Miksi yhden asian fanaattiset joukkoliikkeet paljastuvat aina lopulta äärivasemmistolaisiksi puuhakerhoiksi?

WOKE | Viime vuosina nähdyt yhden asian joukkoliikkeet kuten Black Lives Matter ja ilmastoaktivistit ovat kieltäytyneet tavoittelemasta mahdollisimman laajaa kannattajapohjaa aaterajojen yli. Sen sijaan liikkeet nojaavat vahvasti äärivasemmalle ja havittelevat radikaalia ainesta. Tunnetun brittiläisen ajatushautomo Institute of Economic Affairsin tutkija Kristian Niemietz analysoi fanatismin roolia uusvasemmiston strategiana. Hänen mukaansa äärivasemmistolainen maailmankuva antaa aktivisteille suuremman mission, herättää intohimoja ja tuo enemmän poliittista vaikutuspotentiaalia. Yhden asian liikkeet kiinnostavat vain, jos ne voidaan valjastaa suuremmille poliittisille päämäärille.

Amerikkalainen politiikantutkija David Horowitz kertoi aikoinaan osuvan anekdootin: “Eräs opiskelija-aktivisti julisti: ‘Kyse ei ole siitä, mistä nyt puhutaan. Kyse on aina vallankumouksesta.’ Toisin sanoen, olipa kyse kaupunkien mustasta väestöstä tai naisten asemasta, se ei ole varsinainen huolenaihe. Se on vain keino edistää varsinaista päämäärää, eli vallan tavoittelua ja vallankumousta.”

Tämä kiteytys tunnetaan suuressa maailmassa nykyään nykyään Issue is never the issue -periaatteena.

“On paljon tehokkaampaa saada muutaman tuhannen aktiivisen ja intohimoisen kannattajan joukko, mieluiten joitain vasemmistojournalisteja ja Twitter-persoonia, kuin miljoonia kannattajia, jotka eivät ole valmiita mihinkään.”

Kuvitellaanpa maailma, jossa Black Lives Matter, Elokapina ja valtavirtaisempi ilmastoliike olisivat oikeasti sitä, miltä ne näyttävät päältä päin: yhden asian liikkeitä. Tuolloin Black Lives Matter olisi puhtaasti pelkkä rasismin vastainen liike. Se ei kurottaisi mihinkään muuhun aatteelliseen suuntaan kuten äärivasemmistolaiseen antikapitalismiin. Elokapina ja ilmastoaktivistit Greta Thunbergin johdolla olisivat puhtaasti ympäristöliikkeitä vailla kiisteltyä äärivasemmistolaista agendaa.

Tuolloin nämä liikkeet olisivat laajoja, perinteisiä poliittisia rajoja ylittäviä liittoumia. Ne pyrkisivät rakentamaan siltoja ja olemaan aatteellisesti mukaan ottavia, inklusiivisia. Tämä edellyttäisi muiden poliittisten näkökulmien siirtämistä taka-alalle. Äärivasemmistolaiset toki saattaisivat yhä olla niissä yliedustettuina. Liikkeiden riveistä löytyisi kuitenkin lisäksi laaja kirjo poliittista keskikenttää ja oikeistolaisia, konservatiiveiksi ja liberaaleiksi itseään luonnehtivia kannattajia – sekä tietysti aivan epäpoliittisia ihmisiä.

Kuten on huomattu, näin ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi Elokapinan perustaja Roger Hallam hekumoi yritysjohtajien tappamisella, ja Black Lives Matterin Chicagon jaosto osoitti tuoreeltaan tukea Hamasin terroristeille.

Edellä mainitut liikkeet eivät ole mahdollisimman laajoja, aaterajoja ylittäviä yhden asian liittoumia. Ne huutavat jo päältä päin jyrkkää äärivasemmistolaisuutta. Niiden epävirallisena tehtävänä on koota aatteellisia radikaaleja yhteen.

Kuulostaako tutulta?

Pakolaiskriisin aikaan vuosina 2015-2016 nähtiin kansanliikkeitä kuten “Meillä on unelma” ja “Peli poikki”. Ne julistautuivat päällisin puolin yleishumaaneiksi monikulttuurisuuden ja ääriliikkeiden vastaisiksi mielenilmauksiksi. Unelmafestareiden ohjelma koostui ylikorostuneesti vasemmistolaisten poliitikkojen kuten Erkki Tuomiojan (sd.), Paavo Arhinmäen (vas.) ja Ozan Yanarin (vihr.) puheista ja näitä tukeneiden kulttuurivaikuttajien kuten Maija Vilkkumaan ja Karri “Paleface” Miettisen esityksistä.

Festarit huipentuivat farssiin, kun yleisö mylvi epäkunnioittavasti ja yritti estää Suomen uutisten päätoimittaja Matias Turkkilan puheen ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa. Seuraavana vuonna samanhenkisen Peli poikki -mielenosoituksen huomion varasti puolestaan punainen banderolli, jossa murskattavaksi oli kuvattu Suomen valtion vaakuna ja poliisin logo.

Tosiasia kuinkin on, että Suomen eduskunnasta ei löydy yhtäkään äärioikeistolaisia aatteita kannattavaa tai sen mukaista liikehdintää tukevaa puoluetta. Käytännössä koko Suomi vastustaa natsismia ja voisi siten olla otollista yleisöä liberaalidemokratiaa puolustavalle kansanliikkeelle. Silti vuosi toisensa jälkeen järjestettävissä natsismin vastaisissa mielenosoituksissa kokoontuu lähinnä toinen toistaan aggressiivisempia vasemmistolaisia anarkisteja usein vieläpä kasvot peitettynä. Edellisenä itsenäisyyspäivänä “Helsinki ilman natseja” -liikkeen anarkistit hakeutuivat tuttuun tapaan konfliktiin poliisin kanssa.

Myös aiemmin yleisenä sateenkaariliikkeen äänitorvena tunnettu Helsinki Pride on radikalisoitunut. Vuoden 2023 keväällä Helsinki Pride irtisanoutui yhteistyöstä kokoomuksen ja keskustan kanssa. Syyksi ilmoitettiin, että puolueet eivät olleet yksiselitteisesti translain uudistamisen takana. Tempauksella pride-yhteisö asettui jyrkästi vasemmistopuolueiden taakse ja pyrki leimaamaan muut “ihmisoikeuksien” kannalta kyseenalaisiksi.

Mistä tämä johtuu?

Aiemmin konservatiiviset politiikankommentaattorit ovat pitäneet yllä kuvatun kaltaisia liikkeitä marxilaisina eturyhminä. Yhden asian teemat on nähty lähinnä Troijan hevosina, joilla suurempaa ideologiaa hivutettaisiin massoille.

Tunnetun brittiläisen markkinataloushenkisen ajatushautomo Institute of Economic Affairsin tutkija Kristian Niemietz ei tyydy pelkästään tähän selitykseen. Suomalaisen ajatushautomo Liberan kansainvälinen yhteistyökumppani on kuluneen vuoden aikana kunnostautunut analysoimalla nk. woke-kapitalismia ja uusvasemmiston liikehdintää.

Niemietzin mukaan eturyhmiltä voisi odottaa paljon kurinalaisempaa koordinointia ja viestinnällistä suunnittelua. Hajanaiset ruohonjuuritason liikkeet eivät kuitenkaan toimi niin systemaattisesti.

Voisi kuvitella, että yhden asian ajamiseen keskittyvät liikkeet pyrkisivät ensin kokoamaan mahdollisimman paljon ihmisiä ja sitten hivuttaisivat varovasti muita agendoja. Tällainen strategia varoisi menemästä liian pitkälle liian nopeasti. Rationaaliset yhden asian liikkeet yrittäisivät suorastaan hillitä ylilyöntejä ja huolehtia uskottavuudestaan.

“Jos haluat herättää intohimoja, ja jos haluat vaikuttaa eliitiin, sitä ei saa aikaiseksi pelkällä ympäristöliikkeellä. Sitä ei saa aikaiseksi pelkällä rasisminvastaisuudella. Tarvitset salaisen ainesosan, jotain suurempaa, joka herättää intohimoja ja tuo yhteiskunnallista statusta.”

Niemietz nostaa esille esimerkin: Elokapinan kansainvälinen franchise-konsepti Extinction Rebellion pyysi anteeksi vasemmistoyleisöltään otettuaan yhden kerran etäisyyttä sosialismista.

Tutkija arvioi, ettei mm. Black Lives Matter tai ilmastoaktivistit varsinaisesti pyri maksimoimaan tukijakuntansa määrää. Ratkaisevaa on aineksen aatteellinen palo sekä yhteiskunnan avainpaikkojen taivuttelu ja institutionaalinen tuki.

Tätä ei Niemietzin mukaan pystyisi saavuttamaan vilpittömällä yhden asian liikehdinnällä. Vaikka kannatus olisi laajaa, siitä puuttuisi tärkein polttoaine – fanaattisuus.

“On paljon tehokkaampaa saada muutaman tuhannen aktiivisen ja intohimoisen kannattajan joukko, mieluiten joitain vasemmistojournalisteja ja Twitter-persoonia, kuin miljoonia kannattajia, jotka eivät ole valmiita mihinkään.”

Tavallisilla keskitien tukijoilla ei olisi halua ottaa henkilökohtaisia riskejä liikkeen puolesta, eivätkä he välttämättä sietäisi edes muiden kannattajien kansalaistottelemattomuutta. Liikkeen tukemiseen ei liittyisi erityisyyden ja pioneerihenkisyyden kokemusta.

“Jos haluat herättää intohimoja, ja jos haluat vaikuttaa eliitiin, sitä ei saa aikaiseksi pelkällä ympäristöliikkeellä. Sitä ei saa aikaiseksi pelkällä rasisminvastaisuudella. Tarvitset salaisen ainesosan, jotain suurempaa, joka herättää intohimoja ja tuo yhteiskunnallista statusta.”

Vastaus on yleisempi vasemmistolainen maailmankuva, kapitalismin vastainen taistelu. Vähemmistöasiat ja ympäristöasiat kiinnostavat vasta, kun ne on kytketty osaksi suurempaa aatteellista liittoumaa.

Yhden asian agendat on teoretisoitu osaksi suurempaa maailmankuvaa. Aktivistit näkevät kapitalismin juurisyynä kaikelle näkemälleen pahalle, ilmastonmuutokselle ja rasismille. Tämä näkyy julistuksissa, jotka nimeävät antirasismin avoimesti antikapitalistiseksi, puhuvat “rodullisesta kapitalismista”, edellyttävät kapitalismin murskaamista ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi ja kutsuvat ilmastonmuutosta luokkasodaksi.

Jyrkkä vasemmistolainen maailmankuva herättää intohimoja, antaa suuremman merkityksen ja on aktivisteille portti suurempaan yhteiskunnalliseen statukseen. Yksittäiset ilmiöt ja yhden asian teemat ovat kiinnostavia vain sitä vasten, miten ne tukevat tätä kokonaisuutta.

Niemietz näkee tämän dynamiikan 2020-luvulle päivitettynä versiona Robert Conquestin toisesta politiikan laista: “Mikä tahansa organisaatio, joka ei selväsanaisesti ja perustamissäännöissään nojaa oikeistolaisuuteen, on tuomittu taipumaan vasemmistolaiseksi.”

Sama periaate tunnetaan myös O’Sullivanin lakina, jota Suomen Uutiset käsitteli jo vuonna 2020.