Opetushallitus menetti uskottavuutensa uskonnonopetuksen yhdenvertaisen valvonnan takaajana – Nieminen: ”Erityisen vakavaa on se, että nämä ongelmat eivät näyttäisi olevan uusia”

Vuodesta 2004 lähtien uskonnonopetuksen on pitänyt olla ei‑tunnustuksellista. Koulun tehtävä ei ole ohjata uskonnon harjoittamiseen aktiivisesti, vaan tarjota yleissivistävää ja sitouttamatonta opetusta. Tästä huolimatta mediassa ovat nyt nousseet esiin islamistiset oppimateriaalit ja opetuskäytännöt, joissa opetetaan rukoilemaan, puhutaan ”me muslimeista” ja vahvistetaan voimakkaasti uskonnollista identiteettiä.

– Nämä ylittävät selvästi lain ja opetussuunnitelman rajat. Tällöin ei ole enää kyse siitä uskonnonopetuksesta, johon muita uskontoja koskeva sääntely on tiukasti sidottu. Siksi oppikirjojen sisältöön, opetuksen järjestäjiin, opetusta antaviin tahoihin sekä opetuksen toteutuspaikkoihin on kiinnitettävä aidosti ja johdonmukaisesti huomiota, Mira Nieminen painottaa.

– Erityisen vakavaa on se, että nämä ongelmat eivät näyttäisi olevan uusia. Ne ovat olleet tiedossa jo vuosia, ja silti Opetushallitus ei ole puuttunut tilanteeseen ajoissa eikä riittävän selkeästi. Valvonnan laiminlyönti heikentää vanhempien luottamusta järjestelmään ja asettaa huoltajat tilanteeseen, jossa he eivät voi tehdä tietoon perustuvia päätöksiä lastensa uskonnonopetuksesta.

Samat säännöt kaikille uskonnoille

Kentältä on myös tuotu esiin, että opettajat ja rehtorit ovat jääneet ilman selkeitä ja yhdenmukaisia ohjeita yleisemminkin. Epäselvä linja siirtää vastuun yksittäisille kouluille ja opettajille, vaikka vastuun tulee olla valtakunnallisella ja luotettavalla ohjaustaholla.

– Samalla on mahdotonta sivuuttaa sitä, että suomalaisen kristillisen perinteen näkyvyyttä kouluissa pyritään jatkuvasti rajaamaan keskusteluissa suvivirrestä, joulujuhlista ja kirkollisista perinteistä. Moni kokee tässä perustellusti selvän kaksoisstandardin, missä toisaalla tunnustuksellisuus ohitetaan, toisaalla perinteitä problematisoidaan. Suomen kristillinen kulttuuriperintö on osa kansallista identiteettiämme. Sen kunnioittaminen ei ole keneltäkään pois, eikä siitä tule luopua muiden uskontojen edessä.

– Myöskään ehdotus yhteisestä elämänkatsomustiedosta ei ratkaise tätä ongelmaa. Päinvastoin sillä olisi pitkälle ulottuvia vaikutuksia yksilön ja kansakunnan identiteettiin ilman, että varsinaiseen epäkohtaan, itse lain noudattamiseen ja valvontaan, puututaan, Nieminen huomauttaa.

– Ratkaisu ei siis ole oman perinteen häivyttäminen, vaan avoimuus, vastuunotto ja korjaavat toimenpiteet. On selvitettävä, mitä on tapahtunut, kuka on tiennyt ja miksi asiaan puututaan vasta julkisen paineen alla. Yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että samoja lakeja ja samoja sääntöjä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkiin uskontoihin ilman poikkeuksia ja ilman kaksoisstandardeja.