Ruohonen-Lerner: Miksi ravintolassa on valomerkki?

Sinä päivänä, kun suomalainen työmies juo ruokatunnilla lasin punaviiniä ja palaa takaisin töihin, alkoholin myyntirajoitukset voi minun puolestani unohtaa. Tätä päivää odotellessani vastustan tiukasti alkoholipolitiikan vapauttamista.

Olisihan se mukavaa. Hakea lähikaupasta vahvaa olutta iltakymmeneltä ja istahtaa kotisohvalle sitä nauttimaan. Näin moni suomalainen haaveilee ja tähän ovat poliitikot yli puoluerajojen nyt vastanneet. Vähittäiskaupoissa myytävän alkoholin vahvuusraja haluttaisiin nostaa 8,5 prosenttiin ja myyntiaikaa pidentää kello 23:een saakka.

Minä vastustan tätä. Muutama perustelu. Suomalaisten alkoholinkäyttö on kasvanut, kasvanut ja kasvanut. Jos tarkkoja ollaan, se on kolminkertaistunut vuosien 1960–2014 välillä, siis viimeisten 50 vuoden aikana. Naisten alkoholinkulutus on lähes kuusinkertaistunut. Äidit, tyttäret ja isoäidit. Kaikille maistuu.

Jos näitä nousujohteisia tilastoja katsoo lähemmin, huomaa, että pudotusta on tapahtunut kaksi kertaa. 1990-luvun alkuvuosina juominen alkoi äkisti laskea. Toinen pudotus on alkanut vuodesta 2007 ja jatkuu yhä edelleen.

Selitys ei ole rakettitiedettä. 90-luvun lamavuosina ja nykyisessä talouskriisissä kuluttajilla ei ole laittaa yhtä paljon rahaa juominkeihin. Myös alkoholiveron korotukset vuosina 2008, 2009, 2012 ja 2014 ovat tehneet tehtävänsä.

Vedän tästä johtopäätöksen. Alkoholin kysyntään vaikuttavat aivan samat taloudelliset tekijät kuin kaikkiin muihinkin tuotteisiin. Korkea hinta, rajoitettu saatavuus ja mainonnan suitseminen ovat tehokkaimpia keinoja vähentää alkoholin kokonaiskulutusta.

Jos et minua usko, usko panimoteollisuutta. Talouskriisi on saanut kaljatehtailijat, ravintoloitsijat ja vähittäiskaupan sotajalalle alkoholin säätelyä vastaan. Tilanne kaljaparonin päämajassa on tietysti paha. Alkoholin kokonaiskulutus on vähentynyt noin 12 prosenttia viimeisen seitsemän vuoden aikana. Luonnollisesti kulutus halutaan saada uudelleen nousuun.

Parhaiten se onnistuu purkamalla alkoholiin liittyviä rajoituksia ja muokkaamalla kansalaisten juomiseen liittämiä mielikuvia. Etenkin jälkimmäisessä on onnistuttu. Jos kaljatehtailijoita on uskominen, juuri kukaan suomalainen ei enää ryyppää. Suomalaisten juomatavat ovat eurooppalaistuneet.

Sinä päivänä, kun suomalainen työmies juo ruokatunnilla lasin punaviiniä ja palaa takaisin töihin, alkoholin myyntirajoitukset voi minun puolestani unohtaa. Tätä päivää odotellessani vastustan tiukasti alkoholipolitiikan vapauttamista.

Kaljatehtailijoiden kelkkaan on saatu höynäytettyä etenkin nuoret liberaalit kaupunkilaiset. Valomerkin aikaan sorrettujen ääni kohoaa Helsingin yössä: Millä oikeudella valtio puuttuu mun juomiseen? Voin vastata: Alkoholipolitiikkaa pitää tehdä heikoimpien ehdoilla.

Ongelmakäyttäjien määrä ei ole vakio vaan se syntyy suhteessa kokonaiskulutukseen. Mitä enemmän valtakunnassa juodaan, sitä useampi lipsahtaa ojan pohjalle. Sinne kaatuu samaan kasaan tohtorit ja työmiehet, missit ja ministerit. Ei siinä sen kummempaa. Tiedän, kun olen sen omin silmin nähnyt.

Tämä vähemmistön suojelu ei ole enemmistön mieleen. Ei se välttämättä miellytä minuakaan, mutta niin se vain menee. Sivistystä ei mitata viinikokoelman laajuudella vaan sillä, kuinka me kohtelemme heikompiamme.

Valomerkki voi harmittaa joitakin, mutta umpihumalainen kiittää – ainakin seuraavana päivänä.

Pirkko Ruohonen-Lerner
Euroopan parlamentin jäsen, ECR