Toisin kuin yleensä ajatellaan, perimmäisiä vallankäyttäjiä eivät Suomessa ole niinkään puolueet vaan niiden taustalla vaikuttavat, enimmäkseen varjoissa pysyttelevät valtaryhmät. Ne pystyvät ohjailemaan useita puolueita, kilpailuttamaan näitä vastakkain ja uutisoimaan niiden tekemisistä itse rakentamillaan medioilla. Päätoimittaja Matias Turkkila avaa asiaa videolla ja pääkirjoituksessaan.
Kolme valtaryhmää, kolme näitä ryhmiä tukevaa mediaryhmittymää. Katso video:
Youtube, 22 min 23 sek.
Videon lyhennelmä:
Tiistaiaamu puoluetoimiston kahvipöydässä. Tilitän ties monennenko kerran syvää hämmästystäni sen äärellä, miten moni asia on tänäänkin uutisoitu täysin pieleen. Kyselen toimiston kantajermuilta, onko median touhu aina ollut tällaista. Vastaus on pysähdyttävä: ”Media on aina toiminut tällä tavalla. Alat nyt vasta tajuta sitä.”
Samoilta kantajermuilta kuulin kerran hyödyllisen kuvauksen, joka on auttanut sen ymmärtämisessä, mitä maassa tapahtuu ja miksi. Ensinnäkään poliittinen valta ei niinkään kumpua puolueista itsestään vaan ennen kaikkea niiden taustaryhmistä. Taustaryhmät ovat koiria, ja puolueet niiden häntiä.
Toiseksi: Suomi koostuu karkeasti jaoteltuna kolmesta eri valtaryhmästä. Nämä ovat: 1) etujärjestöt/korporaatiot: kokoomuspainotteiset suuryritykset, keskustapainotteinen agribisnes ja sdp-painotteinen ay-liike 2) idealistinen globalistivasemmisto sekä 3) pienyrittäjistä ja itsenäisestä työväestöstä koostuva isänmaallinen aktiiviväestö.
Kaksi näistä liittoutuu kulloinkin keskenään ja hallitsee maata.
Vaikka tapana on kutsua Petteri Orpoa kokoomuksen johtajaksi, on ymmärrettävä, että kokoomus itse on alisteinen paljon voimakkaammalle ryhmittymälle, joka haluaa enimmäkseen pysytellä piilossa. Ryhmittymä käyttää kokoomusta ja keskustaa keulakuvanaan – kulissinaan. Palkatun näyttelijän tehtävä on puhua tarinaa, jota korporaatioklusteri haluaa väestön mieliin iskostaa.
Suuryritysten johto ei puhu suomalaisille suoraan, vaan suuryrityksistä riippuvaisten medioiden kautta. Duunari ei ottaisi sellaisenaan todesta Wahlroosien tai Herlinien pohdintoja vaan epäilisi näiden puhuvan omaksi edukseen. Jostain syystä miljardöörien kertomat tarinat on helpompi niellä, kun ne julkaistaan uutisina.
Idealistinen vasemmisto puolestaan hallitsee Yleisradiota ja kulttuuri-, taide-, teatteri- ja artistisikermää. Kerronnan ytimessä on syyllisyydentunnon luominen suomalaisten mieliin – hävetkää ja totelkaa.
Pienyrittäjillä ja duunareilla ei ole käytössään omaa mediaimperiumia. Paitsi some.
Juuri tämän takia sekä vasemmiston Yle että oikeiston hallitsemat mediat pitävät somea pahimpana vihollisenaan. Tietenkin. Some ohittaa niiden molempien ikiaikaisen todellisuuskäsitysmonopolin ja antaa kansalaisten itse keskenään puntaroida asioitaan. Esimerkki: Medialla ei ole suoraa pääsyä Stop autoilijoiden kuritukselle -Facebook-ryhmään, jossa on enemmän jäseniä kuin Espoossa asukkaita.
Kaikkein suurin kauhistus perinteiselle medialle on pienyrittäjien ja duunareiden asialla oleva, kansan kieltä vahvasti puhuva mies tai nainen. Tällaisen puhujataiturin tunnemme toisinaan nimellä Halla-aho, Huhtasaari, Vennamo tai Halme. Ja olihan Soinillakin hyvät päivänsä.
Ei käy päinsä, että tällaisen henkilön sallittaisiin puhua vapaasti. Mutta vanhalla vallalla on suuri joukko keinoja, joilla melkein kuka tahansa voidaan nujertaa tai ostaa hiljaiseksi.
Valtaryhmittymä, jolla on käytössään sekä poliittinen puolueryhmä että mediaimperiumi, on suhteettoman hyvässä asemassa. Se voi kuiskuttaa viestejään kahdelta laidalta. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta tilanne on lohduton. Päivittäiset uutiset on luettava jostain, ja jatkuva varuillaan olo ja skeptisyys mediaa kohtaan on raskasta. Mutta juuri tähän saumaan mediat iskevät. Ne teeskentelevät luotettavaa ystävää. Mutta supattavat rivien välissä poliittista narratiivia – markkinoitavaa tarinaa.
+++
Median avulla korporaatiot päättävät mistä puhutaan ja miten puhutaan. Median sopima yhteisrintama työnsi aikanaan Suomen osaksi EU:ta, ja nyt se tyrkyttää itsemääräämisoikeuden luovutusta hienona ratkaisuna, koska se on korporaatioiden intressien mukaista. EU hyödyttää ennen muuta suuria toimijoita, ja haittaa pienempiä. EU avaa kansallisvaltion keulaportit, ja pitkällä aikavälillä se tekee selvää nykyisentasoisista duunariammattien palkoista. EU tekee lopulta selvää jälkeä yleissitovuudesta sekä myös siitä sosiaaliturvasta, johon olemme ehtineet tottua.
EU on suomalaisen korporaatioklusterin märkä uni. Se saa tavoitteensa EU:n kautta läpi. Samaten globalistivasemmisto saa ilmastoapokalypsiaan vedoten poliittiset tavoitteensa läpi. Poliittiset vastustajat onkin kätevää leimata ”elonkehän vihollisiksi” ja ”planeetan polttajiksi”.
Median hyrrä pyörii niin kauan, kun riittävän moni uskoo siihen. Kun ryöstökalastus käy liian härskiksi, luottamus hiipuu. Tästä on merkkejä Suomessakin. Luottamus Yleen on romahtanut maaseutumaisissa kunnissa. Juuri siellä, joissa kärsitään eniten Ylen tuskaisen paasaamisen vaikutuksista.
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 11/2021-lehden pääkirjoituksena.
MATIAS TURKKILA