Teemu Keskisarjan kolumni: Nuorten korkeakouluopiskelijoiden kärsimykset

Lopun aikojen aktivismi saa kuoliaaksinaurattavia piirteitä. Korkeakouluopiskelijoitako muka kurjistetaan ja sorretaan!? Juuri heilläkö on syytä ”hätähuutoon”? Anna mun kaikki kestää. Barrikadeille nousevat (eli aulaan pyllähtävät) ne, joita yhteiskunta hellimmin hyväilee ja vihoviimeisillä vero- ja velkarahoillaan voitelee.

Ennätyksellisen pieniä ikäluokkia hoivaa ennätysmäärä ammattiauttajia. Parikymppinen on jo tässä junassa pitkään matkustanut vapaalipulla. Siksi vääntäytyminen luentosaliin ja etäkurssille on niin hitsin hankalaa.

”Leikkaukset” satuttavat opiskelijoiden etujoukkoa. Se tiedostaa ikiomat etuoikeutensa ja aikuisten velvoitteet esimerkiksi kehitysmaita kohtaan. Näkövinkkeli on kapeanpuoleinen.

Parahin yliopistonvaltaaja, pyörittelepä karttapalloasi. Missä muualla rahvaanlapset noin vain lueskelevat tohtoriksi asti? Eivät missään. Suomalaisten opintie on ilmaisuudessaan ja pituudessaan ääripoikkeus. Siitä kuuluu sanoa: kiitos, kiitos, kiitos.

Hiljainen enemmistö varmaan kiitteleekin. Uikuttajavähemmistö ylikorostuu uutisissa.

Syksyllä 2023 loksahtaa köyhyysloukku. Siis mihin nähden?

Opintotuki ja lainan valtiontakaus ovat parin sukupolven onnenpotkuja. Äkkiä ne muuttuivat itsestäänselviksi perusoikeuksiksi. Kuten myös yksiö kantakaupungissa sekä ruokailun ja terveydenhoidon ihmeet.

Kirjoitanpa mistä tahansa aiheesta, joku opastaa: ”mutkun toi ei oo tätä päivää, menneisyyttä ja nykyisyyttä ei voi verrata”. Voipas. Kaikkia asioita auringon alla voi verrata – usein sillä tuloksella, että erilaisia ovat.

En kaihoa paluuta muinaisuuteen. Ainoastaan huomautan, että elettiinpä ennenkin, vaikk’ ojan takan’ oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast’ oltta juotiin

En väitä, että ennen olivat tenttikirjat puupaperia ja valkolakkien lyyrat rautaa. Väitän, että korkeakouluopiskelijoiden kärsimykset ovat tosi aikalaiskokemus. Kipupisteet vain siirtyvät ja kipukynnyksen korkeus vaihtelee.

Asunnottomuus tarkoitti 1960–70-luvuilla oikeasti taivasalla palelua. Pula-ajan dekaani oli 1940-luvulla nälkäisempi kuin leipäjonolainen nykyjään. Mielenterveyspalvelut olivat akateemisille sotaveteraaneille tuiki tuntemattomat. Nälkävyö kuului 1800-luvulla ylioppilas Aleksis Stenvallin ja monen toverin garderobiin yhtä luontevasti kuin osakuntahaalarit tänään.

Olemattomimmillaan etuisuudet olivat yliopistohistorian alussa. Turun Akatemiassa kuolleiden kielten ulkoluku, puhetaidon pinnistys ja rihvelitaulujen rapsutus alkoivat aamuviideltä tiloissa, joita ei talvisinkaan lämmitetty (hauska tutkimus 1700-luvun tiede-elämästä: Jyrki Siukonen, Mies palavassa hatussa, SKS 2006).

Pappi oli ainut psykiatri ja paloviina psyykenlääke. Noituus auttoi tenttihuijauksissa hiukan tekoälyn kaltaisesti. Kuitenkin opiskelijat selvisivät hengissä Akatemiasta ja elämästä.

Kärsivätkö nuo sielut kamalammin kuin ”leikkausten uhrit”? En tiedä. Lohtu ja lohduttomuus ovat jotenkin vakioita. Yllättävän yhtäläisinä ne vallitsevat kaikissa ulkoisissa olosuhteissa. Mikään terapiatakuu ei kumoa ihmisyyden ajatonta vitutustakuuta. Niin hoivaajat kuin hoidokit ovat yksin matoisessa maailmassa. Oikeastaan on hyvä, että tämä totuus valkenee vasta vanhemmiten.