HS lyttäsi Tuntemattoman sotilaan ”tylsäksi” – mutta murska-arviolle oli muitakin syitä

”TURHA”. Siinä Helsingin Sanomien otsikko uudesta Aku Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta. Ja kaksi tähteä päälle.

Miksi näin? HS:n Juha Typön arvostelussa moititaan elokuvaa lukuisista synneistä. Ne voidaan jaotella karkeasti kolmeen kategoriaan – tylsyys ja hengettömyys, nykypäivän teemojen puute sekä riittävän erilaisuuden puute.

Ohessa HS:n arvostelusta poimitut moitteet:

Tylsyys ja hengettömyys

– Vuonna 2017 ei enää kaipaa, ei jaksa uutta versiota,
– kotirintamaosuudet tuntuvat väkinäisiltä,
– Rokan sisäistä maailmaa kuvataan vain ilmeettömillä tuijotuksilla,
– Hietasen ja venäläisen Veran kohtaus on korni,
– kuvat ovat voimattomia nättejä postikortteja,
– otokset eivät luo illuusiota elävästä, hengittävästä maailmasta,
– ei tule tunnetta siitä, että elokuvan maailma jatkuisi kuvien ulkopuolella,
– taistelukohtaukset eivät tee vaikutusta,
– tavallista isompi budjetti ei näy,
– näyttelijöiden vuorosanat osaa ulkoa, ja se on tylsää.

Elokuvassa ei korosteta nykypäivän teemoja:

– Rokan vaimon Lyytin osuuksia ei ole montaa eivätkä ne muuta kokonaisuutta,
– elokuva on tavanomainen suomalaisen elokuvan mieskuvaus,
– se, että Rahikainen myy nälkää näkeviä venäläisnaisia raiskattavaksi ei riitä tuomaan esille naisten julmaa kohtelua sodassa,
– kokonaisuutta ei aseteta uuteen valoon eikä Tuntematonta tuoda tähän aikaan kiinni,
– elokuvassa ei riittävästi hyödynnetä sitä, kun Koskela käy Horst Wesseliä laulavan natsimielisen suomalaisupseerin kimppuun.

Elokuva ei ole riittävän erilainen:

– Ei perustele olemassaoloaan,
– ohjaaja ja käsikirjoittaja eivät olleet rohkeita,
– omaa tyyliä tai selkeää visiota ei ole tai jos on, sellainen ei välity,
– elokuva on turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma, ja uusi osa suomalaisten sotaelokuvien ja mieskuvausten joukkoon.

Arvostellaanpa arvostelu

Arvostelijalla on luonnollisesti oikeus kantoihinsa ja näkemykseensä. Jos elokuva vaikuttaa hänen mielestään tylsältä, hengettömältä ja postikorttimaiselta, on tämän kokemuksen kanssa kenenkään kovin vaikeaa olla eri mieltä.

Arvostelun mielenkiintoisin anti ei kuitenkaan ole arvostelijan viihtyvyys tai sen puute, vaan anakronismin vaatimus, joka asustaa nykyään Helsingin Sanomien journalismissa tavattoman voimakkaana. Anakronismi tarkoittaa asioiden sijoittamista väärään aikakauteen.

Helsingin Sanomat on tunnetusti hyvin vahva feminismin, globalismin ja punaviheraatteen kannattaja sekä isänmaallisuuden vastustaja. Lehti on niin ikään loputtomassa sodassa kaikkea sellaista vastaan, jossa kyseenalaistetaan ylikansalliset vallanpitäjät – samoin kuin sellaista toimintaa vastaan, jossa lehti on näkevinään äärioikeistolaista ajattelua.

Näistä lähtökohdista ei ole kummallista, että elokuva muuttuu automaattisesti huonoksi, ellei siinä erityisesti korosteta naisasiaa ja vähätellä miesnäkökulmaa. Lehden, joka näyttää kaikkina vuoden päivinä takapuoltaan kansallismieliselle eetokselle, ei yksinkertaisesti ole mahdollista kirjoittaa positiivista arvostelua elokuvasta, jossa kumarretaan syvään rintamalla olleiden suurille uhrauksille.

Se on surullista.

Yhtä surullista on päätoimittaja Kaius Niemen puolustautuminen niitä reaktioita vastaan, jota lyttäysarvostelu on tänään perjantaina herättänyt. ”Moniäänisyys on osa Hesaria. Meillä ei ole suunniteltu ”kulttuurikiistaa” etukäteen pedaten vaan julkaistu kriitikon arvio”, Niemi kommentoi twitterissä.

Moniäänisyys? Sen kun näkisi. HS:n sisältö on kauttaaltaan ideologian läpitunkemaa.

Lehdelle, joka jyrää feminismillä, naiskiintiöillä, ja sukupuoleen tai etnisyyteen perustuvilla etuoikeuksilla tasavertaisuuden ihanteisiin sitoutuneen kansanvallan keskeiset periaatteet, ei valitettavasti ole enää kyvykkyyttä tuottaa edes tasapainoista elokuva-arvostelua.

Toisenlaiseenkin arvioon voi päätyä

Suomen Uutiset kysyi elokuvan ennakkoon nähneen presidentinvaaliehdokas Laura Huhtasaaren (ps.) mielipidettä elokuvasta.

– Perinteinen. Varman päälle tehty. Hyvä. Puuttui niin sanottu ”liberaali maailmankatsomus”, jota niin monessa elokuvassa nykyään tuputetaan, Huhtasaari pohti.

– Kaveria ei jätetä -asenne korostui. Vahva surumielisyys korostui varsinkin Rokan vaimon kautta. Elokuva kertoi ihmiskohtaloista sodan keskeltä – ajasta, jolloin oli perhe etusijalla.