoaisi persoonalliseen ”oppimistyyliin”. Vielä hankalampi sellaista on perustella tieteellisessä artikkelissa, jossa uudeksi kenttätutkimuksen aineistoksi merkityt sitaatit mukailevat muiden tutkijoiden aikaisempia aineistoja.

Yliopisto pesi ensin kätensä ja uhriutui vielä päälle

Cambridgen yliopiston ensimmäinen reaktio tutkimusvilppiepäilyihin oli erityisen paljastava. Yliopisto ei ilmoittanut tarkistavansa aineistoa puolueettomasti, vaan kertoi Ardayn joutuneen ”ilkeän kampanjan” uhriksi. Koska väitöskirja ja tutkimusartikkelit oli kirjoitettu ennen Ardayn Cambridge-professuuria, yliopisto katsoi, että niiden muodollinen tutkiminen kuului niille instituutioille, joissa työt oli tehty.

Yliopiston näkökulmasta perustelu voi olla hyväksyttävä hallinnollisessa mielessä, mutta institutionaalisessa mielessä se on ongelmallinen. Cambridge nimitti Ardayn juuri niiden tutkintojen ja julkaisujen perusteella, joiden laatu ja rehellisyys olivat joutuneet kyseenalaiseen valoon. Yliopisto käytti juuri samoja suorituksia oman monimuotoisuuskertomuksensa tukena.

Koska Ardayn ensimmäisten epäilijöiden joukkoon kuului äänekkäitä woke-kriitikoita, heidän taustansa antoi tekosyyn välttää itse havaintojen käsittelyä. Kun Arday oli nostettu asemaansa osittain moraalisena symbolina, häneen kohdistuva kritiikki tulkittiin yliopistolla hyökkäyksenä instituution omia arvoja vastaan.

Tässä tapauksessa yksi Euroopan arvostetuimmista tiedeinstituutioista näytti muodostaneen käsityksensä kriitikoiden moraalista ja faktakysymyksistä ennen kuin se oli itse käsitellyt heidän esittämänsä aineiston.

Epätodellinen elämänkerta paljastuu epätodelliseksi

Samaan aikaan kun Ardayn varsinaisen tutkimustyön tasosta esitettiin kysymyksiä, yliopistot olivat palkinneet häntä suorastaan hämmästyttävällä innolla – suorastaan kilpaa. The Timesin mukaan Ardaylla oli kunniatutkinto kuudesta eri yliopistosta. Näihin lukeutuivat muun muassa Anglia Ruskin University, Southampton Solent University, St Mary’s University ja University of Westminster.

Kunniatohtorin titteli myönnetään tunnustuksena huomattavista akateemisista, yhteiskunnallisista tai ammatillisista ansioista. Nimitettävillä henkilöillä on tyypillisesti takanaan pitkä työura. Tästä poiketen Arday sai useita nimityksiä uransa varhaisessa vaiheessa – lähes kättelyssä.

Instituutioiden suitsutuksissa ei pelkästään kierrätetty litaniaa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, monimuotoisuudesta ja historiallisten esteiden murtamisesta. Koko Ardayn elämänkerrasta luotiin sankarimyyttiä.

Hänen kerrottiin esimerkiksi juosseen 600 mailia kuudessa päivässä. Se olisi ollut maailmanluokan suoritus. Kun toimittajat alkoivat kysellä todisteita, väitetty kuusi päivää venyikin 12 päivän jaksoksi, johon sisältyi lepopäiviä.

Ardayn väitettiin myös keränneen hyväntekeväisyyteen yli viisi miljoonaa puntaa. Myöhemmin summa täsmentyi noin sadan ihmisen muodostamien varainkeruuryhmien yhteistulokseksi. Muita osallisia ei ole yksilöity, koska Ardayn mukaan salassapitosopimukset estävät sen. The Timesin selvityksessä yksi hyväntekeväisyysjärjestö vahvisti Ardayn keränneen sille 10 800 puntaa. Eräällä 300 mailin juoksuksi kuvatulla JustGiving-sivulla lahjoituksia näkyi 380 puntaa.

Epäilyksiä herätti myös Ardayn tarinoissa esiintynyt väite WaterAidin kanssa Etelä-Amerikassa ja Länsi-Afrikassa tehdystä avustustyöstä ja vesipisteiden asentamisesta. WaterAid kertoi Telegraphille, ettei järjestö lähetä vapaaehtoisia ulkomaille tällaisiin tehtäviin.

Ardayn elämänkerta on täynnä epätodelliselta vaikuttavia kertomuksia, joiden todenperäisyyttä ruoditaan maailmalla parhaillaan. Hänen kertomuksensa vanhemmille lähetetystä irti leikatusta sianpäästä, uhkaavasta veitsihiipparista tiedekunnan tiloissa ja yhdeksän maratonin juoksemisesta murtuneella jalalla ovat jääneet vaille uskottavia todisteita. Lisäksi Ardayn elämänkertoihin on liitetty vierailevan professorin titteleitä yliopistoissa, jotka ovat kiistäneet kytköksensä henkilöön.

Yksittäinen väärinkäsitys olisi vielä melko yhdentekevä. Kun jalustalle nostetun ja palkitun henkilön elämänkerrasta löytyy toistuvasti uunotuksia tutkimustyöstä, urheilusuorituksista ja hyväntekeväisyystempauksista lähtien, ongelma on huomattavasti yhtä ihmistä suurempi.

Kyse on kertomuksesta, jota tiedeinstituutiot ovat levittäneet kyseenalaisista syistä. Myyttinen tarina vetosi, koska se oli yliopistoille hyödyllinen ja hiveli muodikasta woke-arvomaailmaa.

Korttitalo romahtaa

Toistaiseksi ratkaisevin käänne tilanteessa tapahtui 5. elokuuta. Cambridgen yliopisto ilmoitti käynnistävänsä uuden tutkinnan Ardayn akateemisista tutkinnoista ja kunniatehtävistä. Arday erosi professuuristaan muutamaa tuntia myöhemmin.

Ero ei ratkaise tutkimusvilppiepäilyjä eikä vielä kerro, mihin yliopiston selvitys olisi päätynyt. Cambridgen institutionaalinen vastuu on kuitenkin jo näkyvissä. Se teki ensin johtopäätöksiä selvittämättä faktoja ja aloitti varsinaisen tutkinnan vasta, kun julkisuuteen oli noussut jatkuvasti uusia ristiriitoja.

London Business Schoolin professori Alex Edmans korostaa, ettei Ardayn tapaus ole vain yhden tutkijan skandaali. Hän pitää sitä osoituksena kokonaisesta akateemisesta ekosysteemistä, joka halusi Ardayn tarinan olevan totta. Instituutiot näkivät omia arvojaan imartelevan sankarikertomuksen ja unohtivat kysyä, pitikö se paikkansa.

Myös muissa tuoreissa kommentaareissa Ardayn tapausta on tulkittu ennen kaikkea oireeksi yliopistomaailman moraalisesta sairaudesta. On myös pohdittu, olisivatko Ardayn ”totuudet” selvinneet vanhassa maailmassa edes viittä minuuttia.

Yliopistomaailma piti kriittisyyttä hyveenä kaikkialla muualla paitsi omien moraalisten muoti-ilmiöidensä kohdalla.

Woke ei poistanut ennakkoluuloja, vaan käänsi ne toiseen suuntaan

Syrjinnän ongelmana on aina ollut, jos ihmisiä arvioidaan taustojen eikä näyttöjen perusteella. Woke-liike lupasi murtaa ”etuoikeuksien” ja ”sorron” järjestelmän, mutta ei hankkiutunutkaan eroon näistä ilmiöistä. Se vain vaihtoi roolit päittäin. Kun henkilö edusti oikeaa identiteettiä, kertoi itsestään oikeanlaista tarinaa ja käytti oikeaa poliittista sanastoa, kriittinen tarkastelu alkoi näyttää epäilyttävältä. Woke teki tällaisesta henkilöstä etuoikeutetun ja lähes koskemattoman.

Woke-ajattelu yritti suojata itseään täydellisellä kehäpäätelmällä. Arday nostettiin asemaan, jota voitiin käyttää todisteena järjestelmän edistyksellisyydestä. Kun häneen kohdistui kritiikkiä, sitä käytettiin suoriltaan osoituksena rakenteellisesta rasismista. Jälleen instituutio käytti tarjoamaansa suojaa todisteena omasta edistyksellisyydestään.

Järjestelmä siis vahvisti itse itseään, kunnes ulkopuolinen todellisuus kävi kestämättömäksi. Ardayn tapaus muistuttaa taannoista Harvardin entisen rehtorin Claudine Gayn tapausta – mutta on vieläkin tragikoomisempi.

Kun yliopisto vaihtaa totuuden etsimisen inspiroivan tarinan levittämiseen, se lakkaa noudattamasta yliopiston tärkeintä arvoa, tarkoitusta ja tehtävää. Siitä tulee helppoheikki – Uunoa pönkittävä Härski Hartikainen.