Tänään julkaistussa VTT Heikki Koskenkylän kirjoittamassa raportissa etsitään vastausta siihen, onko euro pelastettavissa ja jos on, millä hinnalla. Koskenkylä käy läpi oleellisimpia yhteisvaluutan kehittämistä ja tulevaisuutta koskevia näkemyksiä ja esittää lopuksi oman käsityksensä asiasta. 

Suomen Pankin johtajana pitkään toiminut Koskenkylä käy raportissaan läpi euron syntyaikoina ja sen jälkeen tehtyjä virheitä sekä valuutan rakenteellisia puutteita. Koskenkylä esittää omat johtopäätöksensä Suomen vaihtoehdoissa koskien yhteisvaluutan tulevaisuudesta. Raportissa käsitellään laajalti myös eri asiantuntijoiden viime vuosina antamia eurovaluuttaa koskevia arvioita.

Allaoleva teksti on lyhennelmä Koskenkylän raportista.

Euro-euforiasta hämmennykseen

Euroopan unioni sekä talous- ja rahaliitto perustettiin Maastrichtin sopimuksella 1990-luvun alussa. Sopimuksella päätettiin ottaa ”suuri loikka” eteenpäin ja jouduttaa taloudellista yhdentymistä. Tavoitteena oli myös entistä selvemmin luoda poliittinen unioni Eurooppaan. Euroopan poliittinen eliitti olikin jo pitkään haaveillut poliittiseen unioniin tähtäävän federalistisen järjestelmän luomisesta Eurooppaan. Euroopan yhdentymisen perusajatus syntyi pian toisen maailmansodan jälkeen. Perusfilosofian käyttövoimana oli maailman sotien aiheuttama trauma. Mikä tahansa yhdentyminen alettiin aikaa myöten nähdä arvokkaana rauhantyönä. Yhdentymisen toimivuuteen ja tehokkuuteen ei ole aina kiinnitetty riittävästi huomiota. Yhdentyminen onkin ollut koko ajan ensi sijassa poliittinen hanke.

Yhtenäisyyden symboli – euro – otettiin käyttöön vuoden 1999 alussa. Yhteisen rahan toteutumiseen vaikutti ratkaisevasti Euroopan tulevaisuuteen liittynyt ylioptimistinen ilmapiiri. Saksojen yhdistyminen vaikutti olennaisesti tähän kehitykseen.

Länsi-Euroopan ja varsinkin Ranskan ja Saksan johtajat alkoivat tukea nopeaa integraatiota ja EU:n laajenemista enemmän kuin koskaan aiemmin. Kysymys oli eräänlaisesta poliittisesta euforiasta, jossa yhdistyivät nopea integraation syventäminen ja EU:n laajentuminen samanaikaisesti.

Poliittisilla puolueilla on kuitenkin ollut alusta alkaen varsin erilainen näkemys integraation lähtökohdista. Konservatiivit tavoittelevat integraatiolla ja eurolla tehokkuuden parantamista ja aidon markkinatalouden luomista. Sosiaalidemokraatit korostavat solidaarisuutta euro- ja EU-maiden kesken. Vihreät hakevat yhteistyön tiivistämisellä ympäristöpolitiikan tehostamista maiden kesken.

Poliittinen euforia ja euron alkamisen synnyttämä voimantunto saivat uuden lisäpotkun Lissabonissa vuonna 2000 pidetyssä EU:n huippukokouksessa. Unionin valtioiden päämiehet asettivat kunnianhimoisen tavoitteen: Euroopan unionista oli tehtävä maailman kilpailukykyisin talousalue vuoteen 2010 mennessä. EU:sta piti Lissabonin strategian mukaan tulla ”maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tieto-taitopohjainen talous.

”Euroalue on täynnä suunnitteluvirheitä”

Muutamaa vuotta myöhemmin arviot ja tunnelmat olivat täysin erilaisia. Kansainvälisen jälkeen havaittiin, että euro ei kestänyt haavoittumatta esiin tullutta syvää talouskriisiä. Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble kirjoitti joulukuussa 2012, että euroalue on täynnä suunnitteluvirheitä. Schäuble piti keskeisenä valuvikana EMU:n virheellisiä kannustimia, jotka johtivat moraalikatoon. Lisäksi hän totesi, että 2000-luvun alkuvuosina hallituksilta, sijoittajilta ja kansalaisilta katosi todellisuudentaju.

Eurokriisin syiden pääryhmät

Koskenkylä on jaotellut eurokriisin syyt neljään päätekijään (koulukuntaan), jotka ovat:

1. EMU:n arkkitehtuurin puutteet eli ns. valuviat
2. Talouspolitiikan virheet ja finanssipolitiikan sääntöjen noudattamattomuus
3. Euroalue ei ole optimaalinen valuuttaunioni
4. Pankkien liiallinen luotonanto ja riskinotto

EMU:n institutionaalisen rakenteen puutteita eli valuvikoja ovat korostaneet erityisesti viranomaistahot kuten Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Valuvikojen poistaminen vie kohti federalistista yhteisvastuun mallia.

Toisen koulukunnan näkemyksen mukaan eurokriisi aiheutui pääasiassa talouspolitiikan virheistä ja siitä, että sovittuja sääntöjä ei noudatettu. Tällöin ajatellaan, että jos olisi noudatettu järkevää ja kurinalaista rahapolitiikkaa ja muuta talouspolitiikkaa eikä sovittuja sääntöjä olisi rikottu, eurokriisi olisi voitu välttää.  Alkuperäinen Maastrichtin sopimus olisi ollut aivan riittävä kehikko euroalueelle eikä siinä ollut valuvikoja. Tähän toiseen koulukuntaan eurokriisin syistä voidaan sisällyttää myös se, että sovittuja talouspolitiikan pelisääntöjä ei noudatettu Erityisen vakava virhe oli se, että vakaus- ja kasvusopimusta ei noudatettu.

Kolmas koulukunta eurokriisin syille lähtee siitä ajatuksesta, että euroalue ei ole lainkaan optimaalinen valuuttaunioni. Keskeinen väite on se, että euromaat ovat liian erilaisia talouden rakenteiltaan. Euroa suunniteltaessa ajateltiin yleisesti, että euro johtaa aikaa myöten talouden rakenteiden lähentymiseen integraation edetessä. Todellisuudessa on käynyt lähes päinvastoin. Eroavuudet maiden välillä ovat pikemmin kasvaneet ja varsinkin eurokriisin puhjettua.

Neljäs koulukunta näkee rahoitusmarkkinat ja erityisesti pankit syyllisinä eurokriisiin. Pankkien luotonanto oli ”löyhäkätistä” ja liiallista varsinkin eteläisille euromaille.

Koskenkylän mukaan kaikki neljä koulukuntaa ovat osin oikeassa. Näiden koulukuntien tulkinnat muodostavat yhdessä kokonaiskuvan eurokriisin synnystä. Keskeinen kysymys on kuitenkin se, voiko eurosta ja EMU:sta tulla menestystarina ilman että mennään täysin federalistiseen malliin, jossa olisi huomattavan paljon yhteisvastuuta veloista ja riskeistä.

Toinen vaihtoehto on se, että palataan alkuperäiseen Maastrichtin sopimukseen (no bailout -sääntö) ja ryhdytään harjoittamaan kurinalaista talouspolitiikkaa ja tehdään tarvittavat reformit erityisesti työmarkkinoilla sekä edistetään työvoiman liikkuvuutta euromaiden välillä.

Sääntörikkomukset aiheuttavat demokratiavajeen

Kriisien hoidon ratkaisut merkitsivät käytännössä Maastrichtin sopimuksen no bailout -säännön rikkomista. Muutenkin kriisin hoidossa sovellettiin varsin joustavasti oikeudellisia periaatteita, koska EU:n perussopimusta ei ollut mahdollista muuttaa. Monissa selvityksissä on arvioitu EU- ja EMU-alueiden demokraattisen legitimiteetin ja tilivelvollisuuden heikentyneen. Tämä on tarkoittanut demokratiavajeen syntymistä. Myös Euroopan keskuspankin toiminnan on katsottu lisänneen demokratiavajetta.

Keskustelussa näkyy selvästi varsin jyrkkä kahtiajako. Ensinnäkin on näkemys, jonka mukaan EMU:n tulisi kehittyä keskitetyn ohjauksen mallin mukaisesti. Tällöin valtaa siirtyisi finanssi- ja muunkin talouspolitiikan osalta komissiolle Brysseliin. Laajimmillaan ehdotetaan euroalueelle omaa budjettia ja valtiovarainministeriötä. Budjetin tulot hankittaisiin yhteisellä verotuksella ja yhteisillä lainoilla (eurobondit). Jäsenmaiden talouspoliittinen valta vähenisi olennaisesti.

Toisen näkemyksen mukaan tulisi palata Maastrichtin sopimuksen no bailout -säännön noudattamiseen. Tällöin korostuu markkinakurin merkitys, jota tehostettaisiin luomalla valtioille velkajärjestelyn mahdollisuus.

Sijoittajanvastuun varaan rakentuva pankkiunioni parantaisi myös markkinakurin toimivuutta.

”Euroopan Yhdysvallat ovat syntymässä”

Useissa kotimaisissa selvityksissä realistisena talous- ja rahaliiton tulevaisuuden visiona on pidetty jonkinlaista sekamallia, jossa on elementtejä molemmista em. näkemyksistä. EMU:n kehittämisen keskustelussa ovat tulleet esille myös äärivaihtoehdot, jotka ovat täysi EMU-liittovaltio tai euroalueen hajoaminen ja paluu kansallisiin valuuttoihin.

Euroopan poliittisen eliitin taholla haaveillaan edelleen ”Euroopan Yhdysvaltojen” luomisesta. Edellisen Euroopan komission varapuheenjohtaja Viviane Reding totesi esitelmässään Cambridgessä vuonna 2014, että Euroopan Yhdysvallat ovat syntymässä, mikä on hänen mukaansa hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että Suomen virallinen linja on varsin lähellä niitä kehittämisehdotuksia, joissa markkinakurilla on merkittävä rooli järkevän talouspolitiikan varmistamisessa. Suomi vastustaa  yhteisvastuuta ja talouspolitiikan vallan keskittämistä Brysseliin. Suomen linja on varsin kaukana ns. keskitetyn ohjauksen mallista EMU:n kehittämiseksi.

Suomen vaihtoehdot

Euroalueen hajoamista tai Suomen eroa eurosta ei Suomessa ole käsitelty virallisilla tahoilla. Suomen eroamista euroalueesta on kuitenkin tarkasteltu useissa kirjoituksissa. Näkemyserot ovat tältä osin suuria. Vesa Kanniaisen johtama EuroThinkTank pitää Suomen eroamista eurosta mahdollisena ja realistisena vaihtoehtona. Kahdessa muussa kirjoituksessa eurosta luopumista pidetään äärimmäiseen vaikeana toteuttaa ja ero voisi aiheuttaa epävakautta sekä tulla Suomelle kalliiksi.

Suomen virallinen linjaus EMU:n kehittämiseen on sinänsä järkevästi asetettu. Se merkitsisi paluuta alkuperäisen Maastrichtin sopimuksen noudattamiseen. Tähän linjaukseen sisältyy kuitenkin useita ongelmia. Ensinnäkin, Suomi on tähän saakka seurannut tarkasti Saksan linjaa. Saksa vastusti alun perin sekä pankkiunionia että Euroopan vakausmekanismia. Saksa kaatoi pankkiunionin liittämisen EMU:un jo 1990-luvulla. Saksassa on perinteisesti nähty intressiristiriita rahapolitiikan ja pankkivalvonnan välillä. Tämä näkemys esitettiin uudelleen vuosina 2012 ja 2013. Lisäksi Saksa vastusti kriisinratkaisurahastoa ja vastustaa edelleen yhteistä talletussuojaa. Lopulta Saksa kuitenkin taipui pankkiunionin perustamiseen (toistaiseksi ilman yhteistä talletussuojaa). Saksa taipui myös Euroopan vakausmekanismin EVM:n perustamiseen. Saksa hyväksynee lopuksi myös yhteisen talletussuojan, johon Suomikin on suhtautunut varauksellisesti. On myös mahdollista, että Saksa hyväksyy jatkossa muitakin yhteisvastuun lisäyksiä. Mikäli Suomi seuraa edelleen Saksan linjaa, ajautuu se vähitellen kohti eräänlaista liittovaltion mallia. Tätä voidaan kutsua ajopuu-vaihtoehdoksi Suomen osalta.

Toista Suomen vaihtoehtoa voidaan kutsua peesaus- tai kyttäysvaihtoehdoksi. Tällöin Suomi irtaantuisi liittovaltiotyyppisestä yhteisvastuun kehityksestä ja palaisi yksipuolisesti Maastrichtin sopimuksen noudattamiseen.

Kolmas vaihtoehto on eurosta eroaminen ja paluu kansalliseen valuuttaan sekä omaan rahapolitiikkaan (Fixit-vaihtoehto).

Milloin Fixit tulisi kyseeseen?

Fixit-vaihtoehto voisi tulla harkinnanarvoiseksi useissa skenaarioissa. Ensimmäinen on skenaario, jossa euroalue ei menesty taloudellisesti vaan vaipuu Japanin tyyppiseen stagnaatioon pitkäksi ajaksi. Lisäksi euroalueen pankeilla on vakavia ongelmia. Deutsche Bank on ajautunut suuriin tappioihin ja sen osakekurssi on laskenut 60 prosenttia lyhyessä ajassa. Italian pankeilla on järjestämättömiä saamisia noin 20 prosenttia luottokannasta. Italia onkin jo yrittänyt rikkoa vastaperustetun kriisinratkaisurahaston pelisääntöjä.

Euroalueen ongelmana on ollut ja tullee olemaan jatkossakin Italian ja Ranskan kyvyttömyys sopeutua yhteisen valuutan edellyttämiin vaatimuksiin. Molemmat maat ovat rikkoneet toistuvasti finanssipolitiikan sovittuja sääntöjä. Ne eivät ole pystyneet tekemään juuri mitään rakenneuudistuksia ja niiden työmarkkinat ovat edelleen jäykät.

Toisessa skenaariossa oletetaan, että Suomen talous ei ala elpyä vaan kasvu jatkuu heikkona. Heikosta euroalueesta ei ole myöskään vetoapua Suomelle. Sisäinen devalvaatio voi olla ainoa vaihtoehto kilpailukyvyn palauttamisessa, koska ei voida devalvoida. Palkkojen lasku voi siis olla silloin tarpeen. Tällöin voi tulla perustelluksi erota eurosta ja alkaa harjoittaa omaa rahapolitiikkaa. Toisaalta jos Suomi alkaa uudelleen menestyä ja euroalue kehittyy yhteisvastuun kautta tulonsiirtounioniksi, eurossa pysyminen merkitsisi ”maksumieheksi” joutumista ainakin osalle euromaista. Eurosta eroaminen on realistinen vaihtoehto, eikä siihen liity sellaista dramatiikkaa kuin usein on väitetty. Vaikein kysymys voi olla eron poliittinen puoli, koska Suomi liittyi euroon pääosin poliittisista syistä. Fixitin taloudellinen puoli on hallittavissa yhtä hyvin kuin euroon liityttäessä.

Brexitin vaikutus Eu:lle

Britannian ero EU:sta eli Brexit olisi vakava takaisku koko EU:lle. Tällöin Saksa joutuisi kamppailemaan poliittisista linjauksista kahden heikosti menestyvän suuren EU- ja EMU-maan kanssa (Italia ja Ranska). Italian ja Ranskan taholta on toistuvasti esitetty yhteisvastuun kasvattamista jopa eurobondeja myöten.

Tärkeintä on tiedostaa, että Suomella on vaihtoehtoja.

Pakolaiskriisi voi myös kärjistyä uudelleen ja siitä saattaa tulla pitkäaikainen vakava ongelma, joka haittaa EU:n yhtenäisyyttä ja päätöksentekoa. Kolmanneksi, euroalueen kriisi on saatu ”rauhoittumaan” pääosin Euroopan keskuspankin määrällisen elvyttämisen (QE-politiikka) avulla. Japanissa on harjoitettu tällaista politiikkaa massiivisesti heikoin tuloksin. Rakenneuudistukset ovat jääneet vähäisiksi monissa euromaissa ja tuottavuuserot ovat kasvaneet euromaiden välillä. Euroalue onkin vaarassa ajautua pitkäksi ajaksi hitaan kasvun tilanteeseen. Tällöin poliittiset jännitteet voivat kasvaa euromaiden välillä.

Tällaiset uhkatekijät vaikeuttavat talous- ja rahaliiton kehittämistä. Talous- ja rahaliiton kehittämiseen liittyy kaiken kaikkiaan monenlaisia ongelmia ja riskejä. Tärkeintä on tiedostaa, että Suomella on vaihtoehtoja.

Niitä tulee selvittää aktiivisesti myös viranomaistahoilla ja niistä tulee käydä avointa ja kriittistä keskustelua kaikilla tahoilla. Kaiken kaikkiaan Suomen realistisia vaihtoehtoja saattavat viime kädessä olla vain kaksi edellä mainituista kolmesta vaihtoehdosta. Nämä ovat: (i) Ajelehtia ajopuuna Saksan perässä kohti federalistista yhteisvastuuta eli liittovaltiokehitystä tai (ii) Erota eurosta ja palata omaan rahaan. Mikäli euroalueen talouskehitys pysyy pitkään huonona ja Suomen talous ei ala toipua, onkin harkittava vakavasti eurosta eroamista. Eurossa pysyminen merkitsisi osallistumista tiivistyvään ja yhteisvastuuseen perustuvaan liittovaltio-kehitykseen sekä taloudellisen itsenäisyyden menettämistä.

Kirjoitus on lyhennelmä Heikki Koskenkylän raportista Euroopan talous- ja rahaliiton tulevaisuus.