Arkeologi Andreas Koivisto kirjoitti Vantaan Sanomissa piikiven pilke silmäkulmassaan: ”Vantaa saattoi olla jo kivikaudella Suomen monikulttuurisin kaupunki”. Kaupunginmuseon hyvä näyttely Ikikallion tarinoita Tikkurilan vanhalla asemalla elävöittää esihistoriaa. Taiteilija Tom Björklundin vuosituhansien takaiset mustahkot kantavantaalaiset luontuvat luiden DNA:han ja tuoreempiin kirjallisiin lähteisiin.

Ruotsalainen linnoitusupseeri Augustin Ehrensvärd piti 1740-luvulla matkapäiväkirjaa, jonka ”rasismista” voisimme tekoloukkaantua. Suomessa sylilapsilla oli kaunis vaalea iho, mutta iän myötä se tummui hirvittävän rumaksi, ja varsinkin eukot näyttivät kummituksilta, kuvaili Ehrensvärd. Monioppineena hän selitti värinvaihtoa savutupien katkulla. (Matka Suomessa 1747. Suomentanut ja toimittanut Sampo Honkala. SKS). Mustaihoisuutta aiheuttivat myös päivetys, ahavoituminen, isorokon arvet sekä tervan- ja kaskenpoltto.

Mitä tuli perintötekijöihin, kielitieteilijät löysivät tundralta ja pustalta ei-pellavapäisiä sukulaisiamme. Ihonvärikysymys on helppo, mutta rodut, kansanryhmät, kielet, muutot ja väestönvaihdot äärettömän vaikeita. Keitä olemme ja mistä tulemme?

Muodikkaassa narraus-narratiivissa suomenkieliset ja -mieliset eivät ole alkuperäiskansa. Yllättävän moni tietokirjailijakin toistelee tätä. Olipa kerran heimo, joka lähti jostakin idästä, jätti virolaiset välietappiin, saapui Suomeen ja hääti saamelaiset, päätyi Ruotsin ja Venäjän alamaisiksi, sekoittui moniin tulokkaisiin, lainasi lännestä hengenviljelyn siemenet, sepitti 1800-luvulla kansallisen identiteetin ja viimein 2020-luvun maahanmuuttovastaisuudella unohti, että Impivaaran väki on aina vaihtunut.

Niin. Totta toki on, että Ryynäset ja Horttanaiset eivät suoraan polveudu jäätikön sulamisen seurailijoista. Mutta hekin olivat täällä ensin. Väestö on Suomessa 10 000 vuodessa vaihtunut harvemmin kuin muualla Euroopassa. Näin siksi, että homo sapiensilla oli perin vähän syitä tungeksia näille raukoille rajoille, poloisille pohjan maille.

Muuttoaallot eivät kuljettaneet massoja vaan kansansirpaleita. Läänin kokoinen läntti elätti kymmeniä tai satoja metsästäjä-keräilijöitä. Ikivanhimmat paikannimet Saimaa, Imatra ja Päijänne ovat tuntematonta kieltä, jonka puhujista ei muistoja säilynyt. He tuskin tuhoutuivat sukupuuttoon, luultavammin parittelivat tulokkaiden kanssa ja jatkoivat elämäänsä geeneissä. Vantaan asfalttia tänään tallaavan valkoihoisen persun perimästä kukaties häviävän pieni hippunen tulee tummaihoiselta esivanhemmalta, joka paikalle ensimmäisenä astui.

Saamelaiset risteytyivät muihin suomalais-ugrilaisiin kuin metsäpeurat poroihin. Lännenkin kanssa oli kohtaamisia. Usein liikehtijä ei ollut ihmisryhmä vaan kieli, mutta tämä menee nyt liian monimutkaiseksi, joten vaihdan havainnollistamisvaihteelle.

Välimeren väkirikkailla rannoilla väestönvaihto tarkoitti esimerkiksi sitä, että persialaiset 494 eKr. surmasivat Miletoksen kaikki miespuoliset ikään katsomatta, kuljettivat naiset pois orjuuteen ja toivat tilalle uusmiletoslaisia, kuten Herodotos kertoo. Totaaliset valloitukset seurasivat toisiaan. Vastaavien toimenpiteiden takia Ateenassa ei nykyisin mietiskele Sokrateen ja Platonin biologisia jälkeläisiä eikä egyptiläisillä ole ykseyttä Sinuheen.

Suomen suunnalla ihmisiä ei piisannut joukkoteurastuksiin ja täydennyksiin. Vesi virtasi Vantaassa aina vitkaan. Vaihdokasporukka kyllästyi suurriistan jahtaamiseen, hyppäsi yksipuiseen haapio-venhoon virran vietäväksi vailla määränpäätä, pani toivonsa rukiiseen ja lainaili germaanista ja slaavilaista viljelysanastoa. Hylkeenpyytäjä ei löytänyt lumimyrskyssä jälkiään vaan jämähti vastarannan klaaniin kotivävyksi tai -miniäksi. Veri vaihtui tarpeeksi. Sisäsiittoisuus oli siedettävämpää kuin vuoristojen ja uskonnon tabujen halkomissa maissa.

Väestönvaihto olisi yliampuva ilmaus rantaruotsalaisten rantautumisesta. Elintila riitti 1000–1300-luvuilla ilman etnisiä puhdistuksia. Hälsinglandilaisilla, jotka Helsingin tienoon asuttivat ja nimesivät, ei ollut pienissä aluksissaan miekkoja vaan hansikkaallinen siemenviljaa. Ristiretkilegendojen jälkeen ei ole tietoja merentakaisten ja täkäläisten taisteluista. Kansanryhmät sietivät toisiaan yli kielirajan. Ruotsinkieliset kalastajat, pellonraivaajat ja karjanhoitajat eivät alistaneet naapureitaan, vaikka kirkko ja kruunu levittäytyivät. (ks. Kari Tarkiaisen mainio tutkimus Sveriges Österland, SLS).

Historiallisena aikana Suomeen tietenkin muutti ihmisiä elinkeinojen takia ja satunnaisesti: tasaiseen tahtiin, vähittäin taikka joskus sykäyksinä. Hävityn sodan jälkeen venäläinen miehittäjä siitti liudan suomalaislapsia – ja vuoroin vieraissa hakkapeliitat ja karoliinit voimansa päivinä.

Vetovoimatekijät ja kotoutusteollisuus Suomesta puuttuivat vuosina 9 000 eKr. – 1990 jKr. Miten homma täällä Pohjantähden alla olisi toiminut isommilla väestönvaihdoilla? Ei aavistustakaan. Myönteiset, kielteiset tai yhdentekevät vaikutukset eivät mahdu tähän muutenkin ylipitkään kolumniin. Väitteeni rajoittuu suuruusluokkaan.

Väestönvaihto isolla V:llä alkoi vasta 1990-luvulla. Yli puolen miljoonan ulkolaisen saapumiselle ja kymmenyksen vaihdokselle yhdessä sukupolvessa ei löydy edeltäjää menneisyydestä.

Teemu Keskisarja