Teemu Keskisarjan kolumni: Painokelvoton Rydman-sepustus pöytälaatikostani

Ennen persu-uraani kyhäsin 20 vuodessa lukemattomia lehtijuttuja. Tiedän julkaisukynnysten korkeuden taikka mataluuden. Eräät lempiaiheeni olivat räävittömiä, joten pitäisi tuntea sananvapauden rajat ja sensuuri, mutta eivät ne käytännössä vastaani tulleet.

Kukaan ei sensuroinut sepustuksiani Yleisradiossa eikä kaupallisissa konserneissa ja erilaisten poppoiden pikkulehdyköissä. Tietenkin joku joskus vaihtoi otsikon ja lyhensi kappaleen tai lisäsi omiaan, mutta eivät toimitukselliset rutiinit ole sensuuria.

Muistan vain yhden sellaisen yksintein torjunnan, että tätä emme julkaise. Se sattui Ilta-Sanomien vakikolumnistina kaksi vuotta sitten.

Kun näin jälkikäteen silmäilen, tekstini oli tahmea, liikaa paatosta. Yleisö ei menettänyt mitään, samapa tuo, kysyinköhän lehdestä edes hylsyn syytä. Takana tuskin oli Sensorien Salaliittoa. Iltis antoi yleensä täydet vapaudet ja päälliköt suhtautuivat suopeasti meikäläiseen, ei kovia tunteita.

Kyseinen täytebiisi ei kuulu levyilleni vaan pöytälaatikkoon. Kulkeutukoon kumminkin Suomen Uutisiin, journalismin historian höysteeksi. Painokelvottomin Teemu ikinä. Kas tämmöinen örähdys meni överiksi ajanhengen kova- ja yksiäänisessä kuorossa. Tekijä ei siis ole kansanedustaja vaan satunnainen skribentti.

TEEMU KESKISARJAN KOLUMNI, JOTA ILTA-SANOMAT EI JULKAISSUT 22. KESÄKUUTA 2022

”Häirintä” ja ”epäasiallinen käytös” ovat ylirikoksia, joissa mahdoton todistustaakka siirtyy syytetylle, kirjoittaa Teemu Keskisarja.

Parahin lukija, keski-ikäinen mies tai nainenkin, vannotko käsi sydämellä ja etumuksella, että Sinä et ole koskaan, ikipäivinä:

Ohjannut teiniä pöytään istumaan ”alaselästä koskemalla”.

Esittänyt lounaalla kysymyksiä, jotka jälkeenpäin olivat jonkun mielestä ”omituisia ja tungettelevia”.

Pikkujouluista poistuessasi halaillut ketään tarpeettoman monta kertaa.

Humalassa tai selvin päin aiheuttanut sanoillasi ja eleilläsi jollekulle painostavaa oloa.

Joutunut entisen puolisosi kanssa selkkauksiin, jotka mieluiten pitäisit omana tietonasi.

Vaihtelevissa tilanteissa pyrkinyt tai päätynyt ihmisten kanssa sukupuoliyhteyteen.

Koska en voi vannoa omaa synnittömyyttäni, en heitä Wille Rydmaniin ensimmäistä kiveä. Älä heitä sinäkään, syntinen lukija.

Kivitys saattaa 2020-luvun Suomessa osua jokaiseen henkilöön, joka sijaitsee otaksuttujen uhriensa yläpuolella ja on tiedotusvälineille ja somelle kiintoisa. Miituu lähti hyväksikäytöstä, alistamisesta ja väkivallasta; niitä vastaan kelpasi tietenkin kampanjoida oikeuden puolella. Mutta jälkilöylyt kihisevät nyt ”häirintää” ja ”epäasiallista käytöstä”, joiden tunnusmerkistö häilyy sekä yleisesti että yksityisesti.

Nimettömät ilmiantajat pääsevät ääneen, koska tabusta kauan ”vaiettiin”. Vuosikausien takaisten illanviettojen jatkoilla ei ole mitään vanhenemisaikaa. Epäillyn pitää itse osoittaa, että minä en jutellut säädyttömiä tai hiplannutkaan. Kun poliisi katsoo, että rikosta ei ole syytä epäillä eikä niin ollen tutkiakaan, sekin päätös piirtyy langettavan mediahuomion väritykseksi.

Rikoslain ulkopuolelle on syntynyt eräänlaisia ylirikoksia. Niihin eivät päde normaali syyttömyysoletus ja syyttäjän todistustaakka. Epäasiallinen häirikkö on aina syyllinen vähintään siihen mitä huhut luulevat kertoa. Uhrittomuuskaan ei merkitse mitään. Ylirikosten rangaistukset ovat ammatillisesti ja sosiaalisesti kymmenen kertaa kovempia kuin sakot ja ehdonalaiset.

Toimittajat tekevät duuniaan – sitä en lainkaan vastustele enkä moralisoi. Tapaus Rydman mietityttää minua muuten vain ajankuvana.

Jopa siinä skenaariossa, että Rydman lopulta osoittautuisi pedofiiliksi ja sarjaraiskariksi, pikainen nappituomio oli väärä. Se näytti inhan piirteen ilmapiirissä.

Kun epäilys tulee julki, miten reagoivat työtoverit, puoluepiiri ja vaikuttajaverkostot?

Kaiketi konsulttien neuvoilla kriisiviestivät, että tämmöinen on hirveää, kamalaa, epähyväksyttävää ja uuden esiselvityksen paikka. Pakko on puhdistaa saastainen synnintekijä riveistä. Kaikki varovat asettumasta väärälle puolelle taistelussa, jota ei voi voittaa. Ensimmäinen henkilökohtainen hätä on irrottautua tahrasta – muuten somettavat minuakin salailijaksi, suojelijaksi, mahdollistajaksi ja vähättelijäksi! Onkohan monikaan Kokoomuksesta, perimältään legalistisesta puolueesta, tokaissut yksikantaan, että syytön kunnes toisin todistetaan. Eipä silti, yhtä armottomia ovat muutkin politiikan, talouden ja kulttuurin instituutiot ylirikosten lynkkauskäytännössään.