Teemu Keskisarjan kolumni: Rasisminvastainen teollisuus ja kulttuurinen omiminen

Tehtaat Suomessa lopahtavat, mutta rasisminvastainen teollisuus porskuttaa. Savu nousee virastojen, valtuutettujen ja tutkimuslaitosten piipuista. Rasisminvastaisia rakennelmia, viljelmiä, koneistoja, tuotantopäällikköjä ja spesialisteja piisaa. Verorahoitteiset kanta-asiakkaat tyhjentävät ajatushautomoiden ja -munimoiden kennot.

Ainut pullonkaula on raaka-aine. Ei ole helppoa teollisesti vastustaa, juuria, torjua, kitkeä ja taltuttaa sitä, mikä ei edes esiinny pohjolan luonnossa, ainakaan korkeina pitoisuuksina.

Suomesta ei löydy rotusortoa tai rasistisia henkirikoksia. Siksi mielikuvakaivoksissa louhitaan ajatusrikoksia kuin malmeja. Kyselyhutkimukset tyyliin ”43 prosenttia afrikkalaistaustaisista kokenut häirintää vuoden sisällä – Suomi Euroopan rasistisin maa” käyvät kaupaksi. Tuskin ne kuitenkaan pyörittäisivät uudelleenkoulutusverstaiden ja ilmianto-industrialismin koko kapasiteettia.

Rasisminvastainen teollisuus välttää seisokit tuotekehittelyllä. Sen yksi kustannustehokas käsite on ”kulttuurinen omiminen”. Prosessi vaatii materiaaliksi loukkaantumisia tai mieluiten synteettisiä tekoloukkaantumisia.

Kulttuurisen omimisen maailmanmarkkinat alkoivat Pohjois-Amerikan äkkirikkaista intiaaniheimoista. Suomessa on aika vähän vähemmistökulttuureja enemmistön omittaviksi. Rasisminvastaisuuden kysyntä kuitenkin luo omimiskohujen tarjontaa.

Totean tähän väliin selkokielellä, että minulla ei ole yhtikäs mitään alkuperäiskansoja vastaan. Saamelaisiin suhtaudun erityisen suopeasti sekä historioitsijana että Arkadianmäen elättinä.

Pakinani poistumiskulma olkoon pelkästään kulttuurihistoriallinen.

Loukkauksia ja tekoloukkauksia on aina ollut ja aina oleva. Entisaikaan loukkaantumisen monopoli oli kristillis-isänmaallisilla piireillä. Joutilaat rovastit ja evp. upseerit hyvin kerkesivät kirjasotiin Paavo Rintalaa, Väinö Linnaa, Henry Milleriä tai Hannu Salamaa vastaan. Säädyttömyyden ja jumalanpilkan vastainen teollisuus oli vielä 1960-luvulla runsaasti resursoitua instituutioissa.

Perinteisten arvojen kanssa taiteilijat pyrkivät ja pääsivät tukkanuottasille. ”Kulttuurinen omiminen” ei tietenkään kohauttanut Impivaaran heimoja ennen kansainvälisen ilmiön kotoperäistä standardisointia.

Tässäpä eilispäivän toleranssista esimerkki, jollaisesta loukkaantumisvyöry tänään siirtäisi tuntureita ja kääntäisi Tenon uoman.

Kuvataidenäyttely pohjoissuomalaisessa kaupungissa vuonna 1982. Tyylisuunta ”ekspressionistista sakuraa”, aiheissa läsnä paikallinen stereotypia. Kuvat eivät ole nyt nähtävilläni, mutta aikalaistekstistä melkein kuulee noitarummun kuminan ja joikaamisen. Näytteilleasettajat Pupu ja Rukivehr eivät taiteilijanimistään päätellen ole saamelaistaustaisia, silti heidän kuvastoonsa sisältynee kansallispukimia. Ne tosin ovat riisutut installaatiossa, jossa ”lappalaisukko tiiraa muna kädessään nuotion edessä tanssivaa naishahmoa”.

Tiettävästi mikään 1980-luvun kulttuuritaho ei loukkaantunut šamaanirituaalin omimisesta – ei vaikka teoksen nimi oli: Oula katsoo himoiten tytärtään.

(lähde: Kauko Röyhkä, Vaeltava vitsaus. Muistelmat 2. Docendo)