Todelliseen, kuviteltuun tai tekaistuun sorretuksi tai loukatuksi tulleen asemaan joutuminen on 2020-luvulla varma tapa ylittää median uutiskynnys. Uhrikokemukset ja tunteelliset kertomukset kaltoinkohtelusta herättävät vilkasta keskustelua ja myötätunnon hakemiseen tyypillisesti vastataan. Yhdysvaltalainen kirjailija ja teologi Peter Leithart esittää, että olemme kulttuurisesti siirtyneet meritokratiasta niin sanotun viktimokratian aikaan.

Uhriutumisesta on tullut moderni vallankäytön keino ja yksi tapa haalia itselle etuja. Tämä johtuu siitä, että uhrin asemaan tavallisesti ajatellaan liittyvän kärsimystä, joka seuraa väheksymisen ja huonon kohtelun kohteeksi joutumisesta.

Koska ihmisellä on sisäsyntyinen kyky myötätuntoon ja useimmat haluavat auttaa vahingoittuneeksi joutunutta henkilöä, uhriksi ilmoittautumalla on mahdollista kerätä lyhyessä ajassa laajaa tukea ja huomiota. Uhriutuminen ei ole ilmiönä uusi, mutta nykyisellä sähköisen tiedonvälityksen aikakaudella uhriutumistarinat leviävät salamannopeasti ympäri maapalloa.

Uhriutumisesta kirjan kirjoittanut itsetuntemus- ja kohtaamiskouluttaja, sovintokonsultti Daniel Nylund esittää, että uhriutuminen on niin menestyksekästä juuri siitä syystä, että subjektiiviselle loukkaantumisen kokemukselle halutaan kulttuurissamme antaa nykyään niin suuri merkitys.

Uhriutumiskulttuuriin samalla kuuluu sisäänrakennettuna olettamus, että uhri on aina oikeassa. Tällöin loukkaantumisen kokemusta ei saisi kyseenalaistaa.

Uhrin tukemisella voi kirkastaa omaa sädekehää

Yhtä vahvasti kuin uhriasemaan joutuneella on tarve kertoa kokemuksestaan, on muilla ihmisillä yleensä tarve asettua uhriksi joutuneen puolelle osoittamaan myötätuntoa. Uhrin rinnalla seisominen tarjoaa samalla tilaisuuden oman moraalisen aseman pönkittämiselle eli hyvesignaloinnille.

Hyvesignalointi on poliittisten, yhteiskunnallisten tai moraalisten kannanottojen esittämistä siinä tarkoituksessa ja olettamuksessa, että ympärillä olijat suhtautuisivat kannanoton esittäjään hyväksyvästi ja pitäisivät tätä oikeamielisenä ihmisenä.

Kuten uhriutuminen, myös hyvesignalointi kukoistaa sosiaalisen median alustoilla. Mitä enemmän tykkäyksiä ja sydämiä hyveellinen somepäivitys kerää, sitä kirkkaampana kirjoittajan sädekehä loistaa.

Uhriutumiseen kulttuurisena ilmiönä liittyy vahvasti, että vaikka uhriutumistarinat voivat olla joko osaksi tai kokonaan totta, ne eivät välttämättä aina ole lainkaan totta. Kuulostaako tutulta? Media erityisesti rakastaa uhriutumistarinoita, ja niinpä tunteisiin vetoavat uhrikertomukset saavat yleensä tilaa media-alustoilla välittömästi sen jälkeen, kun tarina on kerrottu. Tarinoiden todenperäisyyden tarkistaminen on usein puutteellista.

Amerikkalaisnäyttelijä valehteli viharikoksesta

Tuore esimerkki omille kierroksilleen lähteneestä uhriutumistarinasta on amerikkalaisnäyttelijä Jussie Smollettin tapaus.

Amerikkalainen tuomioistuin vahvisti viime viikolla, että Smollett valehteli joutuneensa rasistisen ja homofobisen viharikoksen uhriksi. Hänen kaulaansa väitetysti laitettu hirttoköysi osoittautui osaksi lavastusta, jonka järjestämisestä Smollett oli maksanut nigerialaisveljeksille. Smolletia uhkaa jopa kolmen vuoden vankeustuomio, vaikka ehdollista tuomiota pidetään todennäköisempänä. Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua paljon.

Kaksi vuotta sitten Smollett syötti pajunköyttä sekä medialle että poliisiviranomaisille väittäessään joutuneensa rasistisen hyökkäyksen kohteeksi. Tuoreeltaan amerikkalaisjulkkikset – sittemmin presidentiksi valittua Joe Bidenia – myöten kiirehtivät osoittamaan Smolletille tukeaan tunteisiin vetoavilla somepäivityksillä.

Smollettin tarinaan alkoi kuitenkin nopeasti kohdistua epäilyjä. Tapauksesta kertoo paljon se, että amerikkalaisnäyttelijän tukijoiksi ensin ilmoittautuneet julkkikset ja poliittiset silmäätekevät ovat olleet hyvin hiljaa sen jälkeen, kun Smolletin tarinan ristiriitaisuudet vähitellen alkoivat purkautua.

Rasismikokemukset ovat uhritarinoiden peruskauraa

Kuten edellä todettiin, uhriutuminen on modernia vallankäyttöä ja erilaisten etujen haalimista ihmisten myötätuntoon vetoamalla. Smolletin kohdalla tämä pitää erityisesti paikkansa, sillä viranomaisten mukaan motiivina viharikoksen lavastamiseen oli se, että hän pyrki keräämään tapauksella julkisuutta saadakseen enemmän palkkaa Empire-tv-sarjassa. Viidennellä tuotantokaudella Smollettille maksettiin 100 000 dollaria joka jaksosta.

Tunteisiin vetoava kertomus rasismin kohteeksi joutumisesta on uhriutumiskulttuurin ja uhritarinoiden peruskauraa. Kotimainen versio Smolletista voisi olla SDP:n kuntapoliitikkona tunnetuksi tullut Abdirahim ”Husu” Hussein, joka väitti marraskuussa 2019 sometileillään, että hän oli joutunut poistamaan moottiritiellä kesken ajon kuljettamastaan taksista rasistisesti käyttäytyneen asiakkaan. Valtakunnallisessa mediassa Husun väitteet menivät sukkana läpi.

Husun toiminta rasistiasiakasta vastaan herätti aluksi laajaa ihastusta, mutta myös ihmettelyä ja jatkokysymyksiä. Sosiaalisessa mediassa alettiin lopulta ihmetellä epäselvyyksiä kuten sitä, että autoa ei saa pysäyttää moottoritiellä eikä asiakasta jättää heitteille. Lopulta taksin lokitiedoista selvisi, että Hussein ei ollut puhunut totta.

Valehtelun paljastuttua Hussein selitti halunneensa herättää keskustelua ulkomaalaistaustaisten taksikuskien kokemasta rasismista. Yhdistelemällä todellisuutta ja kuvitelmia saatiin aikaiseksi jälleen yksi tunteisiin vetoava rasismikokemustarina, jossa kertojalle tarjoutui tilaisuus vetäytyä median uhriposition tuulensuojaan keräämään myötätuntoa ja tsemppaavia kommentteja.

Husseinin motiiveja tekaistulle rasismitarinalle voi vain arvailla. Occamin partaveitsenä tunnetun ajattelumallin mukaan yksinkertaisin selitys on paras. Voidaan päätellä, että Husseinin motiivi oli huomion ja näkyvyyden hakeminen, ja tunnetusti politiikkaan pyrkivät ja politiikan liepeillä häärivät toimijat tarvitsevat huomiota.

Viktimokratia on demokratian jälkeläinen

Mitä ilmiöstä pitäisi ajatella ja miten uhriutumiskulttuuria pitäisi hahmottaa? Yhdysvaltalainen kirjailija ja teologi Peter Leithart kuvaa esseekirjoituksessaan, että olemme kulttuurisesti siirtyneet niin sanotun viktimokratian aikaan.

Nettisanakirja määrittelee viktimokratian demokratian jälkeläiseksi, jossa suurin uhri tuottaa eniten valtaa. Viktimokratia on meritokratian vastakohta. Meritokratia on järjestelmä, jossa valta ansaitaan kyvykkyyden ja ansioiden, siis henkilön meriittien kautta.

Leithart kirjoittaa, että viktimokratia on poliittinen ja kulttuurinen järjestelmä, jonka keskiössä on binaarinen jako suosittuihin ja epäsuosiossa oleviin ihmisryhmiin.

Viktimokratiassa median, politiikan ja akateemisen eliitin toimijat edistävät suosittujen ryhmien asiaa ja pyrkivät horjuttamaan epäsuotuisten asemaa. Suosituksi katsotun ryhmän jäsenyys saadaan esimerkiksi rodun, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon ja maahanmuuttajastatuksen perusteella. Näiden ryhmien jäsenten oletetaan kokevan arjessaan huonoa kohtelua ja sortoa.

Leithartin mukaan järjestelmän perusperiaate on uhrin asema, joka on tarjolla väitetysti tiettyihin ryhmiin kuuluville. Suosituksi katsotut ryhmät ovat uhreja, epäsuotuiset taas ovat niitä, jotka uhraavat muita.

Syytökset viharikoksista ja rasismista ovat käyttökelpoisia työkaluja uhriasemassa olevien ihmisryhmien ja yksilöiden aseman pönkittämisessä. Oletetut ja koetut vääryydet ja sorto ovat perusteena etuisuuksien ja valta-aseman lujittamiselle. Mitä sorretumpi henkilö, sen parempi ja sitä enemmän oikeassa.

Laajemmassa kontekstissa uhriutumista voidaan hahmottaa intersektionaalisen feminismin viitekehyksessä. Intersektionaalinen feminismi on oppijärjestelmä, jonka mukaan ihminen ei ole ensisijaisesti yksilö vaan viiteryhmänsä edustaja. Ryhmien jäsenten katsotaan olevan erilaisissa valta- tai uhriasemissa.

Käytännössä intersektionaalinen feminismi pisteyttää ihmiset uhriutumisasteen mukaan. Tässä ryhmäjaossa pohjimmaiseksi jää valkoihoinen suomalainen heteromies, jota ei voida asettaa mihinkään uhrilokeroon.

Positiivinen erityiskohtelu on käänteistä syrjintää

Kuten Leithart esittää, viktimokratia ei ole yksinomaan kulttuurinen järjestelmä, vaan samalla osa poliittista järjestelmää. Se ilmenee esimerkiksi positiivisena erityiskohteluna, jossa valtaväestöstä poikkeavat ominaisuudet oikeuttavat uhriryhmään katsotuksi kuuluvalle erilaisia etuja ja ohituskaistoja.

Yhdysvalloissa on käytetty opetusmenetelmää, jossa opettaja voi kohdella luokan oppilaita eri tavoilla sen mukaan, mikä heidän ihonvärinsä tai sukupuolensa on. Progressive Stack -metodin mukaisesti syrjäytyneet – siis uhriryhmään kuuluvat – oppilaat saavat opettajalta puheenvuoron ennen valtaväestöön kuuluvia oppilaita. Metodin puolustajien mukaan mitään väärää ei tapahdu, koska valtaväestön oppilaiden oletetaan hyötyvän järjestelystä.

Suomalaisessa järjestelmässä positiivinen erityiskohtelu on luettavissa esimerkiksi yhdenvertaisuuslaista, jonka perusteista säädetään lain 9  §:ssä: ”Sellainen oikeasuhtainen erilainen kohtelu, jonka tarkoituksena on tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistäminen taikka syrjinnästä johtuvien haittojen ehkäiseminen tai poistaminen, ei ole syrjintää.”

Positiivinen erityiskohtelu on kuitenkin käytännössä käänteistä syrjintää, koska menettely mahdollistaa sen, että tiettyjä ihmisryhmiä voidaan tukea erityistoimin. Samalla menettely nakertaa pohjaa klassiselta tasa-arvolta ja yhdenvertaisuudelta.

Positiivista erityiskohtelua on pilotoitu Helsingin kaupungin hankkeessa, jossa pyrittiin lisäämään ”henkilöstön monimuotoisuutta” antamalla joissain rekrytointitilanteissa etusija aliedustettuun ryhmään kuuluville. Tällaisia ryhmiä voivat olla yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan esimerkiksi maahanmuuttajat tai vammaiset.

Todellisten huono-osaisten ääni ei kuulu

Uhriryhmään kuulumisella on mahdollisuus haalia etuja ja vaikutusvaltaa. Niinpä järjestelmä on omiaan kiihdyttämään uhriutumisen kokemusta, eli tietoisesti ohjaamaan ihmistä hakeutumaan uhrin asemaan. Samalla uhriutumiseen tulee mukaan ripaus kilpailua.

Uhriutuminen ei kuitenkaan ole hyväksi persoonalle ja ajattelulle. Toistuva ja kumuloituva uhriasemasta muistuttaminen on omiaan kiihdyttämään kehitystä, jossa ihminen jopa tiedostamattaan omaksuu uhriryhmään kuulumisen osaksi persoonaansa.

Viime vuonna julkaistu psykologian alaan kuuluva tutkimus osoittaa, että ihmiset, joilla on taipumusta uhriutumiseen joko aidoin tai tekaistuin perustein, ovat todennäköisesti myös alttiimpia valehtelemaan, manipuloimaan ja pettämään muita ihmisiä henkilökohtaisen hyötymisen vuoksi.

Koska viktimokratiassa ja uhrijärjestelmässä uhrin status ja sen mukana tulevat edut saavutetaan vain oletettuun uhriryhmään kuulumisen kautta, seuraus on, että ”väärään” ryhmään kuuluvien henkilöiden ei edes katsota voivan kokea sortoa tai vääryyksiä.

Opportunistinen uhriaseman tavoittelu ja sen käyttäminen hyväksi on erittäin haitallista koko yhteiskunnan tasolla, sillä maailmassa riittää todellisia avuntarvitsijoita ja haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, jotka konkreettisesti tarvitsisivat tukea ja apua yhteisöltä. Tällaisia ovat esimerkiksi monivammaiset lapset, joiden puolestapuhujat ovat vähissä.

2020-luvun medioituneessa huomiotaloudessa todellisten huono-osaisten ääni kuuluu heikosti.

SUOMEN UUTISET

Tulosta

Tagit