Onko Helsingin Sanomat kertonut satuja, valtionsalaisuuksia, molempia vai ei kumpaakaan? HS joutuu puntariin sekä Wille Rydmanista että turvallisuussalaisuuden paljastamisesta

”Kansanedustajasta saa Suomessa puhua aika paljon potaskaa ilman pelkoa rikosoikeudellisista seuraamuksista. On puhuttava hyvin tuhtia soopaa, jotta voitaisiin epäillä kansanedustajaan kohdistuvasta perusmuotoisesta kunnianloukkauksesta. Jotta voitaisiin epäillä kansanedustajaan kohdistuvasta TÖRKEÄSTÄ kunnianloukkauksesta, on puhuttava aivan poikkeuksellisen sakeaa palturia. Ja puheet on kyettävä sellaisiksi myös osoittamaan.

Se, että poliisi on päättänyt käynnistää esitutkinnan Helsingin Sanomien julkaisemaan artikkeliin liittyen minuun kohdistuvasta törkeämuotoisesta kunnianloukkauksesta, on Suomessa varsin poikkeuksellista. Ennen esitutkintakynnyksen ylittymistä poliisin on pitänyt kyetä vakuuttumaan siitä, että epätavallisen sakeita pötypuheita vaikuttaa tosiaan julkaistun ja että väitteet ovat sellaisiksi myös osoitettavissa.

Kesäkuussa minut pakotettiin eroamaan liki kaikista tehtävistäni, koska oletettiin, että HS:n minusta maalaama kuva olisi tosi. Yritin konkreettisin todistein osoittaa, että HS ja sen lähteet valehtelevat. Todisteluni kaikui enimmäkseen kuuroille korville.

Poliisin nyt tekemä selvitys on ensimmäinen puolueettoman toimijan arvio HS-lehden esittämien väitteiden uskottavuudesta. Johtopäätöksenään poliisi katsoo, että artikkelin julkaisuun liittyen on syytä epäillä rikoksia tapahtuneen. Tutkintapyyntöni kohdistui sekä artikkelin kirjoittajien että useimpien sen haastattelemien henkilöiden toimintaan.

Nyt haastankin kaikki arvioimaan sitä, tehtiinkö minun suhteeni kesäkuussa oikeita johtopäätöksiä. Ja jos ei, niin olisiko nyt aika peruuttaa noista johtopäätöksistä. Ja jos aika ei ole nyt, niin koska sitten? Joskus vuosien päästäkö, kun oikeusprosessi oletettavien valituskierrostensa jälkeen on tullut päätökseensä? Ja jos vasta silloin, niin onko valta erottaa ja tuomita poliittisia päättäjiä todella ulkoistettu tiedotusvälineille, joiden väitteiden totuudenmukaisuudesta ainakaan poliisi ei ole vakuuttunut?

HS:n narratiivihan oli se, että ”yhdeksän naista” kertoo ”ahdistavista kokemuksista”. Ei muuten kertonut. Yksi yhdeksästä sanoi, että olisin pyytänyt kahville. Toinen yritti kieltää HS:ää siteeraamasta hänen poliisipuhutustaan, mutta HS siteerasi silti – ja vain siltä kohtaa, joka oli katsottavissa minun kannaltani kielteiseksi. Kolmas ei ollut kommentoinut asiaa sen enempää HS:lle kuin poliisillekaan, mutta hänenkin kokemuksensa tulkittiin HS:ssä silti ”ahdistavaksi”. Neljäs oli poliisille sanonut, että olin ollut ”painostava” mutta että en ollut lähestynyt fyysisesti. HS:lle hän ei ollut antanut haastattelua lainkaan, mutta HS laski hänetkin mukaan noihin ”yhdeksään”.

Lopuista viidestä neljän osalta olen poliisille tekemässäni tutkintapyynnössä eritellyt ja todistein osoittanut, miltä osin esitetyt väitteet ovat vääriä. Viidennenkin osalta olisin näin mielelläni tehnyt, jos todistusaineistoa vain olisi tarpeeksi. Oikeusvaltiossa kun syyllisyys pitää kyetä todistamaan eikä syyttömyys, vaikka HS:n ”tutkivat” journalistit päinvastaista edellyttävätkin.

Eräs HS:lle satuja kertonut henkilö intoutui jutun jälkeen tunnetusti väittämään minusta vieläkin perättömämpiä juttuja poliisille. Se tutkinta on edelleen kesken, mutta olen varsin optimistinen sen suhteen, että sekin tulee aikanaan päättymään kannaltani suotuisasti. Siihen osaltaan luovat uskoa myös poliisin tänäiset johtopäätökset.”

Tapausten käsittely jatkuu.