Brysseliläinen ajatushautomo Bruegel, jota voidaan pitää vahvasti eurooppamyönteisenä instituutiona, julkaisi kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n entisen apulaisjohtajan Ashoka Modyn näkemyksiä. Esipuheessa Bruegelin johtaja Guntram Wolff kirjoittaa, ettei yhtäkään eurokriisin perussyistä olla korjattu kriisivuosien aikana. Näihin syihin lukeutuvat pankkikriisi, euromaiden velkakriisi ja erilaisista eurotalouksista johtuva kilpailukykykriisi.
Valta takaisin valtioille
Modyn mielestä keskitetyllä ylikansallisella päätöksenteolla ei voida saavuttaa legitiimiä järjestelmää. Modyn viesti onkin, että keskittämisintoisessa politiikassa tulisi kääntyä täysin toiseen suuntaan.
Tukipaketit ovat sitoneet valtiot toisiinsa epämiellyttävällä tavalla, jolloin ei ole helppoa muodostaa yhteistä näkemystä. Yksityiset sijoittajat ovat saaneet rahansa ja euromailla on nyt yhteisessä taakassa suuri määrä velkaa. Ja koska euromaat haluavat kuitenkin pitää omasta päätöksenteosta kiinni, niin tukipakettien tiukat taloudelliset ehdot ovat pitkittäneet kriisiä, sekä tehneet massiivisten velkojen takaisinmaksun äärimmäisen vaikeaksi.
Mody ehdottaakin, että valta pitäisi hajauttaa takaisin kansalliselle tasolle. Se kuitenkin vaatii sen, että Euroopassa täytyy hyväksyä maiden olevan erilaisia. Toisaalta tällaisen hyväksyminen puolestaan vaatii sen, etteivät maat joutuisi ottamaan riskikseen muiden maiden vastuita.
Eri mailla tulee olla erilainen riskihinnoittelu
Euromaiden päättäjien tulisi ottaa virheistänsä opiksi. Mody kysyykin, että eikö neljä vuotta sitten virheiksi havaitut teot tulisi kääntää eduksi – ja olla tekemättä vielä pahempia virheitä, jotka sitten paljastuvat nekin neljän vuoden päästä.
Mody kritisoi sitä, ettei ”no-bailout”-sääntöä olla noudatettu. Säännön rikkomiseen on kuitenkin johtanut se tosiasia, että euromaita on aikanaan Baselin komiteasta käsin pidetty riskeiltään samanarvoisina. EKP:n henkilöstö on toisaalta ollut vahvasti mukana Baselin komiteassa tekemässä tällaista linjanvetoa.
Tuloksena oli jyrkkä korkotason pudotus nyt pahoin velkaantuneilla euromailla. Korkotasot revähtivät kuitenkin ripeään nousuun näiden euromaiden rahoittajien pelätessä sijoituksiensa todellista riskiä.
Ylivelkaantumiselta oltaisiin vältytty, jos alun alkaenkin eri euromailla olisi ollut erilaiset – maiden taloutta heijastelevat – korkotasot. Euromaiden tulisi olla yksinomaan ”rahoittajiensa puristuksessa”, ja noudattamalla sitä kautta hyvää taloudenpitoa. Jos taas talouskuria ajetaan muiden euromaiden määräyksestä, poliittinen hinta kasvaa. Maat ajautuvat eripuraan. Juuri näin on käynytkin.
Integraatiohakuinen politiikka on siten kääntynyt tarkoitustaan vastaan.
Talousunioni on kriisituote
Mody kirjoittaa, ettei talousunionista olla puhuttu tai kirjoitettu halaistua sanaa neljän vuosikymmenen aikana. Kun yhteisen rahan idea kehittyi 1970-luvulla oli päivän selvää, että taloudellinen määräysvalta säilyisi kansallisella tasolla.
Eurokriisin varjon turvin on yritetty hiljaa hivuttaa taloudellista määräysvaltaa pois jäsenmailta. Virallisesti asia on kuitenkin toisin. Mody mainitsee Saksan keskuspankin, sekä EKP:n pääjohtaja Mario Draghin kommentit, joiden mukaan määräysvalta talousasioissa tulee olla kansallisissa käsissä.
Mody huomauttaa, ettei jäsenmaat voi laatia talousarvioitaan mielekkäästi yhteisten velkakirjojen eli eurobondien vuoksi. Eurobondeissa on samanlainen epävarmuustekijä kuin nyt hyväksytyssä EVM:ssäkin on. Ajatellaan asiaa Suomenkin kohdalla: on aivan erilainen haaste laatia valtion talousarviota, kun EVM:n vuoksi arvioon saattaa tulla varattavaksi menoja aina pyöreästä nollasta 11 miljardiin euroon asti.
Sama epävarmuuden logiikka pätee niin yhteiseen pankkikriisirahastoon kuin yhteiseen talletussuojaan, joita on ideoitu kuuluvaksi pankkiunioniin.
Modyn mielestä talous toimii tehokkaammin, kun jäsenmailla on taloudellinen määräysvalta ja insentiivi hoitaa taloutensa hyvin.
