Julkisten kokonaismenojen suhde bruttokansantuotteeseen (BKT) on yleinen tapa kuvata julkisen sektorin laajuutta. Suomessa julkisen sektorin menot eli valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen kokonaismenot ovat viime vuosina olleet huomattavan korkealla suhteessa BKT:hen.
Eri maissa julkisten menojen taso ja sisältö vaihtelevat pitkälti sen mukaan, mitä palveluja julkinen sektori kansalaisille tarjoaa ja miten esimerkiksi tuloja ja kulutusta verotetaan.
Yleisesti Suomen julkisten menojen suhde BKT:hen on kuitenkin EU-maiden korkeimpien joukossa. EU-vertailussa vuonna 2023 Suomen julkiset menot suhteessa BKT:hen olivat huimat 55,7 prosenttia, EU:n keskiarvon ollessa 49 prosenttia. Suomen edellä oli vain Ranska (57 %).
Vuoden 2023 vertailussa Suomen taakse jäävät Pohjoismaista Ruotsi (49 %) ja Tanska (46 %). Myös esimerkiksi Virossa julkisten kokonaismenojen suhde BKT:hen on selvästi pienempi kuin Suomessa eli 43,3 prosenttia.
Hallitus sopeuttaa, mutta panostaa samalla turvallisuuteen
Julkiset menot koostuvat tulonsiirroista, kuten eläkkeistä, erilaisista tuista ja työttömyysturvamenoista, sekä julkisesti rahoitetuista palveluista, kuten sotesta ja koulutuksesta.
Soten eli sosiaali- ja terveyspalvelujen osuus julkisista menoista on suuri ja kasvanut jatkuvasti viime vuosina. Vuonna 2023 sosiaaliturvan osuus julkisista menoista oli noin 46 prosenttia. Sosiaaliturva sisältää esimerkiksi eläkkeet, sosiaalipalvelut ja työmarkkinatukia. Terveydenhuollon menot (13,6 %) ovat myös merkittävä osa julkisia menoja. Koulutus (11,3 %) ja yleinen julkishallinto (11,9 %) ovat myös suuria menoeriä. Muita pienempiä eriä ovat puolustus, ympäristönsuojelu, asuminen sekä vapaa-aika ja kulttuuri. Koronapandemian aikana elinkeinoelämän tuki, kuten yritystuet, kasvoi merkittävästi.
Muuttuneessa maailmantilanteessa hallitus kuitenkin panostaa vahvasti suomalaisten sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen. Hallitus nostaa puolustusmäärärahojen tason Nato-tasolle eli kolmeen prosenttiin BKT:stä vuoteen 2029 mennessä.
Menot suhteessa BKT:hen nousseet jo vuosikymmeniä
Suomen julkisten menojen suhde BKT:hen on kehittynyt huomattavasti 1980-luvulta lähtien, ja kehitykseen ovat vaikuttaneet taloussuhdanteet ja suuret yhteiskunnalliset muutokset.
Vielä 1980-luvulla julkiset menot olivat noin 40 % BKT:stä. 1980-luvun nousukausi piti menot suhteellisesti maltillisina, mutta vuosikymmenen lopulla alkanut kasinotalous ja sitä seurannut pankkikriisi lisäsivät painetta julkisiin menoihin.
Suomessa julkisten menojen suhde BKT:hen kohosi 80-luvulla 42 prosentista 49 prosenttiin. Huippu saavutettiin pahimman laman aikana vuonna 1993, jolloin julkiset menot olivat jopa 65 prosenttia BKT:sta.
Vielä 2000-luvun alussa menot olivat noin 48–50 % BKT:stä. Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja eurokriisi nostivat menoja jälleen erityisesti sosiaaliturvan ja tukitoimien vuoksi. Jatkossa väestön ikääntyminen, terveydenhuollon ja hoivakulujen kasvu sekä velan korkomenot pitävät menoja korkealla.
Edellinen hallitus ei sopeuttanut mistään
Julkisen talouden heikko tilannekuva ja menojen sopeutustarve on ollut tiedossa jo pitkään. Viime hallituskaudella tilanteeseen ei kuitenkaan puututtu, sillä Marinin-Saarikon hallitus jätti kaikki helpoimmatkin toimet tekemättä eikä leikannut mistään. Jo Marinin edeltäjä pääministerinä, Antti Rinne, linjasi hallitusneuvotteluissa, että ”uusi hallitus ei leikkaa”.
Kuitenkin suuret julkiset menot ja niiden kasvupaineet merkitsevät väistämättä korkeita veroja ja suurta verokiilaa. Käytännössä nykyisen menotason ylläpitäminen ei olisikaan mahdollista ilman progressiivista verotusta. Vaikka Suomessa onkin laaja veropohja, se ei tunnu millään riittävän, koska niin sanottu kolmas sektori on onnistunut lobbaamaan itselleen hyvät etuudet ja rahat.
Taloustieteen emeritusprofessori Matti Virén kehottaakin vahvistamaan julkista taloutta seuraavaksi rohkeammilla leikkauksilla. Virén kuvaa julkisten menojen määrää suhteessa BKT:hen ”tiilirepuksi selässä”. Virénin mukaan julkisen sektorin massiivinen kasvu kytkeytyy taloudessa kaikkialle ja saattaa jopa olla yksi tekijä laskeneen syntyvyyden taustalla.
Virén kehottaakin veronalennusten lisäksi saneeraamaan rohkeasti julkista sektoria. Virén laittaisi kansalaisjärjestöt verolle ja neuvoo kohdistamaan toimia valtion virastoihin ja laitoksiin kuten Sitraan, Yleisradioon, Luonnonvarakeskukseen ja THL:ään.
Nobelisti huolissaan Suomen kilpailukyvystä
Myös taloustieteen nobelisti Bengt Holmström on toistuvasti arvostellut Suomea massiivisesta julkisen sektorin koosta ja toiminnasta sekä kehottanut sopeutuksiin erityisesti talouskriisien ja talouskasvun hidastumisen yhteydessä.
Holmströmin näkemykset perustuvat etenkin Suomen talouden kilpailukyvyn ja tuottavuuden heikkenemiseen, ja hän on korostanut, että liian suuri julkinen sektori voi estää talouskasvua.
Holmström kommentoi tilannetta jo 2014 todetessaan, että Suomen julkinen sektori on liian suuri suhteessa talouden kantokykyyn ja että se rasittaa yksityistä sektoria korkeiden verojen ja kustannusten kautta.
Holmström vertasi Suomea Ruotsiin, joka oli onnistunut pienentämään hyvinvointivaltiotaan ja alentamaan veroja talouskasvun tukemiseksi. Holmström painotti, että Suomessa on työskenneltävä kovemmin ja pienennettävä hyvinvointivaltiota talouskasvun mahdollistamiseksi.
Holmströmin mukaan toisaalta julkiselle sektorille eivät sovellu kaupalliset käytänteet, kuten tavoitteet voiton maksimoinnista, eikä yksityissektori kykene hoitamaan kaikkea. Siitä huolimatta nobelisti pitää julkisen sektorin tehokkuuden parantamista ja menojen sopeuttamista välttämättömänä.
Ay-ekonomistit vetävät eri suuntaan
Suomessa mediatilaa saavat useimmiten ay- ja vasemmistotaustaiset ekonomistit, kuten ay-keskusjärjestö STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina, jonka mielestä esimerkiksi yhteisöveron alentaminen olisi ”vastuutonta” eikä veronalennus toisi kasvua. Lainan mukaan julkisia menoja ei tarvitse leikata, koska vaihtoehtona on tuntuvat veronkiristykset.
Vuosi sitten Laina laati listan peräti kahdeksan miljardin euron veronkiristyksistä, jotka kohdistuisivat etenkin yrityksiin, varakkaisiin henkilöihin, autoiluun sekä ympäristö- ja terveyshaittoihin. Veronkiristyksiä Laina perustelee myös varallisuuserojen kaventamisella.
Taloustieteen emeritusprofessori Virén ihmettelee sitä, että verotusta Suomessa tarkastellaan yleisesti lähinnä vain tulonjakonäkökulmasta. Virén huomauttaa, että julkinen debatti tuskin edes tuntee sellaista käsitettä kuin verotukseen liittyvät hyvinvointitappiot.
– Ani harvoin puhutaan verotuksen kielteisistä kasvuvaikutuksista, mutta tällaiset kannanotot sivuutetaan yleensä akateemisina kuriositeetteina, vaikka tieteellinen kirjallisuuskin kertoo, että kyse ei suinkaan ole marginaalisista tekijöistä, Virén sanoo ja huomauttaa, että kireä verotus johtaa paradoksaalisesti tavallaan itsestään kireämpään verotukseen.
– Koska pienituloisten työntekijöiden on hyvin vaikea tulla toimeen nettoansioillaan kalliiden hintojen maassa, on jonkinlainen pakko kasvattaa tulonsiirtoja asumiseen ja yleiseen toimeentuloon. Samasta syystä syntyvät tuloloukut johtavat alhaisiin työllisyysasteisiin ja korkeisiin työttömyysmenoihin. Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että julkisia menoja pitää pystyä supistamaan vastaamaan talouden kantokykyä.